Kuusi silmälukua äänen ja hiljaisuuden suhteesta

20.8.2012 :: nro 67, Pääkirjoitukset

Eugène Guillevicin mukaan runous on ”sanojen ja hiljaisuuden avioliitto”. Näin mahdollisuus olla ilmaisuvoimaista mutta mykkää, ilmaisuvoimaista juuri siksi että se on mykkää, erottaisi runouden proosasta. Sanat, säkeet ja lauseet voivat irrota puheensorinasta, puheen tai kertojaäänen ajallisesta kestosta ja vain kellua paperilla, lähestyä kuvaa. Toisessa ääripäässään runous on kohostetusti ääntä ja ajallisuutta, äänirunon esitystilanteissa jopa sanoja muodostavan kielijärjestelmän ulkopuolista kurnutusta, korahtelua, vingahtelua, suhinaa. Kokemus voi vaihdella kakofoniasta eufoniaan, mutta kerta toisensa jälkeen hämmästyy korvan oraakkelinkaltaista kykyä löytää moisesta foneettisten hyönteisten parveilusta tunnistettavia ja merkitseviä hahmoja.

Kirjoitetussa kielessä rytmiset sointuisuuden kokemukset voivat resonoida lukijan kehossa intuitiivisinä merkityksinä, jonain joka työskentelee (vain) pinnan alla, esimerkiksi lineaariselle aikakokemukselle rinnakkaisina ja tahdosta riippumattomina muistiinpalaamisen tai vastaavasti muistelmista havahtumisen hetkinä. Miksi tietyt lausetyypit hulmauttavat nostalgisen hyvän olon tai kaipuun keuhkotaajuuksiin? Mistä tämä tömisevä tai tepsutteleva tekstuaalisen jokeltelun mielihyvä? Miksi James Joycen ikivihreä ”love loves to love love” (laa la la laa laa) on niin ihana? Kirjoitettu ääni myös ehdottaa lukemisen tilanteeseen uusia kanoja, virheluentoja, herkullisia ristiriitoja ja liukumia sointivärin ja merkitysten välillä. Heleä, keveä, kelmeä; harmaa, marras, armas.

Molempiin ominaisuuksiin, hiljaisuuteen ja ääneen, voidaan liittää myös metafyysinen kysymys läsnäolosta. Esimerkiksi lavarunouden ääni, jonka jossakin ajassa ja paikassa oleva yksilö, hänen kehonsa ja runoutensa ominaisuudet synnyttävät, luo sellaisen merkitysten ja ilonaiheitten lähteen jota ei voisi löytää muualta. Henkilökohtainen ilman narsismia. Henkilökohtaisuutta, jonka on oltava, että jokin mistä puhutaan voisi ensin olla totta, ja sitten vangitsevaa koska se on totta. Seurauksena on keskeislyyrisyyden odottamaton paluu esityksen mittaisessa preesensissä, jossa yksityisen ja yleisen (yleisön) kokemukset alkavat tulvia ja virrata toisiinsa. Tietoisuus siitä, että muut jakavat tilanteen, uskovat tilanteeseen, voimistaa runojen herättämiä tunnetiloja. Minuuden rajat liukenevat kohti yhteisesti jaettua.

Toisaalta mykkyyteen ja yksinäisyyteen liittyy mahdollisuus keskittyneeseen ja korostuneen yksityiseen lukemiseen, jossa kielen kohtaaminen syvenee ajan ja paikan otteesta irrottautuvaksi sisäavaruudeksi. Henkilökohtaisesti tärkeät merkitykset alkavat muodostaa painovoimaansa nimenomaan siellä, hitaassa sosiaalisesta erillisessä ajassa. Samalla voivat hioutua esiin vivahteita koskevat ja sitäkin tärkeämmät oivallukset. Mutta taas toisaalta: myös äänettömyys alkaa ehdottaa hiljalleen ajallisuutta odotuksen muodossa, tilanteensa päättymistä.

Tai ehkä sittenkään ei ole mitään tunnistettavaa sääntöä tai lainalaisuutta hiljaisuuden ja äänen välillä, vain biodiversiteettiin vertautuva paljous erilaisia runouden ja vastaanoton elinvoimia. Kenties parasta olisikin, jos voisimme kultivoida olosuhteet kaikenlaisten runouksien ja runouskäsitysten rinnakkaiselolle, hyväksyä sen että erilaisten runouksien intensiteetit vaihtelevat siirryttäessä kapakasta kotiin, sosiaalisesta yksityiseen – ja päinvastoin. Tuolloin luonnosta voitaisiin hakea iskulauseiden tanssiin muitakin askelkuvioita kuin ”vahvimpien säilyminen” tai ”lajien itsekkyys”.

*

Tuli & Savun seuraava numero tarkastelee tradition eri puolia, sitä seuraava puolestaan aforismin ja runouden yhteyksiä – ja jatkaa siten tässäkin numerossa esiintyvää lajien välisten alueiden luotaamista.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi