nro 84
Elävien kuolleiden kirja
Auta häntä syntymään madoista mullan alla, jotka suutelevat ihmisten
lihalla ja sylkevät heidän vertaan kasvoilleen, anna huokaus sille
joka elää joen uomassa, hänen valtaistuimensa on pimetty siniseen
silmään, tule alas minun luokseni ja nielaise mehiläiset Suuren
Tasapainon rinnalla, jos Lintulapsi maan päällä kuulee tämän
salaisuuden, Hän tulee esiin päivällä kaikissa janoamissaan
olemassaolon muodoissa ja asettuu paikalleen, eikä häntä kielletä,
Minä
22.2.2016 :: nro 84, Pääkirjoitukset
”Onko muodon vapaa moninaisuus mahdollista”, kysyi Mark Wallace Teemu Mannisen suomentamassa esseessä, joka julkaistiin vuonna 2005 Tuli&Savun numerossa leegio – minä olen monta. Keskeneräisyyttä, avoimuutta ja poediversiteettiä juhlineessa keskustelussa kaikui sama kysymys, joka oli piinannut kielikeskeistä runoutta jo kolmenkymmenen vuoden ajan: onko yksilöllistä luovuutta? Vai majaileeko runoutta tuottava potentiaali pikemminkin kollektiivin monimuotoisissa laskoksissa, leegioissa?
Neromyytin ja länsimaisen filosofian subjektikeskeisyyden traumatisoiva language-sukupolvi päätyi etsimään luovuutta jälkimmäisestä vaihtoehdosta: anonymiteetistä, yhteisöstä ja ruumiillisuuteensa juurtuneesta runoilijasta. Kuten kirjallisuudentutkija Shlomith Rimmon-Kenan on tiivistänyt, 1900-luvun filosofinen projekti liittyi ylipäätään subjektin hajauttamiseen, mikä tarkoitti yhtäältä sisäisen keskuksen poissaoloa ja toisaalta painopisteen siirtymistä persoonattomille systeemeille.
Toisin kuin teoreettiset esikuvansa jälkistrukturalistit, kielirunoilijat eivät täysin hylänneet yksilöä, joskin he halusivat paikallistaa sen aivan muualle kuin inhimilliseen tietoisuuteen: ruumiiseen ja materiaaliseen kieleen. Kielimaterialistisen poetiikan ydin olikin, että runoutta tehdään kielestä, ei ajatuksista. Yksilöllinen Minä antoi tietä häivytetymmille puhujuuksille, ja ajatus luonnollisesta puheesta oli pitkään pannassa.