Nro 86

tulijasavulaitos

 


» Sisällys

Laitos

28.9.2016 :: Nro 86, Pääkirjoitukset

Chicagon metropolialueen synty kietoutuu erottamattomasti yhteen teollisen lihantuotannon kanssa. Erilaiset tehokkuutta lisäävät teknologiat, kuten hyperfunktionaalinen purkamislinja ja jäähdytetty junavaunu, mahdollistivat teollisen solmukohdan, jonka kanssa pienempien paikkojen oli helppo kommunikoida. Yhdysvaltain kolmanneksi suurimman kaupungin rakentumisen taustalta voidaankin hahmottaa inhimillisten intentioiden lisäksi monenlaisia sattumanvaraisuuksia ja aineellisia olosuhteita.

Perinteisesti kaupunki on kiteytynyt kuvaan kadusta toiminnan tilana, ja laajemmin katu on toiminut vertauskuvana kaikelle poliittiselle toiminnalle ja vastarinnalle. Kuvan retorinen voima on nähtävissä esimerkiksi ranskalaisen Nuit debout’n kaltaisissa liikkeissä, jotka käyttävät historian leimaamia tiloja näyttääkseen, että hallinto ei omista niitä – instituution omistamaa symbolista tilaa käytetään sen kyseenalaistamiseen. Torilla öisiä avoimia kokouksia pitävä joukko tuo esiin, että ulkoisten tunnustensa takana valta on vain joukko ihmisiä, kuin pölyisiä merkkejään hypisteleviä filatelisteja.

Inhimillistä toimijaa korostava kadun metafora on kuitenkin riittämätön, jos metropolin ymmärretään koostuvan lukemattomista elollisista ja ei-elollisista toimijoista, joiden verkostot kietoutuvat yhteen.

Ihmisten täyttämien katujen sijaan katse olisikin suunnattava niihin aineellisiin olosuhteisiin, joita emme ole tottuneet ymmärtämään aktiivisina toimijoina vaan pikemminkin passiivisena kulissina inhimilliselle historialle. Mitä tiilet, viemärit ja sähköjohdot kertovat tilasta ja miten ne osallistuvat niihin monimuotoisiin kokonaisuuksiin, joissa myös ihmiset toimivat?

Modernin teknologian ja sosiaalisen median aikakaudella kysymys paikasta ei enää koske vain fyysistä sijaintia vaan tilaa toimintaa tuottavan käytänteenä ja siihen elimellisesti liittyvä koodautumisen alustoja.

Nykyrunouden piirissä kysymys aineellisista reunaehdoista on noussut etualalle muun muassa konseptualismin ja digirunouden toimesta. Perinteisesti ulkokirjallisiksi ymmärretyt seikat korostuvat muun muassa kirjaobjektia korostavassa runoudessa.

Ajatus materiasta jonain kiinteänä ja pysyvänä on jo luonnontieteellisesti kyseenalaistettavissa, mutta sosiaalitieteteissä ja taiteentutkimuksessa käsitys passiivisesta aineesta on iskostunut syvälle. Teoksessaan Aineellinen yhteisö  (2008) Turo-Kimmo Lehtonen purkaa käsityksiämme materiaalisuudesta ja materialismista ja ehdottaa, että kiinteän aineen sijaan materiaalisuutta olisi ajateltava Bruno Latourin ja Michel Serresin hengessä suhteena, liikkeenä, jossa inhimillinen ja ei-inhimillinen muodostavat lomittaisia toiminnan konteksteja.

Kyse on ennen kaikkea etiikasta. Kuten uuteen vitalismin traditioon sitoutuva Jane Bennet esittää, ”kuva kuolleesta ja läpeensä instrumentalisoidusta materiasta ruokkii inhimillistä hybristä ja maailmaa tuhoavia fantasioitamme valloituksesta ja kulutuksesta”.

 

Keskustelu runouden aineellisista olosuhteista on eettinen myös jokapäiväisemmässä merkityksessä. Pääministeri Juha Sipilä on sanonut niukkuuden lisäävän luovuutta perustellessaan hallituksen koulutuspolitiikkaa. Aikana, jolloin heräämme hyvinvointiyhteiskunnan uhanalaisuuteen, tulee yhä tärkeämmäksi pohtia laitosten roolia: miltä yhteiskuntamme näyttäisi ilman kansainvälisiä sopimuksia, kirjastoa, yliopistoa, kulttuurisäätiöitä – ja ennen kaikkea, mistä luovuus syntyy?

Ville Luoma-aho kysyy esseessään, miten jokin niin hidas ja taloudellisesti tuottamaton kuin runous voi elää viipaloidun ja kiihdytetyn ajan tulospaineissa? Luoma-ahon mukaan runoudella ei ole varsinaisesti kysyntää, mikä tekee siitä periaatteessa vapaata suhteessa järjestelmän tuotantopaineisiin. Toisaalta kysymys toimeentulosta vaatii runoilijalta jatkuvaa performanssia rahoittajien ja järjestelmän suuntaan, mikä väistämättä laitostaa hänet. ”Kenenkään ei ole syytä rikkoa rinnakkaiskontrollin kauhun tasapainoa ja lähteä kiistelemään mahdollisista esteettisistä eroista tai arvottamisesta, sillä kaikki ovat toimeentulonsa ja ylipäänsä esillepääsynsä kautta riippuvaisia yleisestä hyvästä hengestä”, Luoma-aho kirjoittaa.

Eetu Virenin esseessä Kirjallisuus ja kommunismin tila käännetään päälaelleen totunnainen käsityksemme kapitalismista kysymyksenä ajasta: ”Entä jos emme tarvitsisikaan ‘lisää aikaa’ vaan tilaa, jossa järjestää aika uudestaan? Tässä ontologinen kysymys ajan ja tilan suhteesta saa suoran käytännöllisen merkityksen kumouksellisten liikkeiden toiminnassa.”

Tässä hengessä tila – jollaisena myös runous voidaan hahmottaa – voidaan nähdä konkreettisena mahdollisuutena ajatella toisin, tehdä toisin.

 

Keväällä menehtynyt taiteilija ja kriitikko Erkki Pirtola on esimerkki toimijasta, joka pyrki taiteessaan toisenlaiseen ajatteluun ja uusien tilojen luomiseen, kuten Outi-Illuusia Lilja esittää esseessään Ahmiva runoilijan katse.

Tilan ja vallan kysymyksiä lähestytään niin ikään Juha-Pekka Kilpiön esseessä Itsetuhon kestävöinti – (an)arkiston poetiikkaa, joka pohtii arkistoa yhtäältä poetiikan mallina ja toisaalta tiedon materiaalisena sedimenttinä. Kuten Kilpiö Michel Foucault’ta lainaten toteaa, arkisto ei ole paikka tai instituutio vaan siitä riippuu, mitä on mahdollista sanoa; arkisto taksonomiana on, Donna Harawayta mukaillen, “kytköksellinen aineellinen käytäntö”.

 

Myös runous itsessään voidaan nähdä tilana, joka paitsi ottaa muotonsa sivun spatiaalisessa maastossa, myös sitoutuu tiettyihin ajattelun prosesseihin. Millainen kirjallinen tila oli romanttisen runouden kokeellinen lajihybridi, kysyy Auli Särkiö esseessään Romantiikan kapina eli luovuuden synty taistelussa klassismia vastaan, joka hahmottelee uudelleenluentaa moneen kertaan ja erilaisin tarkoitusperin kanonisoiduista romantikoista. Teksti lähestyy kysymystä muodon ja kokeellisuuden suhteesta ja muistuttaa, että kapina — niin kirjallinen kuin yhteiskunnallinen — on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä. Samoilla jäljillä on Jonimatti Joutsijärvi, joka puolestaan esittelee viime vuosina suositun fragmentaarisuuden ilmenemismuotoja kotimaisessa nykyrunoudessa.

 

Kesän taittuessa syksyyn ja kolmannen kvartaalin pyörähtäessä käyntiin toivotamme lukijoille viihtyisiä hetkiä Laitos-numeron parissa. Vuoden viimeinen lehti ilmestyy ennen joulua, ja se on teemaltaan Käännös.

 

Anna Tomi

Vesa Rantama

Symboli                » RUNOT

               Toivo Rotko

» ARTIKKELIT

Mm. Tommi Parkko ja Jorma Vakkuri: Runon rytmistä

» TULENTEKOA

Mm. Juho Nieminen: Vanha riimi vastaan uusi

» ARVOSTELUT

Mm. Marguerite Yourcenar: Tulet

Uutisia

Ikuinen kertosäe luotaa runouskentän historiaa

30.9.2015 ::

ts_juhlakirja_kansi_rgb72dpi-kansi-tiina-lehikoinen_tommi-musturi

Runouslehti Tuli&Savu on jo vuodesta 1994 kulkenut runouden buumista toiseen. Lehti on sekä havainnoinut kotimaisen ja kansainvälisen runouden tuulia että aktiivisesti ajanut runoutta ja runouskeskustelua uusiin suuntiin.

Lehden 20-vuotista taivalta juhlistavan Ikuinen kertosäe -kirjan artikkelit dokumentoivat kahden vuosikymmenen aikana kotimaisessa runoudessa tapahtunutta kehitystä ja heijastelevat runouskentän nykyisiä ja tulevia haasteita sekä mahdollisuuksia.

Kirjan kirjoittajat ja kääntäjät: Virpi Alanen, Kristian Blomberg, Tuomo Karhu, Tiina Lehikoinen, Leevi Lehto, Teemu Manninen, Marko Niemi, Tommi Parkko, Umberto Saba, Eino Santanen, Henriikka Tavi, Ikuinen kertosäe luotaa runouskentän historiaa ja Heidi von Wright. Artikkelien ohella kirja sisältää käännösvalikoiman uutta suomenruotsalaista runoutta. Mukana ovat Eva-Stina Byggmästar, Martina Moliis-Mellberg, Ulrika Nielsen, Susanne Ringell ja Heidi von Wright.

Kirjan tekemistä ovat tukeneet Koneen Säätiö, Alfred Kordelinin säätiö ja FILI – Finnish Literature Exchange.

Tiina Lehikoinen ja Marko Niemi (toim.): Ikuinen kertosäe. Tuli&Savu-juhlakirja. ISBN 978-952-9886-26-5. 147 sivua, 170 x 240 mm.

Kansi: Tiina Lehikoinen ja Tommi Musturi, taitto: Tiina Lehikoinen ja Marko Niemi. Sidottu, kovakantinen. Painopaikka: Tallinna Raamatutrükikoja OÜ, Tallinna, Viro. Ilmestyy 2.10.2015. Hinta 30 € (sis. alv). HUOM Hinta Nihil Interitin jäsenille ja Tuli&Savu-lehden tilaajille vain 10 € (+ postikulut).

Lisätietoja: Tuli&Savu, päätoimittaja Tiina Lehikoinen, lehikoinen.tiina7@gmail.com

Kirjan tilaukset ja arvostelukappaleet: toimistonihil@gmail.com www.tulijasavu.net

TwitterFacebookEmailLisää

Irtonumeron ostajille tiedoksi

26.9.2015 ::

Tuli&Savu-tiedote

Akateemisen Kirjakaupan myyminen Bonnier Books -yhtiölle on toteutumassa aiesopimuksen mukaan viimeistään lokakuun alussa. Siirtymäaikana Tuli&Savun irtonumeroita ei ole myynnissä Akateemisissa Kirjakaupoissa.

Voit ostaa irtonumeroita edelleen yhdistyksen kautta


Vuoden runoteos: Tuija Välipakan Take Away

23.2.2015 ::

Vuoden 2014 Nihil Interit –runouspalkinto parhaasta runokirjasta myönnetään Tuija Välipakan teokselle Take away (Paasilinna, 2014).

Kuoleman kasvot näyttäytyvät lempeinä ja groteskeina, kylminä ja lämpiminä Välipakan teoksen valossa. Välipakka käsittelee aihettaan rikkaasti ja kulttuuritietoisesti, hienostelematta ja kaihtamatta sen erilaisia ulottuvuuksia.

Take away pureskelee ihmisen kuolemaa torjuvia fantasioita ja pelkoja. Näkökulmien moninaisuus on vaikuttava: kuolemaa personifioidaan, se kuljetetaan absurdeihin ja arkisiin tilanteisiin. Sureminen tai lohtu eivät ole Take awayssa pinnalla, vaan pikemminkin pyrkimys mieltää itsensä kuolevaisena ja tehdä tiliä kuolevaisuutensa kanssa. Take away kirjoittaa kuoleman osaksi nykyeläjän arkea, hänen maisemaansa, ihmissuhteitaan, teknologiaansa ja terveyskäsityksiään. » Lue lisää


Vuoden runoustekopalkinto Karri Kokolle, erityismaininta Rikhardinkadun kirjaston taiteilijakirjoille

23.2.2015 ::


Vuoden 2014 Nihil Interit –runoustekopalkinto myönnetään runoilija, toimittaja Karri Kokolle aktiivisesta työstä runouden edistäjänä ja uudistajana.

Kokko on herkkävaistoinen uusien runomuotojen löytäjä ja kehittäjä. Hänen merkityksensä runouden uusien keinojen esittelemisessä on ollut painokas etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Karri Kokko julkaisi esikoisrunoteoksensa Uno boy (Wsoy) vuonna 1982 mutta hänen seuraavia teoksiaan sai odottaa toistakymmentä vuotta. Vuonna 2005 käynnistyi Kokon uudempi tuotanto teoksella Varjofinlandia (poEsia). Tämän jälkeen hän on julkaissut nopeassa tahdissa toistakymmentä teosta, joita yhdistää uusien runokeinojen esittely. Hänen kokoelmiaan lukiessa joutuu pohtimaan aina uudestaan, mitä runous on ja mitä se voi olla. » Lue lisää