Pääkirjoitukset


Pimeän kielet

13.8.2020 :: Artikkelit, nro 101, Pääkirjoitukset

 

Sveitsiläinen kielitieteilijä Ferdinand de Saussure (1857—1913) tunnetaan varmasti parhaiten postuumista klassikkoteoksestaan Yleisen kielitieteen kurssi (1916, suom. Tommi Nuopponen, 2014), joka lähes yksinään pani alulle nykyaikaisen lingvistiikan ja on vaikuttanut perusteellisesti 1900-luvun humanistisiin tieteisiin, myös herättämänsä kritiikin kautta. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki Saussuresta. Teoksessaan Dark Tongues. The Art of Rogues and Riddlers (2013) Daniel Heller-Roazen kertoo kiehtovasti, miten Saussure lomaili Roomassa vuonna 1905 ja tutustui siellä niin kutsuttuun saturniseen mittaan, salaperäiseen runouden lajiin, jota kirjoitettiin latinaksi kolmannella ja toisella vuosisadalla eKr. ennen kuin roomalaiset runoilijat omaksuivat käyttöönsä kreikkalaiset runomitat. Saussure hervahti siihen täysin. Hän tutki sitä intohimoisesti vuosien ajan ja kehitti kiistanalaisen teorian, jonka mukaan saturniseen runouteen on koodattu hieman anagrammin tapaisin menetelmin erisnimiä ja muita koodisanoja.

Kun Saussure uppoutui yhä syvemmälle salakirjoitukseen, hän alkoi nähdä siitä merkkejä aina vain laajemmalla: myöhemmässä roomalaisessa runoudessa ja edelleen keskiajan ja renessanssin runoudessa. Eikä pelkästään latinankielisessä vaan jopa muinaisintialaisissa Veda-kirjoissa, jotka on kirjoitettu sanskritiksi. Anagrammeja voidaan kuitenkin muodostaa mistä tahansa tekstistä, joten Saussure ei pystynyt aukottomasti todistamaan, että nimet ja koodisanat ovat runoilijoiden tietoista tekoa eivätkä hänen omaa (yli)tulkintaansa. Hän ei julkaissutkaan teoriaa elinaikanaan, vaan tutkija Jean Starobinski toi Saussuren muistikirjat julkisuuteen vasta 1960—70-luvulla.

Muissa tutkijoissa anagrammi-ideat ovat herättäneet lähinnä epäilyä, mutta puhtaasti visiona ne alkavat muistuttaa runouteen sovellettua salaliittoteoriaa aivan DeLillon ja Pynchonin parhaiden perinteiden mukaan. Entä jos kaiken runouden kääntöpuolella piileskelee halki historian jokin aivan toinen runous…?

Tässä Tuli & Savun numerossa aiheenamme ovat salakielet ja -kirjoitukset. Ne ovat kietoutuneet runouteen monin tavoin, sillä keinotekoisissa kielissäkin on kyse luomisteosta ja ilmaisumahdollisuuksien laajentamisesta. Yleensä ajatellaan, että hämärä ja vaikeaselkoinen sanonta luonnehtii erityisen korkeakirjallista runoutta. Daniel Tiffanyn tutkimus Infidel Poetics. Riddles, Nightlife, Substance (2009), joka ristivalottaa hämäryyden ja salakielten poetiikkaa monilta tahoilta (vanhahtava sana infidel viittaa pakanuuteen), kääntää kuitenkin asetelmasta esiin toisen puolen. Hämäryyttä vaativat ja vaalivat yhtä lailla arvoitukset, kiroukset, varkaiden ja muiden rikollisten salakielet, yöelämän ja puolimaailman slangit, siis kansankieliset lajit sekä alakulttuurien puheenparret — ja ne ovat vieläpä paljon vanhempaa perua kuin kirjallinen runous. Englannin sana cant, joka viittaa tietyn sosiaalisen ryhmän ja alkujaan erityisesti varkaiden kieleen, juontuu latinan laulamista merkitsevästä cantare-verbistä. Tässä katsannossa salamyhkäinen ilmaisu toimii moneuden puolella elitismiä vastaan. Salakieltä kannattaa lähestyä ei siltä kannalta, että se sulkee ulos, vaan että se luo mahdollisuuden pienyhteisölle piilossa kontrollilta. Salakieliin liittyy toki romanttista hohtoa, mutta historiallisesti ne ovat olleet elintärkeitä monille marginaalisille ryhmille.

Jos runoutta taas lähestytään omana tiedonalanaan, sitä voi pitää luontojaan maagisena ja okkulttisena, ainakin kun ajatellaan sen alkusynnyksi loitsuja ja taikasanoja. Tällöin runous on performatiivista kahdessakin mielessä: se kuuluu osana rituaaliin ja sillä halutaan saada asioita tapahtumaan. Okkulttiset teemat eivät silti kuulu pelkästään myyttiseen menneisyyteen, vaan ne ovat yhtä lailla läsnä modernissa runoudessa. Timothy Materer osoittaa tutkimuksessaan Modernist Alchemy. Poetry and the Occult (1995), että ne kulkevat vahvana virtauksena 1900-luvulla alkaen W. B. Yeatsistä (joka kuului Hermetic Order of the Golden Dawn -järjestöön) Hilda Doolittlen hermetismiin, edelleen Sylvia Plathin tarotkuvastoon ja aina James Merrillin The Changing Light at Sandover -eepokseen, jonka tämä generoi spiritismi-istunnoissa ouija-laudan avulla. Tuoretta okkulttista runoutta edustaa puolestaan Sarah Shinin ja Rebecca Tamásin toimittama antologia Spells. 21st-Century Occult Poetry. Siitä on suomennettu tähän numeroon Kate Duckneyn runo ”Mietiskelyjä häpeästä pyhissä paikoissa”.

Moni numeron runoista on innoittunut erilaisista kryptausmenetelmistä, osa taas hakeutuu muuten vain salavihkaisen ilmaisun puoleen. Sikäli kuin tiedämme, mukana on ainakin yksi akrostikon eli runo, jossa kunkin säkeen alkukirjaimista muodostuu sana. Salakielistäkin runoutta voi silti lukea puhtaasti tekstipintaa myöten tarvitsematta ryhtyä etsimään yksiselitteistä ratkaisua.

Sanna Välimäki esittelee artikkelissaan, miten niin kutsuttu cockneyn riimislangi toimii. Se tulee lähelle runoutta siinä, että ilmaukset muodostuvat loppusoinnun perusteella, mutta sillä on lisäksi mahdollista kirjoittaa runoutta. Kolme runoilijaa, Timo Salo, Saara Metsäranta eli Kölö sekä Riitta Cankoçak, kirjoittavat omasta kielikäsityksestään ja poetiikastaan. Kukin pohtii tavalla tai toisella oman ilmaisunsa suhdetta yhteisesti jaettuun kieleen, mitä voi pitää kaiken salakielisyyden perusjännitteenä. Osoittautuu, että julkisen ja salakielen ero ei ole ainakaan binäärikoodattu vaan yhteiseen kieleen sekoittuu aina pieniä mikro- ja osakieliä fraktaalisuuteen saakka.

Varjokaanon-palstalla, joka kiinnittää huomiota katveisiin suomalaisen runouden historiassa, luetaan Tuukka Kangasluoman Punaista koiraa vuodelta 1966. Kritiikeissä käsitellään runoutta mahdollisimman laajassa mielessä: mukana on muun muassa peli, kirjeenvaihtoa ja filosofiaa.

Seuraava Tuli & Savu seikkailee scifin ja ’patafysiikan mahdollisissa maailmoissa. Toivotamme hyvää loppukesää runouden parissa. Viettäkää hämärää.

 

Juha-Pekka Kilpiö

 

Share

Proosaa ja muita runoja

28.4.2020 :: Artikkelit, nro 100, Pääkirjoitukset

 

Antti Nylén kertoo Vihan ja katkeruuden esseissä (2007) anekdootin Walter Paterin ja Oscar Wilden tapaamisesta. Pater lehteili hieman Wilden esikoisrunokirjaa ja suositteli sitten häntä siirtymään proosaan, jota arvosti korkeammalle, koska se on vaikeampaa. ”Anekdootin tulkinta ja opetus”, Nylén kirjoittaa, ”on seuraava: ’Ole aina prosaisti, runoilijanakin.’” Charles Baudelaire puolestaan vastaa hänelle Välähdyksissä (1887): ”Ole aina runoilija, prosaistinakin.”

On ilahduttavaa, että kotimaiseen kirjallisuuteen on viime vuosina ilmaantunut monenlaisia hybriditekstejä, eriasteisia sekoituksia muun muassa runosta, kerronnasta ja esseestä. Ne ovat epäilemättä yhteydessä fragmenttimuodosta löytyneisiin mahdollisuuksiin, sillä fragmentti voi sisältää aineksia kaikista kolmesta. Kuten Maria Matinmikon Kolkassa (2019) ilmoitetaan: ”Aivan kaikki on sekoitettu sinua varten.”

Tekstityyppien ja -lajien kombinatorisia mahdollisuuksia on silti odottamassa vieläkin runsaammin. Brenda Miller lanseerasi vuoden 2003 Tell It Slant -antologiassa osuvan termin erakkorapuessee. Hän tarkoittaa sillä tekstiä, joka on pohjimmiltaan essee mutta verhoutunut jonkin toisen tekstilajin kuoreen. Uudessa antologiassa The Shell Game (toim. Kim Adrian, 2018), joka kehittelee lajia edelleen, Cheyenne Nimes listaa erilaisia vaihtoehtoja kuoriksi: kiristyskirje, patenttihakemus, ruumiinavausraportti, sielunmessu, tilikirja, verivala… Mahdollisuuksia on myriadeittain. Mutta kuka risteyttäisi tekstuaalisesti harhaman ja hippogriipin?

Tuntuu muuten siltä, että moni tekijä, joka nykyään pyrkii mieluummin kohti kirjoitusta kuin mitään yhtä lajia, ammentaa vaikutteita Roland Barthesilta. Varsinkin Barthesin myöhäistuotanto yhdistelee teoriaa ja omaelämäkertaa niin, että ne ruokkivat toinen toistaan. Hengenheimolaisista voi mainita ainakin nämä (tai ehkä haluan vain nimetä viimeaikaisia suosikkejani): Dodie Bellamy, Wayne Koestenbaum, Sarah Manguso, Maggie Nelson (totta kai), Masha Tupitsyn ja Kate Zambreno.

Tämän Tuli & Savun aiheena ovat lajihybridit ja hybridilajit, toisin sanoen sellaiset teokset, jotka yhdistelevät eri lajeja, sijoittuvat lajien väliin tai muuten haastavat lajimäärittelyjä. Keskitymme erityisesti tekstilajien risteymiin ja niiden välisiin hämärävyöhykkeisiin mutta sivuamme myös tekstien yhteyksiä muihin moodeihin ja medioihin. Ole joskus intermedialisti, kirjailijanakin.

Riikka Simpura puntaroi esseessään hybridiyden käsitettä ja runon ja proosan sekoittumista. Maaria Ylikangas jatkaa osin samasta aiheesta ja laajentaa käsittelyä esseen ja autofiktion suuntaan. Yhdysvaltalaisessa kirjallisuudessa näitä olennoi erityisen hienosti Kate Zambrenon tuotanto. On hauskaa, että saamme tehdä häntä tutummaksi Suomessakin: Riikka Ala-Hakulan haastattelussa Zambreno pohtii suhdettaan häilyviin lajityyppeihin ja niiden suhdetta häilyviin identiteetteihin.

Neljä esiintyvän runouden parissa toimivaa tekijää puolestaan kertoo työnsä lähtökohdista ja pyrkimyksistä sekä visioi — vai pitäisikö sanoa audioi? —, mitä esitys-, lava- ja äänirunous voisivat alkaneella vuosikymmenellä olla.

Tällä kertaa mukaan valikoitui erityisesti proosarunoutta, mutta kukin kirjoittaja käyttelee muotoa omalla tavallaan. Proosan graafinen hahmo antaa usein odottaa narratiivia, mutta vaihteeksi on hyvä tarkata, mitä muodostuu silloin, kun ei muodostu ilmikertomusta. Ja sekoittaa voi muutakin kuin lajeja: kieliä, kuten Ville Hytönen, tai kuvaa ja sanaa, kuten Derek Beaulieu.

Kaksi käännöstekstiä, Michelle Grangaud’n ja Bhanu Kapilin, ovat kumpikin omalla tavallaan fragmenttimuotoisia, mutta ne myös poikkeavat toisistaan huomattavasti ja muistuttavat, että fragmentti ei todellakaan ole yksi eikä jakamaton. Grangaud’n oulipolaiset mikrokertomukset (suom. Heta Rundgren) perustuvat tarkkaan tavurajoitteeseen, kun taas Kapililla (suom. Taneli Viljanen) eritoten virkkeiden ja kappaleiden välillä tapahtuu kummia.

Tässä numerossa alkaa lisäksi uusi palsta nimeltä Varjokaanon. Siinä nostetaan esiin kotimaisen runouden historiasta muodoltaan ja kieleltään omintakeisia teoksia, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet unohduksiin. Ensimmäisessä tekstissä Jouni Tossavainen kirjoittaa Erkki Lappalaisen tuotannosta, ja jatkoa seuraa. Jo vakiintuneella Tulilanka-palstalla, joka keskittyy tapahtumiin ja ajankohtaisiin ilmiöihin, Tuomas Taskinen käsittelee galleriatilaan installoitua runoutta. Kritiikkiosastossa on samoin painotettu teoksia, jotka liikkuvat lajien välissä.

Seuraavan numeron aiheena ovat salakielet ja -kirjoitukset. Toivotamme hyvää kevättä ja antoisia lukuhetkiä Tuli & Savun parissa. Ole aina kirjoittaja, lukijanakin.

 

Juha-Pekka Kilpiö

 

Share

Kirjeenvaihto

3.1.2020 :: Artikkelit, nro 99, Pääkirjoitukset

 

Parahin lukija,

tämä Tuli & Savun numero käsittelee kirjeitä, kirjeenvaihtoa ja niille läheisiä yksityisiä tekstejä, kuten muistiinpanoja. Tuntuu, että kirjeet vaativat terästämään huomiota aivan erityisesti, sillä ne jäävät helposti näkymättömiin, ainakin jos uskotaan Edgar Allan Poen klassista dekkarinovellia ”Varastettu kirje” (1844): kirje harhauttaa etsijöitä, sillä se on piilotettu kaikkien nähtäville.

Kirje määrittyy sekä mediaalisesti että kielellisesti: materiaalinen kappale kuljetetaan tilan halki, ja se suuntautuu puhuttelullaan kohti vastaanottajaa. Kirjepostille ominainen rytmi syntyy siitä, että se tavallisesti tarvitsee ihmisen viestinviejäkseen ja kulkee samalla nopeudella kuin hän tai hänen kulkuneuvonsa. Tätä havainnollistaa Pikalinja Villiin länteen (1988), mediahistoriallisesti tarkkanäköisin Lucky Luke -albumi, joka kuvaa yhden Pony Express -lähetyksen matkan Kaliforniasta Missouriin — kymmenen päivää ratsain, ennen kuin lennätin löi läpi ja syrjäytti hevospikalinjan. Filosofi Vilém Flusser mainitseekin, että jos joskus kirjoitettaisiin postin filosofia, sen täytyisi lähteä liikkeelle odottamisesta.

Kirjallisuuteen tuotuna kirjeenvaihdon dynamiikka piirtyy esiin ehkä vielä painokkaammin. Usein kirjeromaaneissa salaperäinen, nimettömäksi jäävä ”toimittaja” kokoaa yhteen osapuolten viestit ja saattaa ne lukijan ulottuville ja siten lisää kommunikaatiotilanteeseen yhden tulkittavan kerroksen. Miten kirjeromaani aina saapuu määränpäähänsä? Perinteisen epistolaarisen fiktion kulta-aika oli 1700-luvulla, mutta siitä on yhä yllättävän moneksi niin sisällöiltään kuin mediaalisesti. Michael Joycen kiehtova Foucault, in Winter, in the Linnaeus Garden (2015) koostuu kirjeistä, jotka Michel Foucault olisi voinut kirjoittaa Uppsalassa kevättalvella 1956, jolloin hän oli valmistelemassa ensimmäistä kirjaansa hulluuden historiasta. Valtaosa niistä jää  romaanin maailmassakin lähettämättä, mutta kaikki ovat silti yhtä merkitseviä. Nykymuotoinen kirjeromaani voi sisältää monia muitakin dokumentteja, joita tarinamaailmassa on, kuten Doug Dorstin ja J. J. Abramsin S. (2013), jonka välistä löytyy irrallisina muun muassa postikortteja, salauskiekko ja lautasliinaan piirretty kartta. S. muistuttaa, kuinka monenlaiset materiaalit käyvät kirjepaperiksi.

Tämän Tuli & Savun teksteissä käsitellään kirjeenvaihdon kommunikaatiopiirteitä ja käytetään sen kielellisiä keinoja. Reetta Pekkasen poeettinen essee esittää välähdyksiä monenlaisista kirjeistä ja muista tallenteista ja niiden kautta limittää omakohtaisen ja ylisukupolvisen. Anne Hänninen, Tomi Kontio ja Jonimatti Joutsijärvi ovat saaneet virikkeen Rainer Maria Rilken teoksesta Kirjeitä nuorelle runoilijalle. Heidän kirjeissään vastaanottajaa ei ole kuitenkaan määritelty tarkasti, vaan kuka vain voi ottaa ne omakseen.

Käsikirjoitukset, varsinkaan käsin kirjoitetut, eivät yleensä päädy sellaisinaan julkaistavaksi. Siksi haluamme esitellä otteita henkilökohtaisista muistikirjoista runoilijoilta ja muilta tekstin parissa työskenteleviltä taiteilijoilta. Ne julkaistaan faksimileina. Kuten käsin kirjoittaessa parhaimmillaan, tekstin ja piirroksen raja on liukuva. Raisa Marjamäki on puolestaan kirjoittanut runonsa mekaanisella kirjoituskoneella.

Tulilanka-palstalla Ville Hämäläinen kallistaa korvansa runoäänitteiden puoleen. Nihil Interitin runopalkintojen yhteydessä summataan runovuotta, ja kritiikkiosaston kohdeteokset ulottuvat Niillas Holmbergistä Friederike Mayröckeriin.

Seuraava numero, Tuli & Savun sadas, ilmestyy kevätpuolella ja käsittelee lajihybridejä. Vuoden 2020 aikana on tulossa myös salakieliä ja ’patafysiikkaa!

 

Tervehtien
Juha-Pekka Kilpiö

 

P.S. Tämän numeron yhteydessä julkaistaan erillinen postitaideliite, joka kokoaa yhteen viime vuonna esitetyn kirjoituskutsumme sadon. Se postitetaan vain tekijöille, mutta kaikki teokset tulevat esille verkkoon Nokturno-sivustolle ja näyttelyyn Jyväskylän kaupunginkirjastoon toukokuussa 2020.

 

Share

Luvun luku

21.11.2019 :: Artikkelit, nro 98, Pääkirjoitukset

 

”kirjoita numerot, laske kirjaimet”
— Juri Joensuu, Valohuppu

 

Nykymuotoisen aakkoston ajatellaan syntyneen noin 700-luvulla ennen ajanlaskun alkua, kun kreikkalaiset omaksuivat foinikialaisilta konsonanttiaakkoston ja lisäsivät siihen vokaalit. On esitetty, että kreikkalainen aakkosto kehittyi rakenteeltaan sellaiseksi kuin kehittyi, jotta sillä voisi mahdollisimman tarkasti merkitä muistiin Homeroksen eepokset ja niiden runokielen nyanssit.

Friedrich Kittler, saksalaisen mediateorian monineuvo, pyrki myöhäistuotannossaan eläytymään tähän historialliseen tilanteeseen ja sen perustaviin vaikutuksiin. Kittlerin mukaan oli käänteentekevää, että aakkosia pystyi käyttämään monenlaisissa tehtävissä, muissakin kuin merkitsemässä äänteitä. Tähän vaikutti aakkosjärjestyksen vakiintuminen. Kun aakkoset sijoitetaan säännönmukaiseen sarjaan, ensimmäinen kirjain alfa voi viitata myös lukuun 1, beeta lukuun 2, gamma lukuun 3 ja niin edelleen. Tämän lisäksi aakkosilla pystyi merkitsemään sävelkorkeutta. Kittler ei ollut varsinaisesti antiikin tutkija, ja hän maalaa melko leveällä pensselillä, mutta visiossa on jotain tenhoavaa: jo aakkosten syntyvaiheessa lankeavat yhteen kirjoitus, matematiikka ja vielä musiikki.

Tässä numerossa tutkailemme kirjainten ja numeroiden ja runouden ja matematiikan suhteita sekä laajemmin menetelmällistä kirjallisuutta. Stereotypian mukaan humanistit tapaavat karsastaa matematiikkaa, mutta aakkoskirjoituksen ja matemaattisen notaation kesken voi löytyä yllättävää hengenheimolaisuutta. Moni aivan arkipäiväinen teksti on alfanumeerinen eli sisältää sekä kirjaimia että numeroita, ja tiedonalat limittyvät suomen semantiikassa useinkin, esimerkiksi monimielisissä sanoissa luku ja kertoa. Aakkoset ja numerot ovat kumpikin järjestelmiä, joilla koodataan informaatiota, mutta mitä tapahtuu, kun järjestelmät leikkaavat?

Tärkeitä herätteitä on tarjonnut totta kai Oulipo (Ouvroir de littérature potentielle) eli mahdollisen kirjallisuuden työpaja, joka kehittelee kirjoittamista varten formaaleja menetelmiä ja rajoitteita ja etsii sellaisia aiemmasta kirjallisuudesta. Se syntyi vuonna 1960 runoilija Raymond Queneaun ja insinööri François Le Lionnais’n aloitteesta. Oulipoa olisi helppo pitää pelkän sanaleikkihupsuttelun tyyssijana, mutta menetelmissään se tarttuu usein juuri kirjallisuuden kaikkein perustavimpaan ainekseen eli aakkosten tasoon. Jos oulipolainen teksti saa lukijan dekoodaamaan tai takaisinmallintamaan rajoitteen toimintaa, se tekee silloin muustakin lukemisesta tarkempaa ja paneutuneempaa.

Oulipon ideat ovat sittemmin levinneet muihin lajeihin ja muille aloille, ja niitä varten on perustettu omia työpajoja kehittämään lajikohtaisia menetelmiä, esimerkiksi Oulipopo (Ouvroir de littérature policière potentielle) salapoliisikirjallisuudelle ja Oubapo (Ouvroir de bande dessinée potentielle) sarjakuvalle. Vaikka eivät ole yhtä tunnettuja kuin ydinorganisaatio, kokonaisuutena nämä niin kutsutut Ouxpot tutkivat, kuinka moneen suuntaan itse potentiaalisuutta on mahdollista avartaa. Tässä numerossa esittelemme visuaalista runoutta Helen Frankiltä, joka kuuluu Oupeinpoon (Ouvroir de peinture potentielle) eli mahdollisen kuvataiteen työpajaan.

Numeron teema tuotti runsaasti runotarjouksia, joissa menetelmiä sovelletaan ja yhdistellään omintakeisesti tai joissa kehitellään omia. Moni teksti myös korostaa kirjainten graafisia ja visuaalisia piirteitä, mikä muistuttaa, että jopa aakkoskirjoituksessa on aina ylijäämää, joka ei palaudu pelkkään äänteiden notaatioon. Joidenkin runojen yhteydestä löytyvä pieni lisäteksti valottaa käytettyä menetelmää. Koosteessa ”Miten voit kirjoittaa joitakin kirjoistasi”, joka löytyy sivuilta 67—79, menetelmien ja rajoitteiden esittely muodostaa itse asiassa varsinaisen tekstin. On hyvä muistaa, että menetelmien joukkoon voi laskea myös perinteiset runomitat — esimerkkinä tavupainoihin perustuvasta mitasta Niko Suomisen suomennos Swinburneltä. Väitämme joka tapauksessa, että yksikään runoista, edes kaikkein abstraktein tai käsitteellisin, ei pelkisty ainoastaan menetelmäänsä.

On ilahduttavaa, että saamme esitellä suomennoksena Inger Christensenin klassikkoteosta alfabet (1981), jossa runous ja matematiikka kohtaavat poikkeuksellisen elegantisti. Se noudattaa aakkosjärjestystä niin, että ensimmäisessä runossa vallitsevat a:lla alkavat sanat, toisessa b:llä alkavat ja niin edelleen. Runojen säemäärä taas noudattaa Fibonaccin lukujonoa: 1, 2, 3, 5, 8, 13, 21, 34… alfabetin runot 1—8 on suomentanut Oscar Rossi. Fibonaccin lukujono muuten figuroi myös Jean-Michel Espitallierin runossa ”Tarinoita 15:een asti” (suom. Tuomas Taskinen).

Mikko Mankinen ja Riikka Vaahtera esittelevät esseessään Lieux Metsäkylä 2018—2028 -projektiaan. Sen alkuitu on lainattu oulipolaiselta Georges Pereciltä, mutta projekti on sitoutunut tarkoin tekijöiden kotipaikkaan Vehkalahdella. Isabel Waidner puolestaan miettii Joonas Säntin haastattelussa, millä keinoin tehdä tietä mahdollisimman monille identiteeteille – sekä kirjoittajien että henkilöhahmojen.

Lisätietoa ja paljon muita menetelmiä löytyy esimerkiksi teoksista Atlas de littérature potentielle (1981), Oulipo Compendium (1998) ja All That Is Evident Is Suspect. Readings from the Oulipo 1963–2018 (2018). Viimemainittu kokoelma sisältää tekstiä kaikilta Oulipon jäseniltä. Suositeltava on niin ikään tuore kotimainen Menetelmällisen kirjallisuuden antologia (2018), joka menee jo osin Oulipon tuolle puolen. Antologiaan kuuluu Marko Niemen laatima ”Menetelmällisen kirjoittajan perussanasto”, johon voi tutustua myös Nokturnossa.[1]

Vuoden neljäs ja viimeinen numero on otsikoltaan Kirjeenvaihto. Hyvää loppuvuotta, ja antakaa ajattelun heittää noppaa!

 

1 Niemi, joka avusti Tuli & Savuakin monesti vuosien mittaan, menehtyi yllättäen syyskuussa. Muistamme häntä seuraavassa numerossa.

 

Juha-Pekka Kilpiö

 

Share

Minä on toiset

13.8.2019 :: Artikkelit, nro 97, Pääkirjoitukset

Eivätkö oikeastaan kaikki kielen ja kirjallisuuden kysymykset ole samalla yhteisön kysymyksiä? Pontus Purokuru kirjoittaa Täysin automatisoidussa avaruushomoluksuskommunismissa (2018): ”Kukaan ei ole yksin ongelmineen, haluineen tai fantasioineen. Halut ja ajattelu virtaavat aina ensin ryhmän tasolla. Tässä mielessä ei ole yksilöllistä ajattelua, haluamista tai toimintaa. Vaikka yksilöt ovat ainutlaatuisia, yksilön takana on aina ryhmä.”

Varmasti yhteisöön pätee se, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, mutta mikä silloin on se erityinen ominaisuus, joka syntyy osien yhdistyessä? Toisin sanoen, mitä muuta se on kuin jotain määrällistä (”enemmän”)? Tuntuu ainakin siltä, että otollisin paikka yhteisölle ei useinkaan ole siellä, missä ”tapahtuu” eniten. Kuten Susan Sontag lakonisesti toteaa eräässä vuoden 1965 päiväkirjamerkinnässään: ”NY:ssa ei melkein minkäänlaista ’yhteisöä’, mutta mahtava ’skenen’ tuntu” (As Consciousness is Harnessed to Flesh, 2012).

Giorgio Agamben mainitsee Tulevassa yhteisössä (1990, suom. 1995) melkeinpä ohimennen, millainen olisi yhteisö kaikkein perustavimmillaan: ei sellainen, johon kuulumiselle olisi joitakin ehtoja, eikä edes sellainen, joka olisi poistanut nuo ehdot, vaan sellainen, jota määrittää vain ”yhteen kuuluminen itse”. Ei ole varmaa, onko sellaista yhteisöä vielä ollut missään, mutta kun ajatus on muotoiltu kielellä, vähintään sen mahdollisuus on olemassa. Ehkä kirjallisuuden alueella aidosti sallivin yhteisö hyväksyisi yhtä lailla ne, joiden kirjoittamista motivoi halu kuulua yhteisöön, samoin ne, jotka kuuluvat yhteisöön edistääkseen omaa kirjoittamistaan, sekä ne, joiden voi katsoa kuuluvan yhteisöön – halusivat sitä taikka eivät – jo sen seurauksena, että ovat kirjoittaneet yhteisen tarkastelun kohteeksi jotain.

Eikä kyse ole ”vain” rakenteista tai infrastruktuurista. Esimerkiksi 1930-luvulla Yhdysvalloissa muotoutunut objektivismi (muun muassa Louis Zukofsky, Charles Reznikoff ja Lorine Niedecker) poikkesi aiemmista avantgardeliikkeistä siinä, että se oli pikemminkin löyhärajainen keskusteluyhteisö, ei niinkään säännönmukainen koulukunta. Siinä pyrittiin avartamaan runouden aluetta monenkirjaville puhunnoille ja kielenkäytön tavoille, ja esimerkiksi Zukofsky haastoi omaa ilmaisuaan erilaisilla aleatorisilla menetelmillä. Voi siis ajatella, että yhteisö ja kielikäsitys eivät ole irrallaan vaan toimivat takaisinkytkennässä ja ajavat toinen toistaan. On sitä paitsi muitakin kuin tekijöiden yhteisöjä (vaikka historialliset avantgardeliikkeet tapaavat usein saada eniten palstatilaa). Ehkä kirjallisuuden yhteisöillä ja vielä paremmin lukijoiden yhteisöillä on se erityispiirre, että niihin kuuluvien ei tarvitse varsinaisesti olla yhdessä, jotta heillä olisi jotain yhteistä.

Tuli & Savu täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Arkistojuttujen kertaamisen sijasta kutsuimme tämän numeron teemakeskusteluun mukaan kolme aikaisempaa päätoimittajaa. Mikael Bryggerin, Miia Toivion, Anna Tomin ja toimittajamme Reetta Pekkasen keskustelussa sivutaan lehden historiaa, mutta vielä olennaisempaa on se, mitä he ajattelevat yhteisö-teemasta juuri nyt.

Julkaisemme jälleen uusinta kotimaista runoutta ja esittelemme uusia löytöjä aiemmasta runoudesta. On vielä paljon sellaisia runosuuntauksia, -liikkeitä ja -kollektiiveja, joita Suomessa ei tunneta kovin hyvin. Esittelemme kaksi latinalaisamerikkalaista kirjallisuusliikettä: Janne Löppönen kirjoittaa brasilialaisesta antropofagiasta ja Carlos Lievonen meksikolaisesta infrarealismista. Elina Siltasen aiheena on San Franciscon renessanssina tunnettu suuntaus, joka vaikutti 50-luvun puolivälissä. San Franciscosta sai alkunsa hieman myöhemmin myös niin kutsuttu uuskerronta (New Narrative). Sen perustajiin kuuluu Robert Glück, jolta on suomennettu essee ”Epävarma luenta”.

Kaikki kirjallisuus ei kuitenkaan synny yhteisöissä, tai yhteisöllisyys voi olla niin singulaarista laatua, ettemme välttämättä tunnista sitä sellaiseksi. Tässä numerossa tarkastellaan myös niin kutsuttua ITE-kirjallisuutta eli tekijöitä ja teoksia, jotka sijaitsevat kirjallisuusinstituution ulkokehillä. Siitä keskustelevat Laura Piippo ja Jaakko Yli-Juonikas.

Toimittajamme Riikka Simpura havainnoi Tulilanka-palstalla kotimaisen kustannuskentän tilannetta. Kritiikkiosastosta puolestaan löytyy dialogimuotoinen kritiikki, jonka kohteena on kahden tekijän yhteisteos.

Tuli & Savun neljännesvuosisataan on mahtunut monenlaisia muodonmuutoksia, mutta erityisen uutta luovana voi nostaa esiin Leevi Lehdon päätoimittajakauden vuosina 2002–2003. Parhaassa tapauksessa lehdessä näkyy edelleen jotakin samasta antaumuksesta. Haluammekin omistaa tämän numeron Leevin muistolle.

Seuraavan numeron teema on ABC 123. Tarkkailkaa myös lehden verkkosivuja; julkaisemme siellä ajoittain ekstrakritiikkejä, joita ei julkaista lehdessä. Tuli & Savu toivottaa hyvää loppukesää kaikille ja itse kullekin!

 

Juha-Pekka Kilpiö
Reetta Pekkanen
Riikka Simpura

 

Share

Vireessä ja vaikutuksessa

10.5.2019 :: Artikkelit, nro 96, Pääkirjoitukset

Tässä vuoden ensimmäisessä numerossa aiheemme on Vire, toisin sanoen sävy, tunne, tunnelma, vivahde, mieliala, ilmapiiri, ambienssi… Kuten lähisanojen ketju osoittaa, aihe ei ole juurikaan selvärajainen.

Tunneilmaisu on totta kai lyyrisen runouden ydinnestettä, varsinkin romantiikasta eteenpäin. Usein lyriikka mielii käsitellä jopa vihan kaltaisia tunteita niin, että ne ylevöityvät. Mutta puhtaiden ja arvovaltaisten tunteiden ohella ambivalentit, sekavat, kehnot tai vain pienet ja intensiteetiltään matalat tunteet voivat olla esteettisesti relevantteja ja yhteiskunnallisesti kuvaavampia, kuten Sianne Ngai osoittaa tutkimuksissaan Ugly Feelings (2005) ja Our Aesthetic Categories. Zany, Cute, Interesting (2012). Ne voivat aktivoitua esimerkiksi silloin, kun erilaisten kielilähtöisten ja käsitteellisten runouksien – niitäkin on leegio – tunnelataus ei palaudu puhujan ilmaisuun vaan itse tekstillä on oma sävynsä ja vireensä. Tällöin myös intensiteetin vaihtelu, levottomuus ja häiriöt lukutilanteessa voivat olla aivan kohdallisia vaikutuksia.

Ei niin, että tunnepuhetta pitäisi välttämättä jotenkin selkeyttää, mutta estetiikassa ja yhteiskuntatieteissä on tehty käyttökelpoinen jako emootioiden ja affektien välille, ja sitä hyödyntää osa tämänkin numeron kirjoittajista. Emootio on minälähtöinen ja tunnistettava, sen voi nimetä ja sillä on kulttuurihistoria. Affekti syntyy vaikutuksessa, joka tulee jostain ulkopuolelta, joten se ei ole yksilöllinen eikä selkeästi määriteltävissä. Rakas lukija, sinun affektisi eivät ole yksin sinun, mutta ne eivät liioin ole pelkän tekstin määräämiä vaan syntyvät tässä rykelmässä. Affekti on aina jotain potentiaalista. Luultavasti runous on omiaan tuottamaan juuri affekteja, koska siinä tunneviritystä ei tarvitse välittää jonkin henkilöhahmon kautta, ei ”uskottavan” tai minkään muunkaan, vaan se voi syntyä silkasta kielestä.

Jos tutkimuksella kuitenkin on taipumusta arvostaa affektit korkeammalle, runous voi näyttää myös henkilöitä kuvaamalla, että perinteiset emootiot eivät välttämättä ole simplistisiä eivätkä yksiselitteisiä vaan nimeäminen tuottaa niihin aina jonkin uuden sävytyksen. Pauliina Haasjoen runossa ”Paratiisissa haikarat lentävät vasemmalta” (Aallonmurtaja, 2011) kuvaillaan Werner Herzogin elokuvaa Fata Morgana (1971) ja puhuja pohtii siinä esiintyvän pojan tunteita, ”ovatko ne:”

 

Viha aavikkoa kohtaan. Tylsistyminen.
Jännitys. Jalkapallo.
Vatsassa tuntuvat asiat. Riemu. Vallanhimo.
Nauru. Ikävä. Mietteet joita musiikki ja runous nostattavat.
Liikutus.

 

Kiinnostavaa onkin mahdollisten emootioiden kooste ja se, miten ne yhdistyvät ruumiillisiin affekteihin, joita on vaikeampi määrittää ja luokitella: vatsassa tuntuvat asiat, nauru, liikutus.

Vire liittyy sekä konkreettiseen kirjoitustyöhön että tekstien ominaisuuksiin ja runoilmaisuun. Lisäksi sillä on musiikillinen merkityksensä. Nämä kaikki puolet ovat läsnä tämän numeron teksteissä. Ne tulevat yhteen Rainer Maria Rilken esseessä ”Alkuääni”, jossa äänentoistoteknologia innoittaa laajentamaan runouden aistialaa. Se on ilmestynyt alun perin vuonna 1919, ja sen on suomentanut Arja Meski.

Tunteet ja affektit ovat tulleet selkeästi esiin ja olennaisiksi nykytyössä ja erityisesti prekaarisuuden ja kognitiivisen kapitalismin olosuhteissa, kuten Taija Roihan ja Sini Silverin teksteistä käy ilmi. Tätä silmällä pitäen järjestimme myös kiertohaastattelun, jossa kysyimme, miten runoilijat aivan konkreettisesti tekevät kirjoitustyötään.

Tuli & Savussa esiteltiin konseptuaalista runoutta jo numerossa 3/2002 ja laajemmin kokonaisessa Konseptualismi-teemanumerossa vuonna 2011 (nro 64). Nyt on vuorossa jälkikonseptuaalinen runous. Tuomas Taskinen on suomentanut otteen Felix Bernsteinin esseeteoksesta Notes on Post-Conceptual Poetry ja pohtii omassa esseessään, voiko Bernsteinin ideoita soveltaa suomalaiseen runouteen.

Panu Sivonen käsittelee tekstissään musiikin viritysjärjestelmiä, ja Paavo Kässi ja Karoliina Lummaa jatkavat kokeellisen musiikin aiheista. Runoilijatulokkaitamme ovat tällä kertaa Matias Loikala ja Petri Merenlahti.

Vuoden toisen numeron teema on Yhteisö. Sen odotukseen voi virittäytyä vaikkapa lukemalla tuoretta The Sacred Conspiracy -teosta (2018), joka sisältää tuon oudoista oudoimman salaseuran, Georges Bataillen ja kumppaneiden Acéphalen, tekstejä ja sisäisiä dokumentteja. Tuli & Savu toivottaa ambienttia kevättä!

 

Juha-Pekka Kilpiö

 

Share

Miten tehdään asioita paperilla

6.1.2019 :: Artikkelit, nro 95, Pääkirjoitukset

Keijo Virtasen omintakeinen proosateos Leimuava hiljaisuus (2001) alkaa kuvauksella siitä, miten paperia on läsnä kaikkialla:

Useimmilla ihmisillä on aina mukana pieniä paperipaloja, vihkosia tai muistikirjoja: niitä on saatavissa varsinkin tehtaiden työskentelytiloissa, työkoneiden päällä ja lähettyvillä, kädenulottuvilla, jos koneissa ei ole säilytystä varten ulokkeita, työkalupakeissa, muovitaskuissa työtasoilla ja pöytien alla ja ovinurkissa roskakoreissa. Yhteiskunnallisten laitosten, yksityisten ja yhtyneiden liikeyritysten, yhdistysten ja hyväntekeväisyysjärjestöjen toimisto- ja pukuhuoneissa, pöydillä, tuoleilla, hyllyillä, arkistokaapeissa, pahvilaatikoissa kiiltäviksi vahatuilla lattioilla, portaikoissa ja käytävillä hihnojen, nostureiden ja kuljettimien konteissa kantamaa, milloin metallinmakuista, milloin puunpölyistä, metelissä käsiteltyä kirjoituksiin taipuvaa, tarinaa lupaavaa tavaraa lojuu valmiina noukittavaksi.

Se vihjaa, että mikä tahansa paperi on otettavissa kirjoituksen esineeksi.

Kirjallisuutta on levitetty paperilla niin pitkään, parin tuhannen vuoden ajan, että alustana se on oikeastaan automatisoitunut eikä siihen juuri kiinnitetä huomiota. Paperi on totta kai arkipäiväinen materiaali, mutta arkisuudessaan sillä on monia käyttötapoja, kuten taittaminen, leikkaaminen, liimaaminen, rei’ittäminen, repiminen ja polttaminen, jotka voi ottaa käyttöön myös kirjallisuudessa. Kuten Jacques Derrida huomauttaa teoksessaan Papier machine (2001, engl. Paper Machine, 2005), ei parane ajatella, että paperi on pelkkä passiivinen ja liikkumaton alusta vaan jotain, mikä toimii ja vetoaa useaan aistiin.

Kun kirjallisuuden mediat monimuotoistuvat ja digitaalinen kirjallisuus lisääntyy ja esitetty runous kasvattaa suosiotaan, on mahdollista tarkastella myös paperille painettuja tekstejä uudesta kulmasta ja tarkentaa siihen, mihin juuri paperi pystyy. Paljon puhuttu ero painetun ja e-kirjan välillä ei vielä ole kovin relevantti, jos yhden pystyy muuttamaan toiseksi ilman, että mikään teoksen muodossa vastustaa sitä. Todellinen digitaalinen kirjallisuus – toisin kuin jokin teos, joka julkaistaan sekä e-kirjana että painettuna – käyttää niitä keinoja ja ominaisuuksia, jotka ovat mahdollisia ainoastaan ohjelmoitavassa mediassa. Entä jos painetun kirjan pitäisi vastaavasti pystyä perustelemaan, miksi se on painettu kirja?

Kirjoituspinta vaikuttaa aina perustavalla tavalla siihen, millaiseksi ilmaisu sukeutuu. Tietyissä Emily Dickinsonin käsin kirjoitetuissa runoissa asemointia ja säerakennetta uomaavat esimerkiksi alustana käytetyn kirjekuoren taitteet tai jostakin repäistyn paperilappusen muoto. Runoista menetetään paljon, kun ne ladotaan typografista ruudukkoa seuraten säännönmukaiseen säemuotoon. Kirjekuorirunoihin kannattaakin tutustua näköispainoksina teoksessa The Gorgeous Nothings (2013). Ja jos 1900-luvun kokeellisen taiteen tärkein uusi tekniikka on kollaasi – synteettisestä kubismista dadaan ja Tristan Tzaran hatusta vetäistyihin lehtileikkeisiin ja edelleen William Burroughsin ja Brion Gysinin cut-up-tekniikkaan – niin sitäkin on innoittanut paperi.

Samalla tavoin tekstin aineelliset ulottuvuudet voi suunnata terästämään lukutilannetta. Jane Austenin Northanger Abbeyn (1817, suom. Neito vanhassa linnassa, 1953) viimeisessä luvussa kertoja toteaa, että juonen jännitteiden täytyy nyt ratketa harmonisesti, koska kirjasta, kuten lukijat huomaavat, on jäljellä enää muutamia sivuja: ”he näkevät edessään olevan sivumäärän kielittelevästä supistumisesta, että kiiruhdamme kaikki yhdessä täydellistä onnea kohti” (suom. Eila Pennanen). Metamediaalinen ele voi havahduttaa kirjan lukijan varsin kouriintuntuvasti – toisin kuin vaikka äänikirjan kuulijan – mutta se on ovela siksikin, että vihjaa henkilöhahmojen kohtaloitten riippuvan viime kädessä kirjan mittasuhteista.

Ei silti kannata romantisoida paperia sinänsä. Suomalainen paperiteollisuus ja sen tuotantovolyymi ja vientitulot ovat tavanneet olla kansallinen ylpeydenaihe. Tällä on kuitenkin kääntöpuolensa. Minna Henrikssonin pieni, järeä teos Works on Paper (2017), joka yhdistelee linoleikkauksissaan tekstiä ja kuvaa, käsittelee suomalaisen paperiteollisuuden historiaa. Se muistuttaa, että  Suomi kävi tiiviisti kauppaa Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon kanssa ja toimitti sinne suuria määriä paperia. Siksi rotuerottelua katsottiin pitkään läpi sormien, ennen kuin Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliiton boikotti lopulta tehosi ja valtio taipui kieltämään kaupan Etelä-Afrikan kanssa. Paperiteollisuuden määräkerskailua vasten voikin pitää tietoisena valintana sitä, että monet kokeelliset kirjat ovat marginaalisia (sanan kaikissa mielissä) ja pitäytyvät rajatuissa painoksissa.

Tässä numerossa paperi on läsnä monin tavoin – aiheena ja aineena. Otsikolla ”Veistos” tarkoitamme kiinnittää huomion siihen, että kirja, runovihko ja yksittäinen paperiarkki ovat kaikki kolmiulotteisia esineitä: niillä on korkeus, leveys ja syvyys. Näitä ulottuvuuksia taitellaan ja taivutetaan Lauri Hein sekä Riikka Ala-Hakulan ja kumppaneiden tekstiobjekteissa, jotka lukija voi leikata irti ja koota itse valmiiksi. Craig Dworkinin runo ”Tosiasia” (”Fact”) sisältää luettelona aina kulloisenkin julkaisualustansa valmistusaineet. Sara El Youbi on suomentanut runon xerox-version. Lukijan kannattaa siis ottaa kopio lehden sivusta esimerkiksi kirjastossa, jotta runo pitää paikkansa. Sillä lailla sitä on myös helpompi levittää, jos haluaa.

Kaija Rantakari johdattelee esseessään taiteilijakirjojen (artists’ books) pariin, ja Kristian Blomberg käsittelee sivun kääntämistä mekanismina, jota voi käyttää muotoamaan runokirjojen merkityksiä. Haastatteluja on tällä kertaa kaksi: Graham Rawle kertoo graafisesti kokeellisista romaaneistaan ja Mika Taanila Film Reader -sarjansa kirjaveistoksista. Uutta, kuvataiteen innoittamaa runoutta nähdään Pauliina Haasjoelta ja Harry Salmenniemeltä. Keijo Virtanen on puolestaan työstänyt Leimuavan hiljaisuuden jälkeen toista, laajaa romaania. Olemme ylpeitä, että saamme julkaista siitä otteen.

Tästä numerosta alkaen toimitukseen liittyy mukaan Riikka Simpura, joka vastaa pääasiassa kritiikeistä. Seuraavan numeron teema on Vire. Siitä ja muista suunnitelmistamme vuodelle 2019 voi lukea lehden loppupuolelta tekstistä ”Toimitukselta”. Pysykää taajuudella!

Johanna Drucker muistuttaa tutkimuksessaan The Century of Artists’ Books (1995) eräästä painettujen kirjojen ominaispiirteestä, nimittäin että ne liikkuvat maailmassa, kun niitä kuljetetaan mukana, lainataan ystäville tai unohdetaan jonnekin. Sama pätee totta kai lehtiin ja moniin muihin painatteisiin.

 

Juha-Pekka Kilpiö

 

 

Share

Basqueesh, Finnican, Hungulash

5.9.2018 :: Artikkelit, nro 94, Pääkirjoitukset

Kari Aronpuron kokoelmassa Gathandu (2005), jossa matkustetaan paljon ja käytetään useita kieliä, kerrotaan eräs monimielinen anekdootti:

 

Taiteessa ei ole ulkomaalaisia, huomautti
Constantin Brancusi André Bretonille
Closerie des Lilas’n kahvilassa Montparnassella
tämän esiteltyä Tristan Tzaran Zürichistä tulleeksi.

 

Varsinaisten repliikkien ohella Aronpuron tarjoama kontekstointi on oleellinen. Pikku runossa kohtaavat yhtäältä avantgarden ylirajaiset liittoumat, toisaalta tarkoin noteerattu paikka ja tilanne (hupaisaa sekin, että avantgardistit haastavat suomea). Sen sijaan valtion kaltaisille abstraktioille näiden välissä ei juuri ole käyttöä.

Käsittelemme tässä numerossa ylirajaista, monikielistä ja kieltenvälistä kirjallisuutta. Muita asiasanoja voisivat olla hybridiys ja nomadismi (à la Deleuze & Guattari). Varsinainen otsikkomme ”Maanpako” saattaa kuulostaa pahaenteiseltä, mutta se on tärkeä käsite myös kirjallisuuden kannalta. Syistä, jotka ovat jääneet jossain määrin hämärän peittoon, vuonna 8 jaa. Ovidius tuomittiin lähtemään Roomasta maanpakoon Tomis-nimiseen kaupunkiin (nykyisin Constanța) Mustanmeren rannalle. Hänen siellä kirjoittamansa runokokoelma Tristia alkaa omintakeisella puhuttelulla: se on osoitettu kirjalle itselleen ja ohjeistaa ja kannustaa sitä sen matkalla lukijoille. Tristia tuntuu edelleen ajankohtaiselta, koska se muistuttaa ja samalla performatiivisesti todistaa, miten kirjat kuitenkin liikkuvat maailmassa verrattain pitelemättä.

Maanpako oli olennainen topos myös modernisteille, ennen muuta James Joycelle. Kun Stephen Dedalus Taiteilijan omakuvassa nuoruuden vuosilta (1916) valitsee aseensa, joilla päästä Irlannin tuolle puolen, ne ovat ”hiljaisuus, maanpako, oveluus” (”silence, exile, cunning”). (Jotain oli kulkeutunut jopa suomalaiseen modernismiin, sillä Haavikon Synnyinmaa-kokoelmaan vuodelta 1955 sisältyy osasto ”Maanpako”.) Toisaalta on etuoikeutettua olla asemassa, jossa maanpaon voi valita. Edward Said huomauttaa esseessään ”Reflections on Exile” (1984), että maanpako on ajatuksena erikoisen vangitseva, kun ottaa huomioon, miten kammottavaa se on kokea. Niitäkin, joita se ei omakohtaisesti kosketa, maanpako kielessä ja kirjallisuudessa voi silti sysiä ajattelemaan kansallisen kontekstin ulkopuolella. Leevi Lehto kirjoittaa Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi” -esseekokoelmassaan (2017) ”sisäisestä maanpakolaisuudesta” ja ”suomenkielisestä maailmankirjallisuudesta”. Vasiten ristiriitaiset muotoilut muistuttavat, että on mahdollista operoida Suomesta käsin muttei ainoastaan yhdellä suomella: ”koska yhteistä maailmankieltä ei ole”, maailmankirjallisuutta voi olla ”kielien välisenä ja niiden ulkopuolella” – ja suomenkielisenäkin, kunhan ”emme kirjoita (ainakaan yksinomaan) suomalaisille”.

Transnationaalit kontekstit vaikuttavat olennaisesti myös teosten muotoon ja kielimateriaaliin, mistä yhtenä esimerkkinä Ezra Poundin magnum opus The Cantos. Kari Aronpuro on vastikään suomentanut siitä osan Pisan cantot. Julkaisemme hänen kääntäjän jälkisanoistaan otteen, joka taustoittaa Poundin monikielistä poetiikkaa. Niin sanottu angloamerikkalainen modernismikin on viime aikoina havaittu paljon sekoittuneemmaksi ja ylirajaisemmaksi kuin yleensä luullaan. Totta kyllä modernismi on suuressa määrin imperiumin myötäjuoksija ja sille velkaa leviämisensä ja klassikkostatuksensa. Jahan Ramazani kuitenkin argumentoi teoksessaan A Transnational Poetics (2009), että vaikutteet liikkuivat moneen suuntaan ja vastavuoroisesti. Esimerkiksi itäiset vaikutteet eivät niinkään sulaudu osaksi Poundin ja T. S. Eliotin tekstejä vaan säilyttävät jotain alkuperäisestä yhteydestään ja voivat tuottaa häiriöitä uudessa kontekstissa. Toisaalta taas sellaiset runoilijat kuten intialainen A. K. Ramanujan ja barbadoslainen Kamau Brathwaite omaksuivat modernismin fragmentaarisen, epäjatkuvan ja moniaineksisen runokielen, koska se oli osuva keino ilmaista nimenomaan postkoloniaalia kokemusta.

Teoksessaan Unoriginal Genius. Poetry by Other Means in the New Century (2010) Marjorie Perloff pitää yhtenä keskeisenä 2000-luvun runousmuotona niin sanottua eksofonista kirjallisuutta (exophonic writing) eli sellaista, joka on kirjoitettu jollain muulla kuin tekijän ensikielellä. Se voi tarkoittaa muutakin kuin romaanikirjailijoitten opportunistisia yrityksiä lyödä läpi kansainvälisillä markkinoilla kirjoittamalla keskitien englantia. Kiinnostavampi esimerkki on Cia Rinteen tuotanto, jossa kehitellään sellaisia runokeinoja ja ilmauksia, jotka vasta eksofonia mahdollistaa. Rinteen uusinta teosta l’usage du mot käsitellään kritiikkiosastossa.

Jonkin yhden kielen sisällä voi olla enemmän variaatiota ja suurempia eroja kuin kahden eri kielen välillä. Ja edelleen: mikä tahansa kieli voi ylittää valtioiden rajoja, ja jokaisen valtion alueella on aina enemmän kuin yksi kieli. Pierre Joris on esseissään kehitellyt ”nomadista runousoppia”: Sen mukainen runous kulkisi nimenomaan kielten poikki. Siinä ei käännettäisi vaan kirjoitettaisiin millä tahansa kielellä tai niillä kaikilla.

Monikielinen ja kieltenvälinen kirjallisuus tekee selväksi, että juuri muoto on poliittista. Koko Hubaran viimevuotinen esseekokoelma Ruskeat Tytöt esittää tästä osuvimman ohjelman ja myös vastaa siihen itse: ”Suomen kieleen mahtuu sanoja ja kirjoitusasuja muista kielistä, meillä on lääniä. Otetaan se käyttöön.”

Ylirajaisuus voi luonnehtia sekä tekijöitä ja heidän henkilöhistoriaansa että runouden keinoja, kielellistä tekstuuria ja yhteyksiä muihin teksteihin. Tämän numeron teksteissä molemmat puolet ovat läsnä. Pääjuttumme, kuuden kirjoittajan yhteishaastattelu, jossa käsitellään ylirajaista runoutta (ehkä paradoksisesti Suomen kontekstissa), on poikkeuksellisesti englanninkielinen. Anglohegemonia voi olla ongelma, mutta tässä tapauksessa käytännön sanelema valinta on myös osuva, koska englanti ei ole kenenkään osallistujan ensikieli.

Vergiliuksen ensimmäinen paimenlaulu lienee yksi kirjallisuuden klassisimpia kuvauksia maanpaosta, tai oikeastaan hyvästeistä maanpakoon lähtiessä. Julkaisemme siitä Niko Suomisen uuden, perinnetietoisen eli perinteitä yhdistelevän suomennoksen, jonka mitta on lainattu renessanssin Englannista. Kari Sallamaa on suomentanut Paul Celanin Tarusa-runon ja taustoittaa esseessään sen moniaalle ulottuvaa paikallisuutta. Tulilanka-palstalla tarkastellaan tällä kertaa laajempaa ajankohtaiskeskustelua, kun feministinen kirjallisuus on noussut uudella tavalla keskeiseksi puheenaiheeksi Latinalaisessa Amerikassa.

Zoila Forss on kirjoittanut runonsa – tässä suomen omistusliite onnekkaasti sallii huojunnan yksikön ja monikon välillä – kahdella kielellä, suomeksi ja espanjaksi. Vappu Kannaksen ja Shannon Maguiren kollaboraatio perustuu suomen ja englannin yhdistelyyn ja niiden väliseen vaihtoon ja kääntämiseen puolin ja toisin. Näissä tapauksissa ei tarvitse päättää, mikä on ”käännös”, mikä ”alkuperäinen”. Lehden kuvituksessa on käytetty materiaalina Karri Kokon visuaalista runoutta, aseemista kirjoitusta, jota ei voi pelkistää mihinkään yhteen kieleen.

Jos kovasti pinnistäen olisi kuulevinaan Joycen Finnegans Wakessä viittauksia suomeen (kuten sanassa ”Finnican”), voisi toivoa, että suomalainen kirjallisuus kykenisi lunastamaan ne ja saisi aikaan jotain kieliltään ja kieltensä määrässä toden teolla virtaisaa, sekasortoista ja mielellään käsittämätöntä. Kuten kahdenvälisissä tilanteissakin, se että jokin on aluksi käsittämätöntä molemmin puolin, voi päätyä tuottamaan aidointa vertaisuutta.

Seuraava numero ilmestyy vuoden lopulla. Sen teema on Veistos, ja siinä käsitellään esimerkiksi paperia, painettuja kirjoja ja muita kolmiulotteisia asioita. ”Gadji beri bimba”, kuten Hugo Ball sanoo, eli Tuli & Savu toivottaa hyvää syksyä ja antoisia lukuhetkiä!

 

Juha-Pekka Kilpiö

 

 

Share

Jokaiselle toukokuunsa mukaan

1.6.2018 :: Artikkelit, nro 93, Pääkirjoitukset

Vuonna 1940 ilmestyneessä klassikkoesseessään ”Historian käsitteestä” (Messiaanisen sirpaleita, 1989) Walter Benjamin kirjoittaa: ”Menneisyyden historiallinen esittäminen ei merkitse sen tunnistamista, ’kuinka oikeastaan on ollut’. Se merkitsee muistamisen hallitsemista sellaisena, jona se välähtää esiin vaaran hetkellä.” Benjaminin mukaan historiasta on esitettävä pysäytyskuva, se täytyy räjäyttää irti vakaasta ja yhdenmukaisesta jatkumosta. Vain siten voi käydä selville, mikä merkitys sillä on nykyisyydelle. Historioitsija ”ottaa vaarin siitä konstellaatiosta, jossa hänen oma aikansa liittyy tiettyyn aikaisempaan aikakauteen. Hän esittää näin käsitteen nykyajasta ’nyt-hetkenä’, johon on sinkoutunut messiaanisen sirpaleita.”

Tässä Tuli & Savun numerossa tarkastelemme vuotta 1968, erityisesti Pariisin toukokuun työläis- ja opiskelijamielenosoituksia. Niitä voi ajatella tavattomana tapahtumana, ainutkertaisena hetkenä, jonka jälkeen asiat ovat perustavalla tavalla toisin kuin ennen. 68:sta on toki kirjoitettu paljon – enemmän kuin vaikka vuodesta 1953 – muttei juurikaan kirjallisuuden ja runouden näkökulmasta. Yksi toukokuun iskulauseista kuitenkin kuului: ”Runous on kaduilla.” 68:n tapahtumat ovat myös hyvin olennaisessa mielessä kieltä ja kirjallisuutta, eikä tämä lainkaan vähennä niiden vaikutusta maailmaan.

Pariisin tapahtumiin vaikuttivat olennaisesti Kansainväliset situationistit (Internationale situationniste, IS), jotka toimivat vuosina 1957–1972 ja joita voi hyvällä syyllä pitää vuosisadan viimeisenä avantgarderyhmänä, ellei jopa ainoana. Toisin kuin suuri osa historiallisesta avantgardesta, situationistien ajattelu on säilyttänyt jotain häiritsevästä potentiaalistaan. Tuntuu, että edelleen on jotain vaikeasti sulatettavaa liikkeen päätöksessä ensin hylätä taide ja sitten lakata olemasta. Mutta jos situationistien tärkein tavoite oli ”päästä pois 1900-luvulta”, onko silloin mitään mieltä palata vuoteen 68 – nyt kun katukivien alla ei ole hiekkarantaa vaan helvetillinen serverifarmi? McKenzie Wark, joka teoksissaan The Beach Beneath the Street (2011) ja The Spectacle of Disintegration (2013) sysii situationistien ajatuksia eteenpäin, huomauttaa, että liikkeen perintö on kyllä alttiina halvalle mytologisoinnille ja jälkijättöisille latistuksille (eikö perintö sitä paitsi edistä pääoman kasautumista?). Kyse onkin siitä, miten jäljittää sellainen menneisyys, joka vastaa nykyisyyden vaatimuksiin, sellainen jonka voi ottaa käyttöön ja panna peliin.

Epäilemättä Pariisin kevään tapahtumia on jälkikäteen romantisoitu suhteettomasti, mutta yhtä hyvin niistä voi ottaa omaksi sen, että aito muutos on mahdollinen. Se vain tarkoittaa, ettei auta ryhtyä toistamaan toukokuuta vaan tilaisuuksiin on tartuttava kerta kerralta uudelleen ja aina tilanteen mukaan. Kreikkalaisilta tunnetaan kaksi aikaan viittaavaa käsitettä, kronos ja kairos. Kronos (josta kronologia) viittaa lineaariseen, tasaiseen ja mittauskelpoiseen ajankulkuun. Kairos sen sijaan käy normaalia ajanvirtaa vastaan. Se tarkoittaa tiettyä otollista hetkeä, jolloin mahdollisuuksien ikkuna avautuu ja muutos on käsillä – hetkeä jolloin on toimittava. Paras strategia on taktiikka.

Kirjallisuushistoriassa on viime aikoina noussut esiin annualisaatio eli metodi, jossa analyysi tarkennetaan yhden vuoden tapahtumiin ja teoksiin. Vuosi on totta kai rajauksena epäilyttävän siisti, eivätkä sen ääriviivat todellisuudessa pidä. Kuten Olli-Pekka Tennilä kirjoittaa Ololossa (2008): ”vuosi, sekin vuosi”. Esimerkiksi situationistien perustajajäsenen Guy Debordin teos Spektaakkelin yhteiskunta, joka vaikutti olennaisesti Pariisin tapahtumiin, oli ilmestynyt jo edellisenä vuonna. Vuosi voi kaikesta huolimatta olla kiinnostava mittayksikkö juuri siksi, että se tuo yhteen joukon ilmiöitä, joiden keskinäiset suhteet eivät ole ilmiselviä. Pariisin lisäksi mellakoidaan Bangkokissa, Chicagossa ja Mexico Cityssä. Annea Lockwood säveltää teoksen palavalle pianolle (pystypianolle, sillä se palaa kauniimmin kuin flyygeli), ja USA:ssa otetaan käyttöön yleinen hätänumero 911. Marcel Duchamp kuolee, Karl Ove Knausgård syntyy… Toivomme silti, että tämän numeron teksteistä ei hahmotu mitään kokonaiskuvaa vuodesta 68[1].

Anna Helle taustoittaa artikkelissaan Pariisin mielenosoituksia, joita voi pitää Friedrich Nietzschen termein ”epäajanmukaisena tapahtumana”. Niissä vaikutti jokin ennustamaton elementti, jota ei voi palauttaa ilmeisiin syy-seuraussuhteisiin. Tytti Rantanen jatkaa Pariisin tapahtumista mutta tarkentaa erityisesti siihen, miten ne vaikuttivat aikakauden kirjallisuuteen ja miten niihin reagoivat sellaiset tekijät kuten Maurice Blanchot ja Marguerite Duras. Julkaisemme myös situationistien omia tekstejä, varhaisen esseen ”All the King’s Men” (1963), joka tarjoaa parhaan esityksen heidän kieli- ja runouskäsityksestään, ja dokumentin suoraan tapahtumien ytimestä, 19.5.68 päivätyn ”Raportin Sorbonnen valtauksesta”.

Esittelemme 68 ilmestynyttä runoutta Sonja Åkessonilta ja Barbara Guestiltä. Harto Hännisen runon lähdeluettelosta löytyvät kaikki Suomessa tulloin julkaistut runokokoelmat. Olemme lisäksi koonneet ”Vuoden 1968 lukemistoon” muita samana vuonna ilmestyneitä teoksia; lukija keksinee niitä vielä lisää ja voi koostaa oman listansa. Henrika Ringbomin runokokoelma Händelser puolestaan luo vuoteen kiinnostavan kaksoisvalotuksen, sillä se on kirjoitettu 2009 mutta käyttää materiaalinaan Nya Pressen -aikakauslehteä, jota Ringbom luki lapsena 60–70-luvulla. Otteet on suomentanut Marko Niemi. Uutta runoutta nähdään V. S. Luoma-aholta, ja Tulilanka-palsta saa jatkoa, kun Ville Hämäläinen raportoi Satakieliklubilta.

Tämä numeron myötä Tuli & Savun toimitus on uudistunut. Allekirjoittanut päätoimittaa, ja toimitukseen kuuluvat Karissa Kettu ja Reetta Pekkanen. Kiitokset Vesa Rantamalle ja Anna Tomille sekä Tuomas Taskiselle ja onnea uusilla foorumeilla. Toimitukselle saa mielellään lähettää palautetta ja tarjota runoja ja juttuideoita. Seuraava numero, Maanpako, käsittelee ylirajaista, monikielistä ja kieltenvälistä runoutta. Järjestämme pian myös lukijakyselyn – tarkkailkaa lehden Facebook- ja verkkosivuja. Hyvää kesää, ja luokaa situaatioita!

 

1 Jotta yhden vuoden merkitys ei kävisi aivan suhteettomaksi, on paikallaan suositella myös paria muuta 60-luvun annaalia, nimittäin Juri Joensuun Poesiavihkoa Vuoden 1965 mania? ja Nuoren Voiman 1966-teemanumeroa (4/2007).

 

Juha-Pekka Kilpiö

 

Share

Kuvitteellinen puutarha, oikeita rupikonnia

27.3.2018 :: Artikkelit, nro 92, Pääkirjoitukset

Koska ihmisen ja muitten eläinten kohtalot ovat vääjäämättä solmiutuneet keskenään, on selvää, että eläimet ovat olleet läsnä kirjallisuudessa jo alun pitäen. Eläimille on vanhastaan sälytetty symbolien ja allegorian painolastia, kun ne on pelkistetty esittämään ”yleisinhimillisiä” luonteenpiirteitä, mutta viimeistään modernismin jälkeen kirjallisuuden suhde eläimiin on monipuolistunut.

Viime vuosikymmenten aikana ekokriittinen ja sittemmin posthumanistinen tutkimus ovat korostaneet, että kirjallisia eläimiä on syytä tarkastella suhteessa todellisiin eläviin eläimiin. Kuten suomalaisen runouden lintukuvauksia tutkinut Karoliina Lummaa tiivistää, ”linnut tarkoittavat 1970-luvun luontoaiheisessa runoudessa yhä useammin – lintuja”. (Katso myös arvio Lummaan uudesta tutkimuksesta kritiikkiosastossa.) Pauliina Haasjoki puolestaan kirjoittaa Planeetassa (2016): ”Kiiltomadot eivät ole vertauskuva / ne ovat metsän aluskasvillisuudessa / kuin nousevassa katsomossa.” » Lue lisää

Share