Pääkirjoitukset


Hoivaa, iloa ja vastarintaa

12.4.2022 :: nro 107, Pääkirjoitukset

Tässä numerossa pääosan saa runouspuheen sijaan runous itse.  Kun kutsuimme tekijöitä tarjoamaan materiaalia ja ideoita Queer-numeroon, sähköpostiin kolahtaneet tekstit olivat lähes poikkeuksetta runoja. Runouslehdelle tämä sopii tietysti oikein hyvin.

Halusimme kokeilla, mitä tapahtuu, kun runot saavat ansaitsemansa tilan. Pyysimme myös kirjoittajia kertomaan, mitä queer tai runous heille henkilökohtaisesti merkitsee. Kirjavissa vastauksissa mainittiin asioita kuten ilo, hoiva, mielihyvä, vastarinta ja vaihtoehtoisen olemisen mahdollisuus. Sana queer on merkityksiltään monitahoinen: lehden sivuilla sitä käytetään niin adjektiivina, verbinä kuin substantiivinakin.

Osa runoista säilytti alkuperäisen muotonsa, osa alkoi elää uutta elämää. Mukana on runoja niin debytanteilta kuin aiemmin julkaisseilta tekijöiltä. Useiden tekstien estetiikka on peräisin esittävästä runoudesta, kuten spoken wordista ja lavarunoudesta. Koska painetussa muodossa runoa esittävä ihmiskeho ei ole läsnä, halusimme yhdessä runoilijoiden ja taittajien kanssa etsiä keinoja, joilla runojen ruumiit saisivat eloa ja hahmon myös paperilla.

Mukana on lisäksi modernismista ammentavaa runoutta, minimalismia sekä menetelmällisyyttä. Osa runoista hyödyntää lähdetekstejä. Taneli Viljasen homovokalistiset käännökset Severo Sarduyn (1937–1993) runoista tuottavat samalla kertaa tuttuutta ja vierautta. Lähdetekstejä hyödyntävät myös Harto Hännisen vastaukset Kaarlo Sarkian (1902–1935) ja Uuno Kailaan (1901–1933) runoihin. Numerossa julkaistaan runojen lisäksi Juliana Spahrin proosaa (suom. Juha-Pekka Kilpiö), joka johdattaa pronominien, kasvien ja eläinten luo.

Taittajat Iiris Uusitalo ja Lauri Kortelainen tarjoavat kukkia ja hienovaraisia figuureja, ja kritiikot saavat lehden sivuilla kukin oman muusansa. Kritiikkiosastoon sattui tällä kertaa erityisen monta esikoisrunoteosta.

Vuonna 2022 Tuli & Savun teemat ovat Leikki (1/2022), 22 (2/2022), Näyttämö (3/2022) ja Joutenolo (4/2022). Ideoita, ajatuksia ja tekstejä saa, edelleen, tarjota toimituksen sähköpostiin. Mikäli emme vastaa kohtuullisessa ajassa, kannattaa lähettää uusi viesti, sillä saamme paljon sähköpostia.

Kukkien,

Paavo Kässi & Riikka Simpura


Kaikki kirjoitus on luonnosta

12.4.2022 :: nro 106, Pääkirjoitukset

Tämän numeron lähtökohtana on biotaide ja -runous, mutta tekovaiheessaan se laajeni, paisui ja kasvoi. Varsinaista biorunoutta tehdään Suomessa verrattain vähän, mutta posthumanismi ja ympäristötietoisuus ovat lyöneet läpi kirjallisuudessa.

Luomakunta lähestyy runoutta poikkitaiteellisesti. Joonas Pulkkisen haastattelussa kuvataiteilija Leena Saarinen kertoo linnunlauluun perustuvista teoksistaan, ja Riikka Ala-Hakula tarkastelee Jenna Sutelan monimediaalisia töitä.

Luomakunnassa teknologian nopanheitto ei kumoa uskon sattumaa. Runoudet sen sivuilla versovat kristillisistä, spekulatiivisista ja tieteellisistä siemenistä, joiden maaperä on yhteinen. Vanhat huomiot kasaantuvat, katoavat… ja heräävät aikojen kuluttua jälleen henkiin.

Pieta Päällysahon kääntämät otteet Euripideen Helenasta käsittelevät muodonmuutosta ja väärinymmärrystä. Näytelmä kysyy, kuinka sama nimi voi viitata eri asioihin. Tätä pohtii myös runoilija Rae Armantrout kvanttifysiikkaa käsittelevässä luennossaan. Ollako ja eikö olla: olemisen moodit ovat kaikkea muuta kuin diskreettejä. Armantroutilta julkaistaan lisäksi uutta runoutta Aki Salmelan suomennoksin.

Jos Janne Löppösen esseessä huonekasvit valtaavat alaa, niin sitä tekevät tämän lehden sivuilla myös Henrik Pathiranen ja Carlos Lievosen ”löytämät” runot sekä Elina Sallisen visuaalinen runofragmenttikokonaisuus. Kritiikeissä on aforismeja ja teosjatkumoita. Otso Venho kirjoittaa Raisa Marjamäen kahdesta viimeisimmästä teoksesta, ja Tuomas Taskinen paneutuu Virpi Alasen Vuoden aforismikirja -palkittuun Hiilellä piirrettyyn hymyyn.

Useissa numeron teksteistä tärkeäksi muodostuu myös paikkasidonnaisuus. Amanda Hakoköngäs tarkentaa Varjokaanon-palstalla parhaiten Tornionjokilaakson alueella tunnettuun runoilija Matti Jamaan, jonka teokset hengittävät eri tavoin pohjoisessa ja etelässä luettuina.

Vuoden viimeisen Tuli & Savun teema on Queer, ja sen valmistelu on tämän numeron ilmestyessä jo hyvässä vauhdissa. Ensi vuoden ensimmäinen numero on teemaltaan Leikki, ja siihen ehtii vielä tarjota materiaalia joulukuun loppuun mennessä.

Joskus teksteille vain käy kuten hiivapalan syöneelle Jansmakko Erikoiselle Kirsi Kunnaksen runossa:

Marjan pikku sammakko

hiivapalan söi,

paisui niin kuin taikina

ja päänsä kattoon löi.

Ja puhkas katon huis hais hois

ja hotki pilvet huis hais hois

ja popsi tähdet huis hais hois

ja kuustakin söi palan pois

Kosmisesti laajentuen,

Riikka Simpura & Paavo Kässi


Kirjoittamisen halu(st)a

11.10.2021 :: Artikkelit, nro 105, Pääkirjoitukset

Kuvitelkaa runoilija, jonka työ ei kumpuaisi halusta. Miksi hän kirjoittaisi, kenelle?

Tämän numeron tekstit lähestyvät eri tulokulmista halun, rakkauden ja kirjoittamisen yhteyksiä. Sormet selailevat esiin Aura Sevónin hienon Hèléne Cixous -käännöksen, Tarja Hallbergin tarkan kritiikin Hanna Syrjämäen Runo-Kaarinalla palkitusta Kaikukatveesta ja Anniina Merosen vinkeän tekstin Vicente Huidobron avantgardistisesta Altazorista. Lopussa paljastuu Milka Luhtaniemen runo, joka sivuaa kahta perustavaa poeettista voimaa: rakkautta ja liikettä.

Sini Silveri ja Viljami Hukka ovat suomentaneet Dodie Bellamyn pitelemättömän esseen ”Kun sairailla on kaikki valta”. Niko Suominen esittelee käännössarjassaan priapisen runouden tradition, jossa kohtaavat estoton seksuaalisuus ja hilpeän häpeilemätön alatyyli. Toisaalta halu on muutakin kuin lihallista kiimaa, kuten V. S. Luoma-aho omaa kirjoittamistaan käsittelevässä esseessään osoittaa. Halu on kumouksellista, koska se ajaa, polttaa ja kutsuu runoutta esiin — ja toisinpäin. Yksi numeron kantavista ajatuksista onkin halu luoda, halu kirjoittaa.

Tämä numero merkitsee myös Tuli & Savun asennonvaihdosta. Uudistuneessa kokoonpanossa lehteä päätoimittavat allekirjoittaneet, ja Atte Koskinen vastaa kritiikeistä. Esittelemme triomme lähemmin ”Pidot”-tekstissä. Kiitämme edellistä päätoimittajaa Juha-Pekka Kilpiötä omistautuneesta työstä lehden parissa ja niin myös entistä toimituksen jäsentä Reetta Pekkasta. Vihkiytyneitä lehtiä on ollut ilo lukea, ja niiden pohjalta on hyvä suunnata kohti tulevia runouksia.

Loppuvuodesta on luvassa vielä biorunoutta ja queeria. Toivomme, että olette meihin yhteydessä. Tarjotkaa juttuja, runoja, ajatuksia! Palautettakin otamme mielellämme vastaan. Yhteystiedot löytyvät lehden lopusta.

Kun työskentelimme tämän numeron parissa, mietimme millaista olisi lukea sitä kesäiltana, kun kasvoja hyväilevät ilta-auringon hehku ja lempeä, eteläinen tuulenvire. Kenties Litku Klemetti laulaisi jossain taustalla:

hei, haluun sut, haluun et me lemmitään

Lempeä kesään!

Paavo Kässi & Riikka Simpura


Säkeen hengenveto

17.2.2021 :: Artikkelit, nro 103-104, Pääkirjoitukset

Kauniissa pikku esseessään ”Runon loppu” Giorgio Agamben pohtii runouden ominaisluonnetta. Hän ehdottaa, että kaikkein olennaisimmin runoutta määrittää säkeenylitys: se on keino, jota yksinomaan runous voi käyttää. Säkeenylitys tuottaa ”merkkiketjujen ja merkitysketjujen” välille jännitteen ja ylijäämän, ja juuri siitä runous elää. Mutta jos säe vaatii säkeenylityksen mahdollisuuden, mitä tapahtuu runon viimeisessä säkeessä? Tuleeko siitä proosaa, Agamben kysyy.[1] Vai voiko säemuotoinen runo varsinaisesti loppua lainkaan?

Säe on siis jonkinlainen runouden pakeneva ydin, mutta sellaisena sen käyttö täytyy jatkuvasti perustella uudelleen eikä sitä kannata lähestyä minään ylihistoriallisena perusmuotona. Proosaruno ilmaantui suomalaiseen runouteen ensin 1960-luvulla, sitten toisessa aallossa 2000-luvun alussa. Nyttemmin fragmentti on lyönyt läpi siinä määrin, että fragmentaarisia poetiikkoja on jo liuta. Muotojen avartuminen tekee säkeelle hyvää, koska silloin kun säettä käytetään, se ei johdu käytännön pakosta vaan tietoisesta valinnasta. Aivan viime aikoina onkin alkanut näkyä merkkejä uudesta kiinnostuksesta säettä kohtaan. Vaikka kirjoittaja voi toki päätyä siihen aivan spontaanisti, lukijan näkökulmasta säejaolla on joka tapauksessa merkitystä.

Ei vain ole helppoa sanoa tarkalleen, mitä se milloinkin merkitsee. Kirjallisuudentutkimuksessa säe mainitaan yleensä haastavaksi tutkimuskohteeksi, jonka kanssa liikutaan hyvin intuitiivisella alueella. Lukijan on kuitenkin mahdollista tarkkailla, miten muoto vaikuttaa lukukokemukseen vaikkapa Gertrude Steinin Tender Buttonsissa (1914), jossa proosa-asemoitu teksti yllättäen liukuu sidottuun ja riimitettyyn mittaan ja paljastaa ikään kuin upotettuja säkeitä, tai Pauliina Haasjoen Planeetassa (2016), jossa on samalla sivulla proosa- ja säemuotoista tekstiä, tai Jonimatti Joutsijärven kokoelmassa Ohjattua kerhotoimintaa niille joiden sydämessä läikkyy (2015), jossa on samasta tekstistä hieman poikkeavat proosa- ja säeversiot (eikä se tietenkään ole ihan sama).

Säe toimii suhteessa ulkopuoleen. Jos olisi vain yksi säe, yksi rivi, tunnistaisiko sitä säkeeksi? Sehän voisi yhtä hyvin olla fragmentti tai yksittäinen rivi proosaa. Ja vielä: jos säe on runon rivi, onko ääni- tai muussa esitysrunoudessa, jollei se käytä vakiintunutta mittaa, alkuunkaan säkeitä? Pitäisikö keksiä jokin aivan toinen yksikkö?

Tuli & Savussa on meistä aina ollut olennaista julkaista uusinta kirjallisuutta ja kääntää traditiota jaloilleen. Niin nytkin: tarjolla on spektri uuden uutta säemuotoista runoutta sekä poikkeuksellisen runsas annos käännöksiä, aina antiikin heksametrista romantiikan ajan sonettiin ja italialaisesta vallankumouskollaasista tuoreeseen ruotsalaiseen ja suomenruotsalaiseen runouteen.

Denise Levertovin ”Säkeen toiminnasta” -esseetä (alkuteksti vuodelta 1979) voi lukea historiallisena dokumenttina, mutta samalla se tarjoaa edelleen relevantteja tarkkuustyökaluja säerunouden lukijalle ja kirjoittajalle. Meitä kiinnosti myös, millainen säkeen pulssi on juuri nyt ja mihin se pystyy. Numeron ytimessä, laajassa kiertohaastattelussa kaksitoista runoilijaa pohtii suhdettaan säkeeseen.

Lisäksi olemme toimituksen voimin koostaneet jutun ”2010-luvun runous”, joka hahmottelee kuluneen vuosikymmenen runousilmiöitä. Se on jatkoa jutulle ”2000-luvun runous”, joka ilmestyi Tuli & Savun numerossa 4/2009 silloisen toimituksen laatimana. Toivomme, että myös uudesta koonnista on suurennuslasiksi runoudessa tapahtuneiden ja meneillään olevien muutosten tarkasteluun.

Kritiikkejä täydentävät Nihil Interitin runopalkintoraadin havainnot vuoden uutuussadosta sekä kaksi Tulilankaa: Janne Löppönen tekee katsauksen viimeaikaisiin runovihkoihin ja Anne Mölsä omakustanteisiin. Varjokaanon-palstalla Tiina Lehikoinen kirjoittaa harvojen tuntemasta Maire Harmeen teoksesta Olin päättänyt aloittaa keskeltä (1961). Sitä joutunee metsästämään antikvariaateista tai pyytämään kirjaston varastosta, mutta kannattaa.

Ylitys on viimeinen meidän toimittamamme Tuli & Savu. Se paitsi päättää toimituskauden, myös ylittää itsensä — tuplanumeron myötä ojennamme soihdun eteenpäin ja toivotamme uudelle toimitukselle hyviä uusia vuosia. Kiitos kaikille lukijoille ja kirjoittajille!

Juha-Pekka Kilpiö

Reetta Pekkanen

Riikka Simpura

1 Agamben, Runon loppu. Keinot vailla päämäärää. Reunamerkintöjä politiikasta. Suom. Juhani Vähämäki. Tutkijaliitto 2001, 58—65.


Kuvitteellisten ratkaisujen runoutta

13.11.2020 :: Artikkelit, nro 102, Pääkirjoitukset

Kalifornialainen pienkustantamo Ocean View Books julkaisi 1980- ja 90-lukujen taitteessa kiinnostavaa Doubles-sarjaa, jonka ideana oli tuoda kussakin kirjassa yhteen kaksi tekijää, toinen niin sanotusta valtavirrasta ja toinen scifikirjallisuudesta, ja näyttää siten, mitä heillä voisi olla yhteistä. Sarjassa ilmestyi kaksoisniteenä esimerkiksi Anselm Hollon runovalikoima Space Baltic ja kyberpunkista tutun Rudy Ruckerin pienoisromaani All the Visions (1991). Nide on vieläpä kääntökirja: Hollon suunnasta katsottuna Ruckerin teksti on painettu ylösalaisin. Ratkaisu eliminoi sen, että jompaakumpaa tekijää tarjottaisiin luettavaksi ensin. Hollon osuuteen on koottu ”science fiction poems” -alaotsikon alle runoja hänen aikaisemmasta tuotannostaan 60-luvulta eteenpäin — ja katso: uusi raamitus tekee niistä vereksiä, ja sellaisistakin runoista, jotka saattaisi muuten ohittaa hieman huolimattomasti, vapautuu mielikuvituksellista energiaa. Tuntuu kuin koko teos saisi perspektiiviä ensimmäisen pikkurunon lakonisesta huomautuksesta, että ihmislajin historiassa riippuvuus fossiilisista polttoaineista ei voi olla muuta kuin lyhyt välivaihe.

Tämä Tuli & Savun numero lähestyy runouden suunnasta kahta aihetta, jotka operoivat spekulatiivisen alueella, nimittäin scifiä ja ’patafysiikkaa. Koska ’patafysiikka kuitenkin on poikkeustapausten tiede ja sellaisena melkeinpä runouden synonyymi, mitään genrenimikkeitä ei kannata ottaa täysin eksakteina.

Jos scifi perustuu oleellisesti maailmanrakennukseen, voiko runous oikein olla scifiä? Tai: koska maailmanrakentaminen on runoudessa yleensä viitteellisempää, mitä omaansa runous voisi tuoda scifiin? Toisaalta ihmeen tuntu affektiivisena vastakaikuna ei palaudu ainoastaan kerrontaan tai tarinamaailmaan vaan syntyy yhtä lailla siitä, millaisia näkyjä teksti saa aikaan. Juuri viitteellisyys voi olla omiaan tuottamaan ontologista huojuntaa. Eikö lyhyt viittaus C-säteisiin Tannhäuserin portilla pysty kutsumaan esiin suurenmoisia maisemia juuri siksi, ettemme aivan tarkkaan tiedä, mitä se tarkoittaa?

Kun tarkastellaan scifirunouden historiaa, pitkän aikaa Harry Martinsonin Aniara (1956, suom. Aila Meriluoto, 1963) säteilee melkeinpä yksinäisenä valonlähteenä keskellä kylmää avaruutta. Suomalaisessa runoudessa vire löytyy oikeastaan vasta 2000-luvulla, kun ilmestyvät Janne Nummelan Medusareaktorit (2009), V. S. Luoma-ahon Kronologi (2013) ja Ulrika Nielsenin Perikato (2015, suom. Marko Niemi, 2017). Multiversumissa riittäisi silti tilaa muillekin.

Olin jo pitkään mielinyt saada Tuli & Savuun jotakin scifiin liittyvää mutta arvelin sitä jonkin verran yksityiseksi haaveeksi ja epäilin, onko ylipäätään löydettävissä suomenkielistä scifirunoutta. Kävi kuitenkin niin, että moni runoilija oli samaan aikaan tähynnyt kohti samaa rajaseutua ja vastasi kutsuun. Tästä numerosta löytyy runsaasti uutta runoutta, joka tavalla tai toisella resonoi tieteiskirjallisuuden kanssa, vaikkei ehkä palaudukaan siihen jäännöksettä. Kattauksen täydentävät vielä käännökset Johannes Heldéniltä ja Edwin Morganilta, ja spefin suuntaan viittaavaa runoutta löytyy myös kritiikkiosastosta. Singulaarista proosaa tarjoilevat lisäksi Antti Salminen ja Veera Antsalo.

’Patafysiikka on puolestaan omintakeinen poeettinen tieteenala, yhden määritelmän mukaan ”kuvitteellisten ratkaisujen tiede”, jonka ranskalainen kirjailija Alfred Jarry lanseerasi romaanissaan Tohtori Faustroll (1911, suom. Sami Sjöberg, 2016). Atte Koskinen johdattaa artikkelissaan tieteenalan oppijärjestelmään ja sen myöhempään vaikutushistoriaan (sekä heittomerkin oikeaoppiseen käyttöön), ja Tuomas Taskinen on suomentanut Jarrylta spekulatiivisia lehtiartikkeleita ja proosarunoja. Koska sinä, hyvä lukija, saatat tietämättäsi jo harjoittaa ’patafysiikkaa, uskallamme toivoa, että sen vaikutukset laajenevat myös Suomessa, mieluiten toki kaikenmoisten bifurkaatioiden ja muodonmuutosten myötä.

Vuoden viimeinen Tuli & Savun numero tarkentaa erityisesti säemuotoon mutta summaa samalla laajemmin 2010-luvun runouden suuntia. Toivotamme hyvää loppuvuotta kaikissa mahdollisissa maailmoissa.

Juha-Pekka Kilpiö


Pimeän kielet

13.8.2020 :: Artikkelit, nro 101, Pääkirjoitukset

 

Sveitsiläinen kielitieteilijä Ferdinand de Saussure (1857—1913) tunnetaan varmasti parhaiten postuumista klassikkoteoksestaan Yleisen kielitieteen kurssi (1916, suom. Tommi Nuopponen, 2014), joka lähes yksinään pani alulle nykyaikaisen lingvistiikan ja on vaikuttanut perusteellisesti 1900-luvun humanistisiin tieteisiin, myös herättämänsä kritiikin kautta. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki Saussuresta. Teoksessaan Dark Tongues. The Art of Rogues and Riddlers (2013) Daniel Heller-Roazen kertoo kiehtovasti, miten Saussure lomaili Roomassa vuonna 1905 ja tutustui siellä niin kutsuttuun saturniseen mittaan, salaperäiseen runouden lajiin, jota kirjoitettiin latinaksi kolmannella ja toisella vuosisadalla eKr. ennen kuin roomalaiset runoilijat omaksuivat käyttöönsä kreikkalaiset runomitat. Saussure hervahti siihen täysin. Hän tutki sitä intohimoisesti vuosien ajan ja kehitti kiistanalaisen teorian, jonka mukaan saturniseen runouteen on koodattu hieman anagrammin tapaisin menetelmin erisnimiä ja muita koodisanoja.

Kun Saussure uppoutui yhä syvemmälle salakirjoitukseen, hän alkoi nähdä siitä merkkejä aina vain laajemmalla: myöhemmässä roomalaisessa runoudessa ja edelleen keskiajan ja renessanssin runoudessa. Eikä pelkästään latinankielisessä vaan jopa muinaisintialaisissa Veda-kirjoissa, jotka on kirjoitettu sanskritiksi. Anagrammeja voidaan kuitenkin muodostaa mistä tahansa tekstistä, joten Saussure ei pystynyt aukottomasti todistamaan, että nimet ja koodisanat ovat runoilijoiden tietoista tekoa eivätkä hänen omaa (yli)tulkintaansa. Hän ei julkaissutkaan teoriaa elinaikanaan, vaan tutkija Jean Starobinski toi Saussuren muistikirjat julkisuuteen vasta 1960—70-luvulla.

Muissa tutkijoissa anagrammi-ideat ovat herättäneet lähinnä epäilyä, mutta puhtaasti visiona ne alkavat muistuttaa runouteen sovellettua salaliittoteoriaa aivan DeLillon ja Pynchonin parhaiden perinteiden mukaan. Entä jos kaiken runouden kääntöpuolella piileskelee halki historian jokin aivan toinen runous…?

Tässä Tuli & Savun numerossa aiheenamme ovat salakielet ja -kirjoitukset. Ne ovat kietoutuneet runouteen monin tavoin, sillä keinotekoisissa kielissäkin on kyse luomisteosta ja ilmaisumahdollisuuksien laajentamisesta. Yleensä ajatellaan, että hämärä ja vaikeaselkoinen sanonta luonnehtii erityisen korkeakirjallista runoutta. Daniel Tiffanyn tutkimus Infidel Poetics. Riddles, Nightlife, Substance (2009), joka ristivalottaa hämäryyden ja salakielten poetiikkaa monilta tahoilta (vanhahtava sana infidel viittaa pakanuuteen), kääntää kuitenkin asetelmasta esiin toisen puolen. Hämäryyttä vaativat ja vaalivat yhtä lailla arvoitukset, kiroukset, varkaiden ja muiden rikollisten salakielet, yöelämän ja puolimaailman slangit, siis kansankieliset lajit sekä alakulttuurien puheenparret — ja ne ovat vieläpä paljon vanhempaa perua kuin kirjallinen runous. Englannin sana cant, joka viittaa tietyn sosiaalisen ryhmän ja alkujaan erityisesti varkaiden kieleen, juontuu latinan laulamista merkitsevästä cantare-verbistä. Tässä katsannossa salamyhkäinen ilmaisu toimii moneuden puolella elitismiä vastaan. Salakieltä kannattaa lähestyä ei siltä kannalta, että se sulkee ulos, vaan että se luo mahdollisuuden pienyhteisölle piilossa kontrollilta. Salakieliin liittyy toki romanttista hohtoa, mutta historiallisesti ne ovat olleet elintärkeitä monille marginaalisille ryhmille.

Jos runoutta taas lähestytään omana tiedonalanaan, sitä voi pitää luontojaan maagisena ja okkulttisena, ainakin kun ajatellaan sen alkusynnyksi loitsuja ja taikasanoja. Tällöin runous on performatiivista kahdessakin mielessä: se kuuluu osana rituaaliin ja sillä halutaan saada asioita tapahtumaan. Okkulttiset teemat eivät silti kuulu pelkästään myyttiseen menneisyyteen, vaan ne ovat yhtä lailla läsnä modernissa runoudessa. Timothy Materer osoittaa tutkimuksessaan Modernist Alchemy. Poetry and the Occult (1995), että ne kulkevat vahvana virtauksena 1900-luvulla alkaen W. B. Yeatsistä (joka kuului Hermetic Order of the Golden Dawn -järjestöön) Hilda Doolittlen hermetismiin, edelleen Sylvia Plathin tarotkuvastoon ja aina James Merrillin The Changing Light at Sandover -eepokseen, jonka tämä generoi spiritismi-istunnoissa ouija-laudan avulla. Tuoretta okkulttista runoutta edustaa puolestaan Sarah Shinin ja Rebecca Tamásin toimittama antologia Spells. 21st-Century Occult Poetry. Siitä on suomennettu tähän numeroon Kate Duckneyn runo ”Mietiskelyjä häpeästä pyhissä paikoissa”.

Moni numeron runoista on innoittunut erilaisista kryptausmenetelmistä, osa taas hakeutuu muuten vain salavihkaisen ilmaisun puoleen. Sikäli kuin tiedämme, mukana on ainakin yksi akrostikon eli runo, jossa kunkin säkeen alkukirjaimista muodostuu sana. Salakielistäkin runoutta voi silti lukea puhtaasti tekstipintaa myöten tarvitsematta ryhtyä etsimään yksiselitteistä ratkaisua.

Sanna Välimäki esittelee artikkelissaan, miten niin kutsuttu cockneyn riimislangi toimii. Se tulee lähelle runoutta siinä, että ilmaukset muodostuvat loppusoinnun perusteella, mutta sillä on lisäksi mahdollista kirjoittaa runoutta. Kolme runoilijaa, Timo Salo, Saara Metsäranta eli Kölö sekä Riitta Cankoçak, kirjoittavat omasta kielikäsityksestään ja poetiikastaan. Kukin pohtii tavalla tai toisella oman ilmaisunsa suhdetta yhteisesti jaettuun kieleen, mitä voi pitää kaiken salakielisyyden perusjännitteenä. Osoittautuu, että julkisen ja salakielen ero ei ole ainakaan binäärikoodattu vaan yhteiseen kieleen sekoittuu aina pieniä mikro- ja osakieliä fraktaalisuuteen saakka.

Varjokaanon-palstalla, joka kiinnittää huomiota katveisiin suomalaisen runouden historiassa, luetaan Tuukka Kangasluoman Punaista koiraa vuodelta 1966. Kritiikeissä käsitellään runoutta mahdollisimman laajassa mielessä: mukana on muun muassa peli, kirjeenvaihtoa ja filosofiaa.

Seuraava Tuli & Savu seikkailee scifin ja ’patafysiikan mahdollisissa maailmoissa. Toivotamme hyvää loppukesää runouden parissa. Viettäkää hämärää.

 

Juha-Pekka Kilpiö

 


Proosaa ja muita runoja

28.4.2020 :: Artikkelit, nro 100, Pääkirjoitukset

 

Antti Nylén kertoo Vihan ja katkeruuden esseissä (2007) anekdootin Walter Paterin ja Oscar Wilden tapaamisesta. Pater lehteili hieman Wilden esikoisrunokirjaa ja suositteli sitten häntä siirtymään proosaan, jota arvosti korkeammalle, koska se on vaikeampaa. ”Anekdootin tulkinta ja opetus”, Nylén kirjoittaa, ”on seuraava: ’Ole aina prosaisti, runoilijanakin.’” Charles Baudelaire puolestaan vastaa hänelle Välähdyksissä (1887): ”Ole aina runoilija, prosaistinakin.”

On ilahduttavaa, että kotimaiseen kirjallisuuteen on viime vuosina ilmaantunut monenlaisia hybriditekstejä, eriasteisia sekoituksia muun muassa runosta, kerronnasta ja esseestä. Ne ovat epäilemättä yhteydessä fragmenttimuodosta löytyneisiin mahdollisuuksiin, sillä fragmentti voi sisältää aineksia kaikista kolmesta. Kuten Maria Matinmikon Kolkassa (2019) ilmoitetaan: ”Aivan kaikki on sekoitettu sinua varten.”

Tekstityyppien ja -lajien kombinatorisia mahdollisuuksia on silti odottamassa vieläkin runsaammin. Brenda Miller lanseerasi vuoden 2003 Tell It Slant -antologiassa osuvan termin erakkorapuessee. Hän tarkoittaa sillä tekstiä, joka on pohjimmiltaan essee mutta verhoutunut jonkin toisen tekstilajin kuoreen. Uudessa antologiassa The Shell Game (toim. Kim Adrian, 2018), joka kehittelee lajia edelleen, Cheyenne Nimes listaa erilaisia vaihtoehtoja kuoriksi: kiristyskirje, patenttihakemus, ruumiinavausraportti, sielunmessu, tilikirja, verivala… Mahdollisuuksia on myriadeittain. Mutta kuka risteyttäisi tekstuaalisesti harhaman ja hippogriipin?

Tuntuu muuten siltä, että moni tekijä, joka nykyään pyrkii mieluummin kohti kirjoitusta kuin mitään yhtä lajia, ammentaa vaikutteita Roland Barthesilta. Varsinkin Barthesin myöhäistuotanto yhdistelee teoriaa ja omaelämäkertaa niin, että ne ruokkivat toinen toistaan. Hengenheimolaisista voi mainita ainakin nämä (tai ehkä haluan vain nimetä viimeaikaisia suosikkejani): Dodie Bellamy, Wayne Koestenbaum, Sarah Manguso, Maggie Nelson (totta kai), Masha Tupitsyn ja Kate Zambreno.

Tämän Tuli & Savun aiheena ovat lajihybridit ja hybridilajit, toisin sanoen sellaiset teokset, jotka yhdistelevät eri lajeja, sijoittuvat lajien väliin tai muuten haastavat lajimäärittelyjä. Keskitymme erityisesti tekstilajien risteymiin ja niiden välisiin hämärävyöhykkeisiin mutta sivuamme myös tekstien yhteyksiä muihin moodeihin ja medioihin. Ole joskus intermedialisti, kirjailijanakin.

Riikka Simpura puntaroi esseessään hybridiyden käsitettä ja runon ja proosan sekoittumista. Maaria Ylikangas jatkaa osin samasta aiheesta ja laajentaa käsittelyä esseen ja autofiktion suuntaan. Yhdysvaltalaisessa kirjallisuudessa näitä olennoi erityisen hienosti Kate Zambrenon tuotanto. On hauskaa, että saamme tehdä häntä tutummaksi Suomessakin: Riikka Ala-Hakulan haastattelussa Zambreno pohtii suhdettaan häilyviin lajityyppeihin ja niiden suhdetta häilyviin identiteetteihin.

Neljä esiintyvän runouden parissa toimivaa tekijää puolestaan kertoo työnsä lähtökohdista ja pyrkimyksistä sekä visioi — vai pitäisikö sanoa audioi? —, mitä esitys-, lava- ja äänirunous voisivat alkaneella vuosikymmenellä olla.

Tällä kertaa mukaan valikoitui erityisesti proosarunoutta, mutta kukin kirjoittaja käyttelee muotoa omalla tavallaan. Proosan graafinen hahmo antaa usein odottaa narratiivia, mutta vaihteeksi on hyvä tarkata, mitä muodostuu silloin, kun ei muodostu ilmikertomusta. Ja sekoittaa voi muutakin kuin lajeja: kieliä, kuten Ville Hytönen, tai kuvaa ja sanaa, kuten Derek Beaulieu.

Kaksi käännöstekstiä, Michelle Grangaud’n ja Bhanu Kapilin, ovat kumpikin omalla tavallaan fragmenttimuotoisia, mutta ne myös poikkeavat toisistaan huomattavasti ja muistuttavat, että fragmentti ei todellakaan ole yksi eikä jakamaton. Grangaud’n oulipolaiset mikrokertomukset (suom. Heta Rundgren) perustuvat tarkkaan tavurajoitteeseen, kun taas Kapililla (suom. Taneli Viljanen) eritoten virkkeiden ja kappaleiden välillä tapahtuu kummia.

Tässä numerossa alkaa lisäksi uusi palsta nimeltä Varjokaanon. Siinä nostetaan esiin kotimaisen runouden historiasta muodoltaan ja kieleltään omintakeisia teoksia, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet unohduksiin. Ensimmäisessä tekstissä Jouni Tossavainen kirjoittaa Erkki Lappalaisen tuotannosta, ja jatkoa seuraa. Jo vakiintuneella Tulilanka-palstalla, joka keskittyy tapahtumiin ja ajankohtaisiin ilmiöihin, Tuomas Taskinen käsittelee galleriatilaan installoitua runoutta. Kritiikkiosastossa on samoin painotettu teoksia, jotka liikkuvat lajien välissä.

Seuraavan numeron aiheena ovat salakielet ja -kirjoitukset. Toivotamme hyvää kevättä ja antoisia lukuhetkiä Tuli & Savun parissa. Ole aina kirjoittaja, lukijanakin.

 

Juha-Pekka Kilpiö

 


Kirjeenvaihto

3.1.2020 :: Artikkelit, nro 99, Pääkirjoitukset

 

Parahin lukija,

tämä Tuli & Savun numero käsittelee kirjeitä, kirjeenvaihtoa ja niille läheisiä yksityisiä tekstejä, kuten muistiinpanoja. Tuntuu, että kirjeet vaativat terästämään huomiota aivan erityisesti, sillä ne jäävät helposti näkymättömiin, ainakin jos uskotaan Edgar Allan Poen klassista dekkarinovellia ”Varastettu kirje” (1844): kirje harhauttaa etsijöitä, sillä se on piilotettu kaikkien nähtäville.

Kirje määrittyy sekä mediaalisesti että kielellisesti: materiaalinen kappale kuljetetaan tilan halki, ja se suuntautuu puhuttelullaan kohti vastaanottajaa. Kirjepostille ominainen rytmi syntyy siitä, että se tavallisesti tarvitsee ihmisen viestinviejäkseen ja kulkee samalla nopeudella kuin hän tai hänen kulkuneuvonsa. Tätä havainnollistaa Pikalinja Villiin länteen (1988), mediahistoriallisesti tarkkanäköisin Lucky Luke -albumi, joka kuvaa yhden Pony Express -lähetyksen matkan Kaliforniasta Missouriin — kymmenen päivää ratsain, ennen kuin lennätin löi läpi ja syrjäytti hevospikalinjan. Filosofi Vilém Flusser mainitseekin, että jos joskus kirjoitettaisiin postin filosofia, sen täytyisi lähteä liikkeelle odottamisesta.

Kirjallisuuteen tuotuna kirjeenvaihdon dynamiikka piirtyy esiin ehkä vielä painokkaammin. Usein kirjeromaaneissa salaperäinen, nimettömäksi jäävä ”toimittaja” kokoaa yhteen osapuolten viestit ja saattaa ne lukijan ulottuville ja siten lisää kommunikaatiotilanteeseen yhden tulkittavan kerroksen. Miten kirjeromaani aina saapuu määränpäähänsä? Perinteisen epistolaarisen fiktion kulta-aika oli 1700-luvulla, mutta siitä on yhä yllättävän moneksi niin sisällöiltään kuin mediaalisesti. Michael Joycen kiehtova Foucault, in Winter, in the Linnaeus Garden (2015) koostuu kirjeistä, jotka Michel Foucault olisi voinut kirjoittaa Uppsalassa kevättalvella 1956, jolloin hän oli valmistelemassa ensimmäistä kirjaansa hulluuden historiasta. Valtaosa niistä jää  romaanin maailmassakin lähettämättä, mutta kaikki ovat silti yhtä merkitseviä. Nykymuotoinen kirjeromaani voi sisältää monia muitakin dokumentteja, joita tarinamaailmassa on, kuten Doug Dorstin ja J. J. Abramsin S. (2013), jonka välistä löytyy irrallisina muun muassa postikortteja, salauskiekko ja lautasliinaan piirretty kartta. S. muistuttaa, kuinka monenlaiset materiaalit käyvät kirjepaperiksi.

Tämän Tuli & Savun teksteissä käsitellään kirjeenvaihdon kommunikaatiopiirteitä ja käytetään sen kielellisiä keinoja. Reetta Pekkasen poeettinen essee esittää välähdyksiä monenlaisista kirjeistä ja muista tallenteista ja niiden kautta limittää omakohtaisen ja ylisukupolvisen. Anne Hänninen, Tomi Kontio ja Jonimatti Joutsijärvi ovat saaneet virikkeen Rainer Maria Rilken teoksesta Kirjeitä nuorelle runoilijalle. Heidän kirjeissään vastaanottajaa ei ole kuitenkaan määritelty tarkasti, vaan kuka vain voi ottaa ne omakseen.

Käsikirjoitukset, varsinkaan käsin kirjoitetut, eivät yleensä päädy sellaisinaan julkaistavaksi. Siksi haluamme esitellä otteita henkilökohtaisista muistikirjoista runoilijoilta ja muilta tekstin parissa työskenteleviltä taiteilijoilta. Ne julkaistaan faksimileina. Kuten käsin kirjoittaessa parhaimmillaan, tekstin ja piirroksen raja on liukuva. Raisa Marjamäki on puolestaan kirjoittanut runonsa mekaanisella kirjoituskoneella.

Tulilanka-palstalla Ville Hämäläinen kallistaa korvansa runoäänitteiden puoleen. Nihil Interitin runopalkintojen yhteydessä summataan runovuotta, ja kritiikkiosaston kohdeteokset ulottuvat Niillas Holmbergistä Friederike Mayröckeriin.

Seuraava numero, Tuli & Savun sadas, ilmestyy kevätpuolella ja käsittelee lajihybridejä. Vuoden 2020 aikana on tulossa myös salakieliä ja ’patafysiikkaa!

 

Tervehtien
Juha-Pekka Kilpiö

 

P.S. Tämän numeron yhteydessä julkaistaan erillinen postitaideliite, joka kokoaa yhteen viime vuonna esitetyn kirjoituskutsumme sadon. Se postitetaan vain tekijöille, mutta kaikki teokset tulevat esille verkkoon Nokturno-sivustolle ja näyttelyyn Jyväskylän kaupunginkirjastoon toukokuussa 2020.

 


Luvun luku

21.11.2019 :: Artikkelit, nro 98, Pääkirjoitukset

 

”kirjoita numerot, laske kirjaimet”
— Juri Joensuu, Valohuppu

 

Nykymuotoisen aakkoston ajatellaan syntyneen noin 700-luvulla ennen ajanlaskun alkua, kun kreikkalaiset omaksuivat foinikialaisilta konsonanttiaakkoston ja lisäsivät siihen vokaalit. On esitetty, että kreikkalainen aakkosto kehittyi rakenteeltaan sellaiseksi kuin kehittyi, jotta sillä voisi mahdollisimman tarkasti merkitä muistiin Homeroksen eepokset ja niiden runokielen nyanssit.

Friedrich Kittler, saksalaisen mediateorian monineuvo, pyrki myöhäistuotannossaan eläytymään tähän historialliseen tilanteeseen ja sen perustaviin vaikutuksiin. Kittlerin mukaan oli käänteentekevää, että aakkosia pystyi käyttämään monenlaisissa tehtävissä, muissakin kuin merkitsemässä äänteitä. Tähän vaikutti aakkosjärjestyksen vakiintuminen. Kun aakkoset sijoitetaan säännönmukaiseen sarjaan, ensimmäinen kirjain alfa voi viitata myös lukuun 1, beeta lukuun 2, gamma lukuun 3 ja niin edelleen. Tämän lisäksi aakkosilla pystyi merkitsemään sävelkorkeutta. Kittler ei ollut varsinaisesti antiikin tutkija, ja hän maalaa melko leveällä pensselillä, mutta visiossa on jotain tenhoavaa: jo aakkosten syntyvaiheessa lankeavat yhteen kirjoitus, matematiikka ja vielä musiikki.

Tässä numerossa tutkailemme kirjainten ja numeroiden ja runouden ja matematiikan suhteita sekä laajemmin menetelmällistä kirjallisuutta. Stereotypian mukaan humanistit tapaavat karsastaa matematiikkaa, mutta aakkoskirjoituksen ja matemaattisen notaation kesken voi löytyä yllättävää hengenheimolaisuutta. Moni aivan arkipäiväinen teksti on alfanumeerinen eli sisältää sekä kirjaimia että numeroita, ja tiedonalat limittyvät suomen semantiikassa useinkin, esimerkiksi monimielisissä sanoissa luku ja kertoa. Aakkoset ja numerot ovat kumpikin järjestelmiä, joilla koodataan informaatiota, mutta mitä tapahtuu, kun järjestelmät leikkaavat?

Tärkeitä herätteitä on tarjonnut totta kai Oulipo (Ouvroir de littérature potentielle) eli mahdollisen kirjallisuuden työpaja, joka kehittelee kirjoittamista varten formaaleja menetelmiä ja rajoitteita ja etsii sellaisia aiemmasta kirjallisuudesta. Se syntyi vuonna 1960 runoilija Raymond Queneaun ja insinööri François Le Lionnais’n aloitteesta. Oulipoa olisi helppo pitää pelkän sanaleikkihupsuttelun tyyssijana, mutta menetelmissään se tarttuu usein juuri kirjallisuuden kaikkein perustavimpaan ainekseen eli aakkosten tasoon. Jos oulipolainen teksti saa lukijan dekoodaamaan tai takaisinmallintamaan rajoitteen toimintaa, se tekee silloin muustakin lukemisesta tarkempaa ja paneutuneempaa.

Oulipon ideat ovat sittemmin levinneet muihin lajeihin ja muille aloille, ja niitä varten on perustettu omia työpajoja kehittämään lajikohtaisia menetelmiä, esimerkiksi Oulipopo (Ouvroir de littérature policière potentielle) salapoliisikirjallisuudelle ja Oubapo (Ouvroir de bande dessinée potentielle) sarjakuvalle. Vaikka eivät ole yhtä tunnettuja kuin ydinorganisaatio, kokonaisuutena nämä niin kutsutut Ouxpot tutkivat, kuinka moneen suuntaan itse potentiaalisuutta on mahdollista avartaa. Tässä numerossa esittelemme visuaalista runoutta Helen Frankiltä, joka kuuluu Oupeinpoon (Ouvroir de peinture potentielle) eli mahdollisen kuvataiteen työpajaan.

Numeron teema tuotti runsaasti runotarjouksia, joissa menetelmiä sovelletaan ja yhdistellään omintakeisesti tai joissa kehitellään omia. Moni teksti myös korostaa kirjainten graafisia ja visuaalisia piirteitä, mikä muistuttaa, että jopa aakkoskirjoituksessa on aina ylijäämää, joka ei palaudu pelkkään äänteiden notaatioon. Joidenkin runojen yhteydestä löytyvä pieni lisäteksti valottaa käytettyä menetelmää. Koosteessa ”Miten voit kirjoittaa joitakin kirjoistasi”, joka löytyy sivuilta 67—79, menetelmien ja rajoitteiden esittely muodostaa itse asiassa varsinaisen tekstin. On hyvä muistaa, että menetelmien joukkoon voi laskea myös perinteiset runomitat — esimerkkinä tavupainoihin perustuvasta mitasta Niko Suomisen suomennos Swinburneltä. Väitämme joka tapauksessa, että yksikään runoista, edes kaikkein abstraktein tai käsitteellisin, ei pelkisty ainoastaan menetelmäänsä.

On ilahduttavaa, että saamme esitellä suomennoksena Inger Christensenin klassikkoteosta alfabet (1981), jossa runous ja matematiikka kohtaavat poikkeuksellisen elegantisti. Se noudattaa aakkosjärjestystä niin, että ensimmäisessä runossa vallitsevat a:lla alkavat sanat, toisessa b:llä alkavat ja niin edelleen. Runojen säemäärä taas noudattaa Fibonaccin lukujonoa: 1, 2, 3, 5, 8, 13, 21, 34… alfabetin runot 1—8 on suomentanut Oscar Rossi. Fibonaccin lukujono muuten figuroi myös Jean-Michel Espitallierin runossa ”Tarinoita 15:een asti” (suom. Tuomas Taskinen).

Mikko Mankinen ja Riikka Vaahtera esittelevät esseessään Lieux Metsäkylä 2018—2028 -projektiaan. Sen alkuitu on lainattu oulipolaiselta Georges Pereciltä, mutta projekti on sitoutunut tarkoin tekijöiden kotipaikkaan Vehkalahdella. Isabel Waidner puolestaan miettii Joonas Säntin haastattelussa, millä keinoin tehdä tietä mahdollisimman monille identiteeteille – sekä kirjoittajien että henkilöhahmojen.

Lisätietoa ja paljon muita menetelmiä löytyy esimerkiksi teoksista Atlas de littérature potentielle (1981), Oulipo Compendium (1998) ja All That Is Evident Is Suspect. Readings from the Oulipo 1963–2018 (2018). Viimemainittu kokoelma sisältää tekstiä kaikilta Oulipon jäseniltä. Suositeltava on niin ikään tuore kotimainen Menetelmällisen kirjallisuuden antologia (2018), joka menee jo osin Oulipon tuolle puolen. Antologiaan kuuluu Marko Niemen laatima ”Menetelmällisen kirjoittajan perussanasto”, johon voi tutustua myös Nokturnossa.[1]

Vuoden neljäs ja viimeinen numero on otsikoltaan Kirjeenvaihto. Hyvää loppuvuotta, ja antakaa ajattelun heittää noppaa!

 

1 Niemi, joka avusti Tuli & Savuakin monesti vuosien mittaan, menehtyi yllättäen syyskuussa. Muistamme häntä seuraavassa numerossa.

 

Juha-Pekka Kilpiö

 


Minä on toiset

13.8.2019 :: Artikkelit, nro 97, Pääkirjoitukset

Eivätkö oikeastaan kaikki kielen ja kirjallisuuden kysymykset ole samalla yhteisön kysymyksiä? Pontus Purokuru kirjoittaa Täysin automatisoidussa avaruushomoluksuskommunismissa (2018): ”Kukaan ei ole yksin ongelmineen, haluineen tai fantasioineen. Halut ja ajattelu virtaavat aina ensin ryhmän tasolla. Tässä mielessä ei ole yksilöllistä ajattelua, haluamista tai toimintaa. Vaikka yksilöt ovat ainutlaatuisia, yksilön takana on aina ryhmä.”

Varmasti yhteisöön pätee se, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, mutta mikä silloin on se erityinen ominaisuus, joka syntyy osien yhdistyessä? Toisin sanoen, mitä muuta se on kuin jotain määrällistä (”enemmän”)? Tuntuu ainakin siltä, että otollisin paikka yhteisölle ei useinkaan ole siellä, missä ”tapahtuu” eniten. Kuten Susan Sontag lakonisesti toteaa eräässä vuoden 1965 päiväkirjamerkinnässään: ”NY:ssa ei melkein minkäänlaista ’yhteisöä’, mutta mahtava ’skenen’ tuntu” (As Consciousness is Harnessed to Flesh, 2012).

Giorgio Agamben mainitsee Tulevassa yhteisössä (1990, suom. 1995) melkeinpä ohimennen, millainen olisi yhteisö kaikkein perustavimmillaan: ei sellainen, johon kuulumiselle olisi joitakin ehtoja, eikä edes sellainen, joka olisi poistanut nuo ehdot, vaan sellainen, jota määrittää vain ”yhteen kuuluminen itse”. Ei ole varmaa, onko sellaista yhteisöä vielä ollut missään, mutta kun ajatus on muotoiltu kielellä, vähintään sen mahdollisuus on olemassa. Ehkä kirjallisuuden alueella aidosti sallivin yhteisö hyväksyisi yhtä lailla ne, joiden kirjoittamista motivoi halu kuulua yhteisöön, samoin ne, jotka kuuluvat yhteisöön edistääkseen omaa kirjoittamistaan, sekä ne, joiden voi katsoa kuuluvan yhteisöön – halusivat sitä taikka eivät – jo sen seurauksena, että ovat kirjoittaneet yhteisen tarkastelun kohteeksi jotain.

Eikä kyse ole ”vain” rakenteista tai infrastruktuurista. Esimerkiksi 1930-luvulla Yhdysvalloissa muotoutunut objektivismi (muun muassa Louis Zukofsky, Charles Reznikoff ja Lorine Niedecker) poikkesi aiemmista avantgardeliikkeistä siinä, että se oli pikemminkin löyhärajainen keskusteluyhteisö, ei niinkään säännönmukainen koulukunta. Siinä pyrittiin avartamaan runouden aluetta monenkirjaville puhunnoille ja kielenkäytön tavoille, ja esimerkiksi Zukofsky haastoi omaa ilmaisuaan erilaisilla aleatorisilla menetelmillä. Voi siis ajatella, että yhteisö ja kielikäsitys eivät ole irrallaan vaan toimivat takaisinkytkennässä ja ajavat toinen toistaan. On sitä paitsi muitakin kuin tekijöiden yhteisöjä (vaikka historialliset avantgardeliikkeet tapaavat usein saada eniten palstatilaa). Ehkä kirjallisuuden yhteisöillä ja vielä paremmin lukijoiden yhteisöillä on se erityispiirre, että niihin kuuluvien ei tarvitse varsinaisesti olla yhdessä, jotta heillä olisi jotain yhteistä.

Tuli & Savu täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Arkistojuttujen kertaamisen sijasta kutsuimme tämän numeron teemakeskusteluun mukaan kolme aikaisempaa päätoimittajaa. Mikael Bryggerin, Miia Toivion, Anna Tomin ja toimittajamme Reetta Pekkasen keskustelussa sivutaan lehden historiaa, mutta vielä olennaisempaa on se, mitä he ajattelevat yhteisö-teemasta juuri nyt.

Julkaisemme jälleen uusinta kotimaista runoutta ja esittelemme uusia löytöjä aiemmasta runoudesta. On vielä paljon sellaisia runosuuntauksia, -liikkeitä ja -kollektiiveja, joita Suomessa ei tunneta kovin hyvin. Esittelemme kaksi latinalaisamerikkalaista kirjallisuusliikettä: Janne Löppönen kirjoittaa brasilialaisesta antropofagiasta ja Carlos Lievonen meksikolaisesta infrarealismista. Elina Siltasen aiheena on San Franciscon renessanssina tunnettu suuntaus, joka vaikutti 50-luvun puolivälissä. San Franciscosta sai alkunsa hieman myöhemmin myös niin kutsuttu uuskerronta (New Narrative). Sen perustajiin kuuluu Robert Glück, jolta on suomennettu essee ”Epävarma luenta”.

Kaikki kirjallisuus ei kuitenkaan synny yhteisöissä, tai yhteisöllisyys voi olla niin singulaarista laatua, ettemme välttämättä tunnista sitä sellaiseksi. Tässä numerossa tarkastellaan myös niin kutsuttua ITE-kirjallisuutta eli tekijöitä ja teoksia, jotka sijaitsevat kirjallisuusinstituution ulkokehillä. Siitä keskustelevat Laura Piippo ja Jaakko Yli-Juonikas.

Toimittajamme Riikka Simpura havainnoi Tulilanka-palstalla kotimaisen kustannuskentän tilannetta. Kritiikkiosastosta puolestaan löytyy dialogimuotoinen kritiikki, jonka kohteena on kahden tekijän yhteisteos.

Tuli & Savun neljännesvuosisataan on mahtunut monenlaisia muodonmuutoksia, mutta erityisen uutta luovana voi nostaa esiin Leevi Lehdon päätoimittajakauden vuosina 2002–2003. Parhaassa tapauksessa lehdessä näkyy edelleen jotakin samasta antaumuksesta. Haluammekin omistaa tämän numeron Leevin muistolle.

Seuraavan numeron teema on ABC 123. Tarkkailkaa myös lehden verkkosivuja; julkaisemme siellä ajoittain ekstrakritiikkejä, joita ei julkaista lehdessä. Tuli & Savu toivottaa hyvää loppukesää kaikille ja itse kullekin!

 

Juha-Pekka Kilpiö
Reetta Pekkanen
Riikka Simpura