Arvostelut


Aaltoja rakkaudesta

21.7.2019 :: Arvostelut

Kaija Rantakari

Koko meren laajuus

Poesia 2018, 71 s.

 

Kaija Rantakarin Koko meren laajuus palkittiin ilmestymisvuotenaan sekä Toisinkoisella että Kalevi Jäntin palkinnolla. Teosta kiiteltiin etenkin sen modernista ja minimalistisesta, ilmavasta rakkauslyriikasta, jossa eroottista kohtaamista rakastetun kanssa kuvataan valtamereen rinnastaen.

Koko meren laajuus käyttää samaa fragmenttimuotoa kuin Rantakarin esikoisteos Mikado (2015), jonka havainnoissa nousevat esiin järki ja loogisuus. Koko meren laajuus on tunteiden ja tuntemusten runoutta, kun Mikadon kuvallisuudessa terävät kulmat, kolmiot ja suorat korostuvat. Teosten keskinäinen vastakohtaisuus ja täydentävyys näkyvät myös miljööratkaisuissa. Mikadossa liikutaan kaupungissa, kun uusimmassa luontokuvasto korostuu: meri, sen aallot, tyrskyt ja kiviset rannat ja saaret mallintavat todellista meriluontoa. Molemmissa teoksissa puhutellaan toista ja nähdään unia, aggressiivisesti tai kaivaten, ja unenomaisuus kuvastaa Koko meren laajuuden olemusta.

Mikado ja Koko meren laajuus asettuvat säetasolla kauniisti lomittain. Teosten yhdessä luoma maailma on eheä. Niitä voi lukea samaan aikaan, toinen jatkaa siitä, mihin toinen jää. Kun Mikadon väreinä mainitaan tuberkuloosinpunainen ja musta, on punainen Koko meren laajuudessa läsnä eniten poissaolossaan. Se on piilossa ihon alla, miltei siinä: ”veri on niin lähellä ihon toisella puolella, että suutelen / suun täydeltä raudan makua”. Mustansinistä on rakastetussa asuva vieraus ja metaforinen meri, johon kohtaaminen puhujan heittää.

Koko meren laajuuden puhuja kuvaa toista kuin syvän meren sisältä, keskeltä aallokkoa, jossa jalat eivät osu pohjaan ja ympäröivästä maailmasta näkee kerrallaan vain lyhyitä välähdyksiä, valoa ja rantakallioita. Tekstifragmentteja lukiessa syntyy maininkien rytmi kuin kuuntelisi merta tai yhteistä hengitystä. Fragmentit voi lukea erillisinä havaintoina, mutta ne asettuvat kronologisesti toistensa yhteyteen, tarinallisemmin kuin Mikadossa. 

Koko meren laajuudessa toista kuvataan hyvin läheltä, mikrotasolta. Kun rakastetun silmistä tulee todellisuuden kiintopiste, aiheutuu tästä katkos suhteessa ympäröivään maailmaan. Rakastetun läheisyys aiheuttaa osin tiedostamattomien, epämääräisten fyysis-psyykkisten tuntemusten eli affektien ja toisaalta ainakin osittain tietoisten tunteiden eli emootioiden vyöryn[1] ja sekoittumisen keskenään vielä moninaisempiin sävyihin ja tunnelmiin. Puhujan kokemuksessa tapahtuva horisontin katoaminen tapahtuu myös merellä: ”sumu tarttuu silmiin, / vastarannalle ei voi nähdä”.

Teoksen kolmannen osan eroottisessa kohtaamisessa fragmenttimuotoinen runo vaihtuu säkeistölliseksi, minämuotoiseksi ajatuksenvirraksi. Vaikka puhujan ajatukset katkeilevat, ei havainnoiva mieli oikein koskaan lepää. Runoissa toisesta tehdään tarkkoja mutta vääristyneitä huomioita: runon puhuja näkee vain silmiä tai rakastetun huulet toisiinsa tarttuneina, niin sylikkäin he ovat. Kaikki mitä tuossa osastossa ääneen sanotaan, on ”oi”, vanhahtava, ylätyylisen runouden ilahdusta merkitsevä konventio, tuttu esimerkiksi Matti Kangaskosken Pääkalloneuvotteluista (2017), jossa huudahdus jäljittelee tunnetta. Koko meren laajuudessa ”oi” ironisoituu rakastelun huipentuman paikaksi, jota kohti ja josta pois teos kulkee huokausten ja huudahdusten, muuntuneen aikakäsityksen ja tajunnan saattelemana. Hetkittäin teoksen lukeminen aiheuttaa vaivaantuneisuuden tunteita, niin lähelle ja intiimin kokemuksen sisään runoilija osaa lukijansa viedä.

Koko meren laajuuden meri on romanttinen ja ylevä, subliimi valtameri, ääretön ja pelottava, ja samalla metafora rakastetussa koetulle vieraudelle, jota kuvaa Martin Heideggerin käsite Unheimlich, joka usein kääntyy vieraaksi, oudoksi tai kammottavaksi. Se on kotoisuuden puutetta,[2] jonka vieraus rakastetussa herättää. Meressä ja rakastetun kohtaamisessa on jotain uhkaavaa, kiellettyä: ”poikkeaminen suunnasta, / erehdys // paitasi napit sormissani, // meduusat silkistä kasattuja tähtiä”.

Rannoilleen meri on kesytön ja ehdoton, niitä hitaasti kuluttava, ja sen kaltainenkin rakastettu voi olla. Koko meren laajuuden lukijalle syntyy vaikutelma muodosta, joka feminiinisen subjektin olisi vuoroin otettava tai menetettävä suhteessa maskuliiniseen subjektiin. Kuvastossa tätä eroottista kamppailua heijastanee kallion jykevyys suhteessa hedelmällisiin joenuomiin, jotka virtailevat minne niitä huvittaa. Ylipäätään teos hyödyntää vastakkainasettelua, jähmettynyt kivivirta ja virtaava vesi kuvaavat rakastavaisten eroja, pimeys saa valon loistamaan, sumu peittää selkeät näkymät. Kohtaamisen ulkopuolella puhuja ja puhuteltava ovat tasaveroisia, he ovat teoksen ”voimakkaat rannikkovirrat // päällekkäin ja limittäin”, ja he ovat kaksi saarta, erillisiä, erilaisia ja karuja saaria, joiden välillä ja siitä pois valtavat vesimassat liikkuvat.

Saila Susiluodon Ariadnessa (2015) pohjoinen, karu meri ja sen saaristoelämä toimivat miljöön ohella metaforana emootiolle, tiedostetulle tunteelle, toisessa ihmisessä asuvasta pysyvästä vieraudesta. Pohjoinen saaristo on myyttistä ”pelon maisemaa”[3]. Ariadnessa ystävää tai edes lapsiaan ei voi lopulta kokonaan tuntea. Silti sekä Ariadnessa että Koko meren laajuudessa rakastettu voi tuoda puhujan takaisin eheyteen, rakkaudessa ja seksuaalisessa kohtaamisessa. Molemmat teokset kuvaavat eroottisen kohtaamisen yhteydessä häpeän kaltaisia affekteja, paljastumista toisen katseelle, joka pyrkii ihon alle ja näkee. Koko meren laajuuden puhuja ajattelee: ”riisut minua sittenkin kun kaikki vaatteet on jo riisuttu”. Veden alta paljastuu sileä kallio, rakastetun ruumis, ja oma minuus suhteessa siihen. Ariadnessa kuvatun pettymyksen ja toivon aaltoilu on sukua Koko meren laajuuden vetäytymisen ja lähentymisen vaihtelulle, sillä toiseen sulautumista ja nähdyksi tulemista on vaikeaa kantaa.

Sen vuoksi ei vain valtameren vaan myös avaruuden suunnattomuus on kirjoittautunut Koko meren laajuuteen, sen puhuteltavaan ja puhujaan. Kun rakastettua katsoo hyvin läheltä, tämän iholta aukeaa makrokosmos. Vaikka sukupuolidikotomiaa ei Koko meren laajuudessa suoraan ilmaista, miellän kohtaamisen vastakohtaisuuksien vuoksi maskuliinisen ja feminiinisen subjektin väliseksi intohimoksi, jota myös Outi–Illuusia Parviaisen Meren nivelet (2017) kuvaa. Meren nivelissä puhujan ajatukset vyöryvät kuin aallot kohti rantaa, yhtenä ajatusten merenä kohti toista, puhuteltavaa, ja eroottisessa kohtaamisessa paikka ja aika sulautuvat samalla tavoin subliimisti avaruuden näyiksi, sen ikivanhaksi valoksi, joka Koko meren laajuudessa loistaa aurinkona rakastetun silmistä. Rakkaudessa ja sen teoissa saaria pyyhkii niitä paljon suurempi valtameri, ja avaruus lähettää valonsa rakastetun silmiin.

Koko meren laajuus on kohtaamisen runoutta. Rakkaus sallii sulautumisen, selkeiden rajojen muuntumisen polveilevaksi rantaviivaksi, ei pysyvästi, mutta kosketuksessa. Toisen vieraus saa sekoittua puhujan kokemusmaailmaan, ja tunteiden myrskyssä tunnelmat vaihtuvat kuten sää merellä, ja siksikin sydämessä läikkyy punaa.

 

1 Anna Helle & Anna Hollsten 2016. Tunnetko kirjallisuutta? Johdatus suomalaisen kirjallisuuden tutkimukseen tunteiden ja tuntemusten näkökulmasta. Helle & Hollsten (toim.), Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa. Helsinki: SKS, 7–33.
2 Martin Heidegger 2007. Oleminen ja aika. (Sein und Zeit, 1927.) Suom. Reijo Kupiainen. Tampere: Vastapaino, 237.
3 Maria Laakso, Toni Lahtinen & Merja Sagulin 2017. Johdatus suomalaisen kirjallisuuden saarille. Laakso, Lahtinen & Sagulin (toim.), Lintukodon rannoilta. Saarikertomukset suomalaisessa kirjallisuudessa. Helsinki: SKS, 15.

 

Tarja Hallberg

 

Share

Merkitsevä etäisyys

16.7.2019 :: Arvostelut

Tuukka Pietarinen

Yksin ja toisin

WSOY 2018, 61 s.

 

Tuukka Pietarisen esikoisteos Yksin ja toisin on keinoiltaan ja tyyliltään riisuttu kokonaisuus, josta huokuu myös aforistisuutta. Teos uppoutuu ihmisten ja asioiden välisiin etäisyyksiin ja läheisyyksiin ja niiden merkityksiin. Kyse on myös filosofisesta olemassaolon pohdiskelusta – siitä, mitä ylipäänsä on, tai siitä, kuinka havainto vinouttaa kokemusta todellisuudesta. Ensin mainitut teemat lienevät ikiaikaisia ja viimeksi mainitut sellaisia, joihin nykyrunous on viime aikoina erityisesti paneutunut.

Ensivaikutelma on hillitty. Marjaana Virran suunnitteleman kannen perinteikäs lintuaihe ja maanläheiset värit eivät herätä suuremmin huomiota, vaikka kuvassa taivas onkin ylösalaisin. Sisältö ei tunnu pettävän kannen lupausta suhteellisen sovinnaisesta muodosta ja runokeinoista: teoksessa on parilliset neljä osastoa, ja osuvasti Yksin ja toisin rakentaa poetiikkaansa kahden pääasiallisen runomuodon varaan. Teoksen ensimmäinen ja viimeinen osasto nojaavat pelkistettyyn, kertomukselliseen lyhytproosaan, ja kaksi keskimmäistä osastoa jatkavat ja vievät omaan hallittuun suuntaansa viime vuosina erityisesti Poesian runoteoksissa jo valtavirraksi asettunutta fragmentaarisuutta.

Yksin ja toisin käsittelee olemassaolon kysymyksiä usein hämmentävien mutta loogisten – tai loogisilta vaikuttavien – väittämien kautta, ja sen maailma rakentuu paljolti lisäämisen ja poistamisen, ihmisten läsnä- ja poissaolojen väliselle jännitteelle. On kuin tuota maailmaa säätelisi jokin mielivaltaisesti muuttuva vakio, eräänlainen maailmanjärjestys:

 

Toisen poissaolo yhden välttämätön ja riittävä ehto
Yhden poissaolo toisen välttämätön ja riittävä ehto

Ja koska toinen ei koskaan ole poissa
ei yksi koskaan ole täällä

 

Onko kyseessä jonkin ylemmän voiman huumori? Kysymyksiä herättää myös kielen ja lauserakenteen epätarkkuus, vuotaminen: mille ”yhden” tai ”toisen” poissaolo ylipäänsä on ehto? Kiinnostavimmillaan teoksen tyyli hahmottuu vastaavanlaisissa (muka)syllogismeissa tai niiden kaltaisuuksissa, jotka saavat aikaan äkillisen halun mennä opiskelemaan logiikkaa. Kokoelman retoriikassa ja muotoratkaisuissa ilmituleva tarkkuus törmäytetään yhteen absurdien ja surrealististen elementtien kanssa. Tarkkuus myös synnyttää tätä absurdiutta; juuri säännönmukaisuuksien maailmasta kuoriutuu mielettömyyttä.

Ihmisten välisiä suhteita käsitellään symmetrian ideaa hyödyntäen. Pietarinen kehittelee kieleensä toistuvasti vastakohtaisuuksia ja hakee muotoon balanssia käyttämällä esimerkiksi kiasmia ja sen vapaita muunnelmia. Kiasmi on kaksiosainen retorinen kuvio, jossa toinen osa toistaa ensimmäisen pääelementit käänteisesti:

 

Kaksi peiliä joiden välissä ei ole ihmistä
Kaksi ihmistä joiden välissä ei peiliä

Kun vesi heijastuu vedestä on mahdotonta
erottaa sitä mikä heijastuu siitä mikä heijastaa

 

Puhuja rinnastaa kaksi elementtiä, peilin ja ihmisen, ja näin ne merkityksellistyvät toistensa avulla, tulevat peileiksi sekä muodon että sisällön kautta. Tuttu ajatus ihmisistä toistensa peileinä on varioitu kiehtovaan muotoon – peiliä heijastava toinen peili heijastaisi paradoksaalisesti vain tyhjää. Seuraava kaksisäkeinen fragmentti taas jäljittelee ja täydentää edellisiä kuvia. Minuuden alkuperä näyttäytyy jäljittämättömänä sikäli kuin minuutta edes on, ja ihminen rakentaa itseään suhteessa toiseen ihmiseen väistämättä, huomaamattakin. Heijastus ei paljasta alkuperää.

Pietarinen hyödyntää fragmenttia erittäin hallitusti, rönsyämättä ja säännönmukaisemmin kuin useimmat hänen todennäköiset poesialaiset esikuvansa. Säkeiden ja fragmenttien lukumäärä aukeamalla vaikuttaa niin ikään toteuttavan jotakin johdonmukaista periaatetta, ja parhaimmillaan kiasmin idea ja teoksen teemoja varioiva toisto heijastuvat aukeaman kaikkiin fragmentteihin. Säkeet eivät virtaa vaan luovat toisiinsa suorempia esteettis-geometrisia yhteyksiä. Tämä on sekä kokoelman heikkous että sen vahvuus: on älyllisesti kiihottavaa ja ilahduttavaa havaita kaava, mutta oma kauneudentajuni jää kaipaamaan rohkeampia poikkeamia ja useampia railoja kielen pintaan.

Useat Pietarisen käyttämät runokeinot (kuten edellisessä esimerkissä) synnyttävät halun piirtää säkeiden sisältöjen mukaisia kaavioita, ja näin teoksen visuaalisuus ulottuu metatasolle. Mukana on myös muutamia matemaattisia konkreettisia runoja, jotka rytmittävät ja keventävät sen tiheää filosofisuutta, vaikka vähintään yhtä paljon ajateltavaa nekin tarjoavat.

Harrassävyisessä ontologisessa pohdiskelussa ja nolla-aiheissa on kaikuja etenkin Olli-Pekka Tennilän tuotannosta: ”Yksi ja nolla, kaksimielinen.” (Tennilä, Ontto harmaa). Pietarinen:

 

1/0

0/1

 

Kristian Blombergin itsekseen muuttuvaan taas viitataan suoraan, ja Yksin ja toisin käsitteleekin sen tavoin esimerkiksi ihmisen tapaa merkityksellistää todellisuutta ikonisesti tai indeksisesti. Usein korostuu ajatus siitä, miten savu voi olla havaitsijalleen itse tulta todellisempaa: ”Verhoa esittävä maalaus, jonka jokainen katsoja yrittää vetää / sivuun maalauksen tieltä”.

Ilmeisimmillään teoksen nimi Yksin ja toisin viittaa vinksallaan olevaan maailmaan, toisin näkemiseen tai havaitsemiseen: heti alussa kuvaan ilmestyy kummallinen, vuoroin sortuva tai purettava, vuoroin rakennettava kaupunki. Kaupungin nyrjähtävät tapahtumat kuvastavat myös sitä asuttavia ihmisiä, joiden elämässä poissaolo, syntymä ja kuolema ovat jatkuvasti läsnä. Nämä kirjan hahmot ovat lähes persoonattomia toimijoita, joihin viitataan sanoilla kuten ”hän”, ”nainen”, ”mies” – tai ”yksi” ja ”toinen”. Toimijuuskin on kyseenalaista sikäli, että useimmiten yhteisö tai ulkoinen olosuhde tekee valinnan yksilön puolesta: ”Tässä leikissä kuvitellaan yksi kadonneeksi ja lähetetään toinen / etsimään”.

Itselleni kiinnostavin tulkinnallinen ulottuvuus syntyykin siitä, mitä teoksen hahmojen välillä tapahtuu. He eivät usein ole suhteessa toisiinsa suoraan vaan jonkin periaatteen, tehtävän tai etäisyyden kautta – eivätkä välttämättä edes tietoisia toisistaan. Sivussa pysyttelevä puhuja luo heidän välilleen yhteyksiä, jotka asettavat kysymyksen sattumanvaraisuudesta uuteen, logiikkaa ja estetiikkaa korostavaan valoon. Syntyy assosiaatiota esimerkiksi jungilaiseen synkronisiteetin käsitteeseen, joka viittaa kahden asian väliseen ”merkitykselliseen yhteensattumaan”. Vaikka nämä asiat eivät ole kausaalisuhteessa keskenään, ne luetaan symbolisesti merkityksellisinä yhteensattuman epätodennäköisyyden vuoksi. Kuinka tietoisuus kahden toistaan muistuttavan tai toisilleen vastakkaisen tapahtuman yhtäaikaisuudesta vaikuttaa käsitykseemme todellisuudesta, teos vaikuttaa kysyvän. Juuri retorinen peilirakenne johtaa usein ikään kuin plus miinus nolla -tilanteeseen, jossa asiat palautuvat määrällisiin uomiinsa. Toisin sanominen ohjaa siis myös hahmojen etäisyyksien kautta määrittyviä suhteita, eräänlaisia rinnakkaistodellisuuksia:

 

Juuri ennen junan lähtöä yksi nousee paikaltaan ja ryntää
lähimmälle ovelle, vääntää sen auki ja hyppää jo liikkuvasta
vaunusta takaisin laiturille…

…tietämättä toisesta, joka on tullut asemalle viime hetkellä,
juossut lipuntarkastajista välittämättä jo kiihdyttävän junan
kiinni ja kammennut itsensä takaovesta sisään.

 

Toisaalta hahmot ovat yksin silloinkin kun ovat kaksin, heillä on ikään kuin jaettu toiseuden kokemus. Kun kumppani vaihtuu naapuriin täysin huomaamatta, olemme beckettiläisyyden jäljillä. Pidän siitä, miten teos tuntuu kääntävän päälaelleen modernin yksilökeskeisen ajatuksen ihmisyksilön korvaamattomuudesta.

Pääosin teos tuntuu ajattomalta, ehkä liiankin. Ilmestyskirjamaisten elementtien kautta syntyy selviä viitteitä ajankohtaisiin ekokriittisiin teemoihin, joista voidaan johtaa yksi itse teoksesta lähtevä, sitä nykyaikaan motivoiva tekijä vierauden ja toiseuden tematiikalle: ”Tappava kuivuus on vaivannut kaupunkia jo kuukausia, / kun äkkiä kuuluu voimakas jysäys ja maa tärähtää”. Näin nykyisyys toistaa ja toteuttaa kirjoitettua historiaa. Teoksessa on kirjallisuushistoriallisesti hyvinkin perinteistä kuvastoa, satumaisia hahmoja kuten metsästäjä, paimenet, lampaat ja sudet, mutta vinkkeli on hitusen uudempi: ”ja nyt syödään aitauksessa kokonaista lajia sukupuuttoon”.

Outojen sattumuksien lyhytproosa luo yhteyksiä esimerkiksi Kafkaan ja Daniil Harmsiin, joista jälkimmäisen kokoelman Ensiksikin ja toiseksi nimeä Pietarisen teoksen nimi muistuttaa. Suomalaisista samansuuntaista tummasävyistä huumoria on viljellyt esimerkiksi Juhani Peltonen lyhytproosassaan, vaikka hän olikin selkeämmin humoristi ja satiirikko. Pietarisen pienoisproosan käänteet ovat selittelemättömyydessään nautittavia, hauskojakin, mutta niiden kieli ja tyyli kaipaisi lisää hienovirettä ja sävyjä vaikuttaakseen ja tuntuakseen enemmän, etenkin kun kyse on runoteoksesta – nyt tietoinen ja korostettu koruttomuuden estetiikka ei kaikilta osin asetu teoksen eduksi. Luultavasti pelkistetyn tyylin on ajateltu tekevän sijaa paitsi ajatuskuvioiden monimutkaisuudelle, myös unenomaiselle sävylle. Mutta pelkistämisen ei tarvitsisi tarkoittaa sitä, että kielen vivahteikkuus ikään kuin antaa periksi sisällölle. Kyseessä on kuitenkin monin tavoin ansiokas, taitava ja huolellinen esikoisteos, mistä kertoo jo sijoittuminen toiseksi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnossa.

Pelastukseksi maanpäällisestä mielettömyydestä teoksen hahmot tuntuvat usein etsivän itsensä tai jonkin alkuperää, yhteyttä aliseen maailmaan. He tutkivat maan ojia, aukkoja, kaivavat kuoppia ”äiti-maahan”: ihmisiä houkutellaan omien hautojen kaivuuseen, maa nielaisee jonkun pään. Vaikka sukupuoli itsessään ei olekaan teoksen ydinaiheita, toinen on näin tulkiten läsnä myös feminiinisenä, ikiaikaisen kuvaston mukaisesti toisaalta pelottavana, toisaalta jonakin, jonka toivotaan synnyttävän maailmaan ”se, jota ensin lähdettiin etsimään”. Lopuksi syntyykin itse pyöreä nolla, jota kukaan ei ole tervehtimässä – tietenkään.

 

Anniina Meronen

 

Share

Uinahtelevat muusat

19.5.2019 :: Arvostelut

Emilia Karjula & Eero Merimaa

Museion Tarot

Numero 97/150. Omakustanne, 2017.

 

Sanottakoon heti aluksi, että tutkija Emilia Karjulan ja kuvataiteilija Eero Merimaan yhteistyössä luoma Museion Tarot on lukuisia asioita samaan aikaan: esimerkiksi taiteidenvälinen kooste, väitöskirjan osa, yhteisörahoituskampanjapohjainen tarot-paketti itsetutkiskeluun ja tutkielma työhönsä väsyneistä muusista ja heidän kauheasta, elävästä talostaan.

Yhteisteos on aiemmin ollut näytteillä erilaisina installaatioina, joista on koostettu nyt tarkasteltavana oleva taiteilijakirja. 1960-luvulla aloittaneen Fluxuksen hengessä se sekoittaa pakkaa, minkä ehtii. Kansainvälinen taiteilijaverkosto Fluxus suosi taiteen intermediaalisuutta, hauskuutta, epäkaupallisuutta ja löydetyn materiaalin hyödyntämistä, ja sen perintöä ovat nykyisenlaiset taiteilijakirjat. Toinen tärkeä edeltäjä lienee Marcel Duchampin Vihreä laatikko (La boîte verte. La mariée mise à nu par ses célibataires, même, 1934), jonka dokumentit kuvaavat Duchampin samannimistä käsitteellistä teosta, joka tunnetaan myös nimellä Suuri lasi (Le grand verre, 1915–23). Nykyisten taiteilijakirjojen moninaisuutta avaa oivallisesti Rikhardinkadun kirjaston taiteilijakirjanäyttely ja siihen liittyvä RikArt-verkkogalleria.

Karjulan ja Merimaan taiteilijakirja Museion Tarot on kirjankaltainen objekti: signeerattu, ruskea arkistolaatikko, jonka nimiötarra ilmoittaa kotelon kuuluvan ”Frontin Säätiön kokoelmiin”. Tässä kritiikissä tarkastelen koteloa numero 97. Laatikon hypistely herättää arkistoille ominaisen uteliaisuuden tunteen, mahdollisuuden löytää jotakin jo historiaksi muuttunutta, intiimiä ja unohdettua. Laatikko sisältää Museion Tarot -kirjan, 78 kuvakortin tarot-pakan sekä kirjoituskoneella kirjoitetun liuskan käsikirjoituksesta, aidosta tai fiktiivisestä. Korttien kääreissä ja kirjan etukannessa on Frontin Säätiön logot. Kirja seuraa rakenteeltaan tarot-korttien tulkintaoppaita, ja jokaisesta kortista on noin aukeaman mittainen kuvaus itsetutkiskelua ohjaavine avainsanoineen, jotka ovat mietelauseiden tai tarinoiden kaltaisia: ”Jalanjäljet ja painaumat voivat johdattaa tai upottaa. / Aina joskus saatte päättää itse.” Takakanteen on merkitty kokoelmakappaleen numero. Kirjan dokumenteissa on nähtävissä tulipalon jälkiä. Arkistolaatikko sisältää kaiken, mitä erään Museionin tuhosta on jäänyt jäljelle.

Antiikin Museionit olivat tieteiden ja taiteiden kehittämiseen keskittyneitä tiedekeskuksia, muusien suojeluksessa toimivia akatemioita ja kirjastoja. Kerrotaan, että aikoinaan tieteiden ja taiteiden muusat olivat jumalattaria ja nymfejä, jotka asuivat lähteissä, mutta se oli ennen kuin taiteilijat löysivät heidät ja heistä tuli taiteellisen innoituksen symboleja.

Tuhoutuneen tiedelaitoksen jäänteiden kokoajaksi ilmoittautuu yksi teoksen fiktiivisistä henkilöhahmoista, Museionin kuningas. Hänet voi nähdä tarot-pakan kortissa 009. Tekstikatkelmia ja kuvitusten ja korttien vihjeitä seuraamalla fragmentaarisesta kokonaisuudesta on rakennettavissa melko ehyt juoni, synkkä kertomus elämästä Museionissa ja sen keskeisten hahmojen kohtaloista.

Kuninkaan ääni erottuu kursiivina muiden äänien joukosta. Muistaminen ja unohtaminen ovat teoksen ydinteemoja. Useat Museionin historiaa kuvaavat tekstit ovat peräisin fiktiivisistä ja jo kadonneista tutkimuksista, sellaisista kuin ”Frontin Säätiön Salaisia Toimituksia: Me muistamme. Vaatehuone kapinakertomuksissa”, ja mukana on myös säilyneitä katkelmia ja muistiinpanoja pidetyistä puheista ja lauletuista runoista. Osa tarinafragmenteista muistuttaa zenperinteen opetustarinoita.

Fragmenttien ohessa kuningas muistelee elämää Museionissa sellaisena kuin hän haluaa sen muistettavan ja joskus kuten hän sen koki. Toisinaan hän kommentoi ja tarkentaa tapahtumia alaviitteissä. Hän antaa samalla lukijalle välineitä itsetutkiskeluun ja teoksen maailmassa selviytymiseen, kertoo mitä pitää kysyä ja keneltä, varoittaa tunkeilun vaaroista ja kehottaa pitämään muistikirjaa oivalluksista, joita kortit ja kirja saattavat herättää. Kuningas puhuttelee lukijaansa suoraan ja henkilökohtaiseen sävyyn: ”Kirjatkaa ylös mitä / haluaisitte löytää. Suostutteko tarpeen tullen löytämään jotain muuta?Museion Tarot on osa Emilia Karjulan luovan kirjoittamisen prosesseja ja rituaaleja käsittelevää väitöskirjaa, ja korttien pohjalta on teetetty luovan kirjoittamisen harjoituksia. Kortit ovat tarinamaailmaa lempeämpiä, ja ne soveltuvat hyvin luovan kirjoittamisen apuvälineiksi.

Ennen kuin tarot-korteista ryhdyttiin ennustamaan, se oli vanha korttipeli. Perinteisessä tarot-pakassa on 22 valttikorttia, jotka muodostavat Suuren arkanan eli Suurten salaisuuksien kortit. Ne opastavat elämän matkalla. Tarot-pakan neljä maata, usein miekoiksi, sauvoiksi, maljoiksi ja lanteiksi nimetyt, ovat vastaavasti Pieni arkana. Maat edustavat neljää elementtiä, ja kortit kuvaavat lukuisia ihmismielen haasteita rikkaan symboliikkansa kautta.

Runoudessa taloa pidetään usein minuuden symbolina. Museion on elävä talo, temppeli, joka on rakentunut suihkulähteen ja rituaalisen unohtamisen, trauman, ympärille. Kerrotaan, että ennen kuin yhdeksän muusaa kieltäytyivät innoittamasta ja piilottivat kasvonsa, heillä oli tapana peilata itseään veden pinnasta. Tarot-pakan Suuressa arkanassa jokaisella muusalla on oma korttinsa. Lisäksi esitellään Museionin keskeiset henkilöt, muusien palvelijat, joita ovat muun muassa lapsi, helmeilijä, kurtisaani, valvoja ja kuningas. Heitä voidaan ajatella arkkityyppeinä sekä temppelin tarjoamina rooleina ja näkökulmina persoonaan.

Henkilögallerian mustavalkoiset kortit on toteutettu piirtäen, maalaten tai märkätekniikalla, jossa värin, veden ja paperin reagointi toisiinsa aiheuttaa satunnaisia kuvioita ja kuivumisjälkiä, jolloin heidän kasvonsa ovat viitteenomaisia ja tuhoutuneita, lukuun ottamatta valvojaa, jota kukaan ei välittäisikään nähdä. Muusien kasvot ovat tuhoutuneinakin ilmaisuvoimaiset. Melpomene, ”tragedian ja pysähtymisen muusa”, katsoo maailmaa läpinäkymättömän mustuuden takaa, kun Thaleian, ”komedian ja hereillä pysymisen” muusan kasvot ovat hyvin koomiset ja kauheat, unohtumattomat.

Pienen arkanan maakortit edustavat Museionin paikkoja, tapahtumia, tavaroita ja helmiä. Kussakin maassa on tavanomaiset 14 korttia. Museionia esittelevät paikkakortit ovat mustavalkoisia. Nämä kortit kuvaavat pysähtyneisyyttä ja Museionin eri osia sellaisina kuin ne joskus voitiin nähdä tai muistaa. Osa kuvista on melko yksityiskohtaisia, kuten suihkulähdettä kuvaava teos, toiset taas ovat luonnosmaisia tai abstrakteja teknisten piirrosten tapaan. Maan korteissa yhdistetään eri tekniikoita kollaasimaisesti, osa on toteutettu digitaalisesti tai piirtäen.

Museionin tiloja esittävissä korteissa teksti ja kuva ovat vahvasti vuorovaikutuksessa. Esimerkiksi kortti 103 kuvaa temppelin eteistä hyvin luonnosmaisesti, mutta korttiin liittyvässä kuvauksessa eteishalli esitellään tarkasti ja eloisasti. Samalla tapaa joissakin tarinafragmenteissa kerrotaan liasta ja turmeltuneisuudesta, joista korteissa ei näy jälkeäkään. Vaikka nämä merkitykset ovatkin pakan korteista kadonneet, kortit haastavat lukijaa saattamaan oman elämänsä kadonneita asioita näkyviksi.

Tapahtumien kortit kuvaavat Museionille ominaista liikettä. Niihin liittyvissä tarinoissa Museionin rappeutunut ja väkivaltainen luonne käy ilmi. Museion elää muuttumattomassa liikkeessä aamun ja illan rituaalien välillä. Se elää syömisestä ja kaiken loppuun kaluamisesta. Iltaa seuraa rituaalinen juhla, jonka on tarkoitus toistua aina samanlaisena, ja sitä seuraa aamu, jolloin kaikki alkaa alusta. Rituaalisen toiston kehässä Museion asukkaineen uneksii ja kuolee, rappeutuu ja rakentuu toisto toistolta hieman lisää, samankaltaisesti kuin Layers of Fear -pelin (2016) kartano. Tapahtumien kuvaukset ovat kammottavia ja ällöttäviä, kirkkaasti valaistua kauhua, jota kortit kuvaavat tekstiä hienovaraisemmin. Näissä korteissa on värillisiä kollaaseja ja sekatekniikkaa, pitsiä ja maalauksia.

Tavaroiden eli tapahtumien rekvisiitan kortit kutsuvat luokseen paikkoja ja tapahtumia. Kortit edustavat totuuksia. Ne ovat värillisiä kollaaseja ja sekatekniikkaa, joissa korostuu esinemaailman materiaalisuus. Niissä on käytetty paperia, kaunokirjoitusta, metallia ja kangasta. Tavaroiden kortteja tulkitessa Museionin pelillisyys tulee parhaiten esiin. Korttien selitysten oheen on liitetty kuvia, jotka muistuttavat toisista korteista ja kutsuvat niitä ja niiden selityksiä luokseen. Vihjeitä seuraamalla lukija voi rikkoa lukusuunnan. Näin kuvan ja tekstin intermediaalinen suhde luo siirtymiä tekstien välille, ja lukija voi palata uudelleen tiettyihin Museionin osiin ja ehkä ymmärtää ne uudella tavalla. Näitä käsitteellisiä reittejä voisi ajatella salakäytäviksi, joiden mekaniikka toimii tarinaa vastaan.

Korttien maista viimeinen kuvaa helmiä. Kortit ovat jälleen mustavalkoisia, ja niissä on outoja kuvia vanhoista kuvituksista ja patsaista, joissa jäsenet liittyvät yhteen ja kopioituvat väärin. Alkujaan kuvat ovat Getty Imagesista, ja kuten aiemmissakin kollaaseissa näissä korteissa näkyy Fluxuksen henki löydetyn materiaalin hyödyntämisenä. Museionissa helmet ovat valuuttaa, ja ne edustavat kiteytymistä, luomista, luomuksia. Niitä taiteilijat luovat kivuistaan, kuten Museion asian näkee:

 

Nyt tekin olette helmien äärellä. Ovatko ne omianne? Onko teillä niihin si-
simpänne sanelema oikeus? Oletteko kärsinyt tai nauranut tai rakastanut tai
haravoinut niin ahkerasti, että olette aivan lopussa? Siinä tapauksessa aset-
tukaa mukavasti ja nauttikaa työnne jäljistä.

Ja tehkää sitten lisää. Lisää työtä, lisää helmiä, lisää elämää. Teihin ei lopu
mikään ainutlaatuinen, mutta olette te sentään koko lailla kiinnostava.

 

Museion Tarot -kortteja (kuten tekstejäkin) voi lähestyä monin tavoin. Kirjassa on ohjeet jonkin tapauksen unohtamiseen tai muistamiseen, korttien haastatteluun tai kysymyksen esittämiseen. Tulkitsija voi myös rakentaa palan Museionia uudelleen tai toisin. Suuren arkanan korteilla on kullakin oma pöytänsä, joissa tarkastellaan kortin edustamaa teemaa ja roolia. Kun on päätetty, mistä teemasta (esimerkiksi valinnoista, etsimisestä, villiydestä) korteilta halutaan kysyä, etsitään roolia edustava kortti pakasta ja asetetaan se pöydälle. Jos kysyttävää edelleen ilmenee, asetellaan kortit rituaalinomaisesti vaadittavaan kuvioon ja edetään ohjeiden mukaan. Muusilta kysyminen ei ole yhtä hallittua kuin rooleista kysyminen, mutta se on mahdollista. On kuitenkin muistettava, että Museionissa ei ole rituaaleja ilman uhria: lukija saa melko varmasti luopua mukavuudestaan. Museion Tarot on viimeistelty, myyttinen ja upea taiteilijakirja, jonka kaltaisia teoskokonaisuuksia lukisi mielellään useamminkin.

 

Tarja Hallberg

 

Share

Runon näennäinen naiivius

19.5.2019 :: Arvostelut

Maria Savela

Pari kolme valoa paikoille

ntamo 2018, 83 s.

 

Maria Savelan tiheä esikoiskokoelma tulvii kielen ja merkityksen hybridistä leikkiä. Pari kolme valoa paikoille rakentuu monista maailmoista, satiirisista ja absurdeistakin, ja sen runoissa sadun piirteet sekoittuvat milloin lapsen, milloin pinkin My Little Ponyn kokemuksiin. Teoksessa nuori nainen luovii himon ja hylkäämisen urbaanissa glitterviidakossa, josta kitsch ei milloinkaan ole kaukana. Poetiikkansa puolesta Savelan runot solmivat sukulaissuhteen flarf-runouteen, ja paikoitellen ne tuntuvat olevan enemmän kotonaan puhutun kuin kirjallisen lyriikan traditiossa.

 

My First, My Everything

Hävitittekö tekin kaikki dokumentaariset valokuvat
exästänne?

sillä näkymä on nyt runollisimmillaan!

Pikku muovisiipeilijä, kimalteleva tynnyrijalka

Piece of Plastic (Piece of Shit).

Minä rakastan sinut täysin, mikä on väärin sanottu

ja oikein tehty.

 

Nuoren Voiman vuoden 2014 runoilijadebytanttina tunnetuksi tullut Savela kirjoittaa ajassaan kiinni. Etenkin lavarunouden keskuudessa esiin noussut identiteettipuhe, sukupuolen työstäminen ja autofiktiivisyys, joita esiintyy muun muassa Aura Nurmen, Hanna Stormin ja Elsa Töllin runoudessa, näkyvät myös Savelan teksteissä. Kovin suoraviivaista ei minuuden kerronnallistaminen hänen teoksensa kohdalla kuitenkaan ole. Runoissa minä-puhe on varsin itsetietoista, jopa leikittelevää, ja Savela käyttääkin tekstissään hyväksi monia kertomuksellisia konventioita. Eheää tarinaa tai minuutta niiden kautta ei kuitenkaan synny, päinvastoin. Alusta asti on selvää, että runossa asiat tapahtuvat ”vastoin tapoja ja kertomuksen kulkua” ja minuus on jatkuvasti kyseenalainen puhujan pelätessä, ”että katoaminen oli teoistani merkityksellisin”. Erilaiset asennonvaihdokset ja kerronnan satiiriset käänteet problematisoivat näin runon puhujan ja runon tekijän suhteen. Yhtä eheää minuutta tekstin ulkopuolella on mahdoton hahmottaa, kun runon puhujakaan ei palaudu vain yhteen ääneen, ja näin autofiktiivinen luenta asettuu kyseenalaiseksi.

Tekstin flarf-runouden tyylipiirteet tuovat mieleen Tytti Heikkisen tragikoomisen tyylin, etenkin Varjot astronauteista -teoksen (2009) ”Läski XL” -runot. Puhekielisyys, viittaukset populaarikulttuuriin ja kuvat sydämen lörpöistä nahkapenaaleista ja pikkuhousuista tuulessa luovat Savelan runoihin vaikutelman tarkoituksellisesta naiiviudesta ja mauttomuudesta, joiden taakse kuitenkin kätkeytyy syvempiä merkityksiä, kuten kapitalistisen kertakäyttökulttuurin, sukupuoliroolien ja postmodernin rakkauskäsityksen kritiikkiä. Tekstin karkeus kyseenalaistaa totutut muodot ja pakottaa näin pohtimaan lukemisen ehtoja uudelleen. Samalla se tekee näkyviksi ne vallan ulottuvuudet, joita runoudenkin kentällä elää: estetiikat eivät synny itsestään, vaan valtasuhteet vaikuttavat siihen, minkä milloinkin koetaan sopivan runouden ainekseksi, mistä milloinkin saa kirjoittaa.

Savelan runoissa viittaussuhteiden horjuminen ja kerronnallisuutta sitovien elementtien poisjättö synnyttävät merkitysheilahduksia, joiden tulkinta vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta. Teoksen syy-seuraussuhteita rikkova tyyli kutsuu lukijaansa ottamaan aktiivisesti osaa sen merkityksenmuodostukseen. Lukemisesta tulee sommittelun, leikkaamisen ja liimaamisen prosessi, joka tematisoituu myös runoissa toistuvan askartelun motiivin kautta. Pari kolme valoa paikoille onkin kokoelma erilaisten kuvien ja rekisterien yhteenliittymiä, joista syntyy paikoitellen näennäisen naiivi ja abstrakti taideteos. Lähemmin tarkasteltuna siitä on kuitenkin erotettavissa jopa vereslihaista syvyyttä sekä tuttuja hahmoja, joiden äärellä kokee samaistumisen hetkiä.

Kaikkein lähimmäksi lukijaa runot tulevat puhutellessaan sinää, kadotettua rakastettua. Kaikesta itsetietoisuudestaan riisuttuna juuri tähän Savelankin runot lopulta palautuvat: rakkauteen, sen kadottamisen pelkoon, sen käännetyn selän pimeään. Ja kauhistuttavinta on se, että ”Mitä eniten pelkään, se tapahtuu jatkuvasti!”.

 

Katriina Mujunen

 

Share

Metamorfoosi jättää hyvästit entiselle

19.5.2019 :: Arvostelut

Veera Antsalo

Imago

Teos 2018, 103 s.

 

”Tämä on pieni ja kulmikas tarina unesta, jossa asiat olivat sisäkkäin: tavalliseen ja epätavalliseen tapaan. Niin kuin ne täällä usein ovat.”

Veera Antsalon eeppinen runoelma Imago sisältää valloittavia ja vieraannuttavia kuvia matematiikasta, maailmankaikkeudesta, luonnonlakien rikkomisesta, ajan kulumisesta ja muodonmuutoksista. Aloitusrunon kertoja haluaa kirjoittaa maailman pisimmän runon, sellaisen, ”joka ulottuisi kuvailun ulkopuolelle”. Miten löytää sanat kuvaamaan tapahtumien alkua, jota ei ole, avaruuden tai avaruutta pienempien asioiden mekanismeja – tai vaikkapa peilien menneisyyttä? Kuvailun ulkopuolella on myös yhdeksänsadanmiljoonan hyönteisen humina, joka kohisee kuin kreikkalainen taustakuoro fantastisen draaman taustalla.

Kokoelman otsikko viittaa hyönteisen aikuisyksilöön, joka on kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Imago aukeaa kuvaannollisena hyönteistarinana, jossa esitellään saman henkilön kolme kehitysastetta: ”tyttö”, filmitähti sekä Kuningatar, joka on kyseisen runohenkilön imago eli aikuinen yksilö.

Fantastinen retki identiteetin etsintään alkaa peilien äärellä, kun ”tyttö” nojaa itseään vasten, ”tässä ja nyt”. Välillä huimaa katsoa itseä peilistä: ”tyttö” näkee itsensä läpinäkyvänä lasina tai heinänä ja aavistaa, ettei ole oikeasti kumpaakaan. ”Tyttö” on teoksen läpi lainausmerkeissä viittauksena esimerkiksi sukupuoli-identiteetin epämääräisyyteen. Ei ole varmaa, onko tuleva imago mies tai nainen.

”Tyttö” muuttuu filmitähdeksi, joka käyskentelee puutarhassaan ja haaveilee suhteesta puutarhurinsa kanssa. Suhteen tiellä on kuitenkin ”kvintesenssiä”, jonka myötä ”avaruus laajen[ee] tuntemattomasta syystä” ja rakkaus käy mahdottomaksi. Näin puutarhurista tulee filmitähden ”Suuri Mysteeri”, joka panee hänen sydämensä läpättämään mutta jota hän ei voi saada itselleen. Niin kauan kuin filmitähti näyttelee, hän on olemassa; kun hän ei näyttele, hän siirtyy kuvailun ulkopuolelle.

Antsalon teos yhdistelee ansiokkaasti scifin ja fantasian elementtejä. Vaikka ovat sidottuja aikaan ja paikkaan, ”tyttö”, filmitähti ja Kuningatar käyskentelevät mielikuvituksellisesti tämän tästä luonnonlakien ulottumattomissa. Heidän asumuksensa, ”tytön” sukutalo, filmitähden puutarha ja Kuningattaren palatsi, ovat kaikki murenemassa palasiksi, koska hyönteiset syövät niitä armottomasti.

Avaruus ei ole kuvailun ulkopuolella. Avaruus on Imagossa sitä, mitä se on aina ollut, katsoo sitä mistä näkökulmasta tahansa. Avaruuden ajattomuuden rinnalla esimerkiksi Auringon miljardien vuosien elinkaari on lyhyt kuin hetki tai silmänräpäys. Antsalo kytkee Auringon kymmenen miljardin vuoden elämän Imagon aikajanaksi. Ennen muuttumistaan filmitähdeksi ”tyttö” katsoo Aurinkoon, joka on elinkaarensa puolivälissä. Aika syö vääjäämättä ihmiset samalla tavoin kuin Aurinko syö aikansa lopussa lähiplaneettansa.

Antsalon lause on useimmiten kevyt kuin taivaan lintu, vaikka kuvaa välillä kosmisen suuria tai mahdottomia asioita. Putoamisliike on Imagossa uuden syntymän metafora. Mistä asiat ja ihmiset loppujen lopuksi putkahtavatkaan maailmaan, jää mysteeriksi:

 

Kerrotaan, että ne, jotka etsivät jotain, mitä heidän ei pitäisi etsiä,
löytävät jotain, mitä heidän ei pitäisi löytää. Kerrotaan väärin, ja

 

kuva murtuu yhä uudestaan / eikä se ole totta

 

Imagon runoissa on paljon hävitettyjä sanoja ja lauseita. Monet sanoista on yliviivattu. Viimeisellä sivulla sanat ovat sivun eri puolilla, kaikki yliviivattuina – ja samalla kerroksellisina, kun yliviivaus tuo niihin uuden merkitystason.

Proosaruno on ollut Antsalolle tärkeä kahdessa edellisessä kokoelmassa. Nyt hän on vaihtamassa selvää proosarunoa kompleksisempaan muotoon.

 

Jari Olavi Hiltunen

 

Share

Ponttoniromantiikkaa

19.5.2019 :: Arvostelut

Riikka Ulanto

Tehen

Kulttuurivihkot 2018, 53 s.

  

Riikka Ulannon Tehen alkaa kuin manifesti: ”Perustetaan valtio!” Ehdotusta seuraa kiihkeä saarna pohjoisen loskaisilta kaduilta. Piirtyy kuva reissunaisesta, joka ratapihoilta ja hulluuden rajamailta keräilee ja julistaa näkemyksiään. Jos kuitenkin lukija innostuu asemoimaan itsensä valtiota perustamaan, hän joutuu pettymään: perustamispuuhaan kutsuttu sinä ei ole lukija vaan puhujalle aivan tietty romanttisten tunteiden kohde.

Tehen on Ulannon toinen runoteos. Sen on julkaissut aikakauslehtenä tunnettu Kulttuurivihkot, joka laajensi syksyllä 2017 toimintaansa kirjankustantamiseen ja on keskittynyt erityisesti runouteen ja muuhun pienilevikkiseen kirjallisuuteen. Ulannon esikoisteos Vedelmiä (Kaarinan kaupunki 2016) sisältää lyhyehköjä runoja, joista välittyy nuoren ihmisen konstailematon ja mehevä kokemusmaailma. Myös kielessä ja muodossa on rosoisuutta, kuin lukisi nopeita kiskaisuja kirjoittavan mielen päältä. Vedelmien hajanaisuus vaihtuu Tehenissä teematietoisempaan lähestymistapaan ja pidempiin runoihin. Pohjoisen pikkukaupungin kadut, siellä täällä pilkahteleva huumori ja irrallisuuden kuvaaminen yhdistävät Ulannon runoteoksia. Nykyrunoudessa murteellisuutta hyödynnetään melko vähän, mutta Tehen antaa esimerkin siihen sisältyvistä mahdollisuuksista. Ulannon viimeisin teos Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille? (Aviador 2018) sisältää minuuttinovelleja, enkä ole siirtymästä proosaan yllättynyt. Puheenomaisuus on Ulannon runoille tyypillistä, ja kertomuksen piirteitä on Tehenissä lähes juoneksi asti.

Mainion lukuavaimen Teheniin tarjoaa kannen kuva. Kuvataiteilija Valtteri Halmetojan tekemässä kansitaiteessa on katutaiteen henkeä. Kapeakärkisen tussin jälki täyttää kannen toisiinsa sulautuvilla kuva-aiheilla. Keskellä oleva suuri pääkallo kasvaa lehdettömiä puita. Sen alapuolella kiemurtelee koristeellinen kukkapenkki, ja yläkulmassa palaa mökki, jonka ikkunasta kurkistaa hymyilevä tyttö. Kuvaa katsoessa ajattelen Misfits-yhtyettä, Meksikossa vietettävää kuolleiden juhlaa ja C-kasettien kuorien koristelua. Assosiatiiviset kuljetukset ja karnevalistinen tunnelma luonnehtivat myös Ulannon tekstiä. Tehenissä on 90-luvun tunnelma. Jurassic Park, teksti-TV ja ruotsinlaivat mainitaan.

Teoksen temaattisessa ytimessä on asetelma, joka esitellään ensimmäisellä sivulla: ”Minä en kuki, minä lakaisen lehdet toisten kukkivien tieltä.” Identiteettiä ja ulkopuolisuutta tarkastelevan teoksen keskeiseksi kuvaksi muodostuu Sealand, kiistanalaisesti autonominen mikrovaltio Pohjanmerellä. Itsenäisyyden ehtoja koetteleva valtio tarjoaa peilin rakkaussuhteelle. Sealand sijaitsee ilmatorjuntatykin alustalla. Toinen maailmansota ja rakennelman hylkääminen ovat antaneet konkreettisen maaperän anarkistisen valtion synnylle. Brittiläinen Roy Bates otti paikan haltuunsa vuonna 1967 pitääkseen sitä piraattiradionsa lähetysasemana.

Puhuja näkee runojen sinän silmissä Sealandin kaltaisuutta. Sealand on puhujalle riippumaton ja vaikuttava, ristiriitainen ja satuttava, mutta rakas. Ulannon uudistermi ”ponttoniromantiikka” kuvaa osuvasti asetelmaa, jossa luonnonvoiman kaltainen (mies) ja kannatteleva ja nostetta tuova (nainen) kohtaavat. ”Sinä olit, minä olen Sealand” -osastossa sotahistoria tulee osaksi nykyhetkeä ja puhujan kokemusmaailmaa. Omenapuisto tuo vaivihkaa esiin sodan ylisukupolviset vaikutukset:

 

Omenat halkeavat puissa, saksalaiset ovat istuttaneet tähän pohjoisen omenapuiston, se menestyy ja kasvaa: sotasiemennys.

 

Valtion perustaminen merkitsee Tehenissä myös yleisemmin osattomuutta: ”kun jotkut ihmiset ovat luovuttaneet, net alottaa valtion”, puhuja toteaa. Tehenin henkilögalleriaan kuuluu Espanjassa 1500-luvun alkupuoliskolla vaikuttanut Juana la Loca (Johanna Mielipuoli), jonka roolissa puhuja toisinaan käy. Juana la Loca sopii kohtalonsa puolesta hyvin Sealandin liepeille. Tehen ammentaa romantiikan teemoista. Hulluus, luovuus ja vaikeat rakkaudet tulevat siinä käsittelyyn paikoin leikkisästi, paikoin romanttista myyttiä myötäeläen.

Suurin osa Tehenin runoista on otsikoitu, ja nimet paikantavat runot kartalle: Keropudas, Valtatie 29, Kiviranta, Tordesillas, Oulu. Paikkojen historia tulee osaksi teoksen sisältöjä ja puhujan mielenmaisemaa. Henkilöt, paikat ja kuvat muodostavat verkoston, jossa pinnalta katsoen liittymättömät asiat kuten klavikordi, Keropudas, Sealand ja Juana la Loca kytkeytyvät toisiinsa. Pitkäksi aikaa mihinkään ei pysähdytä, mutta jos lukijalla on paikallistuntemusta tai viitseliäisyyttä selvittää paikkojen ja henkilöiden taustoja, ensivaikutelmaltaan hajanainen teksti alkaa saada sitkoa.

Ulanto on torniolaissyntyinen runoilija. Tehen voisi murteisiin perehtymättömälle olla jokin tuntematon ja eksoottinen kaupunki, mutta kyseessä on ”tehdä”-verbi peräpohjalaisittain puhuttuna:

 

En tehe, PUHUN: ”jumaloida, jumaltaa, jumalsin täysillä jumaltamiseen tarkotetuissa paikoissa.

Matalaan muurattu taivas, rakoileva, sinne sattaa hedelmäpelin kolikoita, taivaallinen pajatso, ruotsinlaivan senegalilainen saundi, teemapäivät ja rasvasta lihhaa, käveleviä ihmisiä. Tässä kaupungissa ei liikennöidä iltasin sinun tykösi tai ehkä juuri sillon.”

 

Murteelliset teokset mielletään usein humoristisiksi tai kevyiksi, mutta Tehenissä murre ei ensisijaisesti hauskuuta. Se on osa puhujan tapaa havainnoida. Murteellisuus vahvistaa vaikutelmaa eri aikatasojen ja paikkojen sekoittumisesta teoksen sisällä. Murtaen puhuminen kertoo puhujan juurista, vanhoista perinteistä, jotka ovat läsnä kielessä. ”Tehen” saa teoksessa merkityksen erityisesti puheen vastaparina. Suomalaisessa kansanperinteessä teot ovat puhetta arvokkaampia, mutta täysillä jumaltava puhuja kapinoi. Jumaloimisen lisäksi hän luo ja juo. Puhuminen saa teoksessa ainakin kirjoittamisen, vapauden ja ajattelun merkityksen.

Runot paikantuvat kauas suurista kaupungeista, akateemisista keskusteluista ja kauramaitokahveista. Kansalaiset, joille työ on ainoa henkisyyden harjoittamisen muoto, ympäröivät puhujaa: ”työ on sinun ristisi, todellinen uskonto on leivän muotoinen, karrella”, todetaan ”Suensaari”-nimisessä runossa. Puhuja ei tunne olevansa kotonaan kuin satunnaisissa hetkissä. Kirjoittaminen antaa kuitenkin mahdollisuuden ympäristön ja kokemusten muokkaamiseen. ”Minulla on pohjoiset puistokadut. Tiet, joita ei ole”.

Viiteen otsikoituun osaan jaettu teos sisältää muodoltaan ja tyyliltään monenlaista materiaalia, enimmäkseen proosalta näyttäviä katkelmia, mutta myös säkeellisen runon näköisiä sivuja ja visuaalisesti kohosteisia aukeamia. Ulanto sekoittaa puhekieltä, murretta ja korkeakirjallista tyyliä jopa runojen sisällä. Surrealistinen kuvasto ja sanoihin sisältyvien merkityskaikujen hyödyntäminen toistuvat teoksen kielessä. Etenkin vapaa-assosiatiivisissa puheryöpyissä rytmi ja musiikillisuus nousevat esiin. Arvelenkin, että Tehen olisi erityisen sopivaa klubiesitettävää.

Melko lyhyiksi jäävät osastot ja lihavoidut, eri kokoiset otsikot tekevät teoksen yleisvaikutelmasta levottoman. Typografisilla keinoilla tuodaan Tehenissä useimmiten esiin puheen painotuksia, mutta paikoin muoto saa muita merkityksiä. Lausemuotoisesta kerronnasta otsikolla ”Never Grow Old, Oulu” siirrytään ”Upotetut klavikordit, lukolliset ohjelmanumerot” -osastoon, jossa unenomaiset säkeet hajoavat aukeaman tilaan. Puheenomaisen alun jälkeen yllättävä visuaalisuus jää hieman irralliseksi.

Tehen kysyy, miten kulttuuri ja ihmissuhteet määrittelevät yksilön käsitystä itsestään, mutta näkökulmien, paikkojen ja keinojen runsaus jättää syventymiselle ja yhdistäville tekijöille niukasti tilaa. Teos ei hahmotu kokonaisuutena, joka kutsuisi esiin tietynlaista lukutapaa. Etenkin loppupuolella teksti saa muistelevia ja reflektiivisiä piirteitä:

 

tätä rakasta on lukea, rakas raskas, ainoa, sinä, minun, valtioni, minun, meidän sääntömme, kuka niistä välittää, meidän jaettu maamme, yhteinen kokemus, sinä

 

Tätä on raskasta lukea, huomaan ajattelevani. Paikoin minä kertoo kirjoittavansa jotakin muistiin, ja eräs tapa lukea Teheniä on tarkastella sitä sarjana muistiinpanoja. Välillä muistiinpanojen yksityinen ja katkonainen luonne vaihtuu kuitenkin äänekkääseen yksinpuheluun.

Ulanto käsittelee pohjoisen pikkukaupungin elämää tuoreesti. ”Et ehkä nähnyt mitään sillä tässä kaupungissa on ympäri vuoden niin pimeää että ihmiset sokeutuvat ja tunnustelevat toisiaan öissä.” Pimeys vaikeuttaa näkemistä, mutta se herkistää tuntoaistin. Yössä olemiseen sisältyy myös merkitys unen ja rajan välillä oleilusta, juopottelusta ja epätietoisuuden pimeydestä. Pinnalta katsoen puheenomaisen teoksen havainnoissa piilee yllättäviä syvyyksiä.

 

Saara Laakso

 

Share

Koko maailman kuva

15.4.2019 :: Arvostelut

Tuija Välipakka

Uutisia!

Siltala 2018, 110 s.

 

Hämeenlinnassa syntynyt, nykyään Tampereella vaikuttava Tuija Välipakka tarjoaa näkökulman ärsykkeillä kyllästettyyn maailmaamme neljännellä runokokoelmallaan Uutisia!. Välipakalle uutinen voi tarkoittaa vähemmänkin merkittävää viestiä, ei vain vakiintuneiden kanavien kautta saapunutta formaattitekstiä. Premissi siis kuuluu: jos sen tulkitsee uutiseksi, olkoon se uutinen. Välipakan teos osoittaa, ettei uutinen tule yksin. Se tulee osana läpilukematonta informaation rihmastoa, jatkuvasti paisuvaa rannatonta ristiviitteiden aavaa, sillä se, mitä merkit kantavat, on vähemmän tärkeää kuin virran säilyminen vuolaana. Olipa sitten kyse päivän hauskimmasta kissavideosta, lounaaksi syödyn työpaikkaruokala-aterian kuvasta tai käänteentekevästä tieteellisestä löydöstä, uutta tulee. Uutisten! lukemista pohjustamaan esitetty kysymyssarja ”Uskallatko katsoa, jaksatko tutkia pintaa syvemmältä, osaatko muodostaa oman mielipiteen?” pätee sekä itse teokseen että informaation täyttämään maailmaan.

Uutisia!-kokoelman kansilievetekstissä – eräänlainen uutinen sekin – Välipakan kerrotaan tutkivan ”ihmisyyttä, identiteettiä ja muistia uutisten ja valeuutisten valtaamassa maailmassa”. Aihe on pistävän ajankohtainen ja tärkeä. Tietotulvaan on helppo upota, ja jatkuva ärsykkeisiin reagoiminen aiheuttaa terveydellisiä ongelmia ja perustavanlaatuisia muutoksia käyttäytymiseemme – puhumattakaan masinoidun verkkovaikuttamisen aiheuttamista muutoksista yhteiskuntaan, demokratiaan ja vapauteen ylipäätään. Elina Warstan tekemässä kannessa ollaan vaarassa hukkua ihan kokonaan, ellei ole jo hukuttu. Sinisenä hohtavat folioidut vedenväreet eivät ole aivan Facebookin sinistä, mutta ne voisivat olla.

Välipakka jatkaa uusissa runoissa aiemmasta tuotannostaan tuttua typografian estotonta käyttöä. Tällä hän sekä haastaa perinteistä lukutapaa että kuvantaa informaation epätasa-arvoa, erilaisia näkökulmia ja luokittelua: kaikki uutiset eivät ole yhtä paikkansapitäviä, kaikki tieto ei ole tärkeää. Toisaalta hän kysyy, mitä jää piiloon ja miksi näkyvissä on juuri se, mitä on näkyvissä. Uutisten! ulkoasu huutaa näitä teemoja melkein joka sivullaan. Toki hän kiteyttää sanoinkin: ”Miten todennäköisesti tarina Laikasta / muuttui matkalla lehtiin / ehkä Vladimir Jazdovski antoi Laikalle luun / ja ampui lapsensa kuuhun?”

Moni runo on korostetun visuaalinen, eikä kaikista sanoista saa päällekkäisen ladonnan vuoksi edes selvää. Esimerkiksi viimeaikaisia terrori-iskuja käsittelevä ”Nimetön 1” muodostaa tumman savupilven hahmon, josta on mahdollista erottaa vain joitain kuristavia mielleyhtymiä tuottavia avainsanoja viime aikojen tragedioista.

”Sateessa 1–2” asettelee kirjaimet, tietenkin, pystysuoriin riveihin sateeksi ja ”Pyhä häpy” kärjellään seisovaksi tummaksi kolmioksi. Kaksiosaisen runon ”Puutarha 2017” Välipakka on kirjoittanut kahteen kertaan, sekä proosamuotoon että orgaanisiin muotoihin asetelluiksi, satunnaisilla merkkijonoilla ryyditetyiksi alueiksi. Joskus tällainen leikittely on hauskaa, toisinaan tuskastuttavaa ja ajoittain hieman alleviivaavaa. Viestin ymmärtäisi vähemmälläkin.

Kaiken kaaoksen keskellä vastaan tulevat lempeimmät oivallukset tuntuvat autuaan raikkailta. ”Pitsiverho” on kirjan visuaalisesti kauneimpia runoja, teksti kuin isoäidinaikainen käsityö ja läpi paistava autereinen päivä! Aukeamalle levittyvä ”Metsä on puiden välinen tyhjyys” aiheutti ensin ärtymystä, kunnes ymmärsin, mistä on kyse: viiden, kuuden merkin pystypötköihin jaoteltu sanavälitön tekstimassa onkin ilmiselvä mäntykangas tai nuori koivikko suorine runkoineen.

Kapealti pystyyn on aseteltu myös junamatkaa kuvaava pitkä runo ”Intercity”. Tekstin rytmi muistuttaa kiskojen tasaista kalketta, poukkoileva tarinointi joukkoliikennevälineen penkkiin uppoutumisen aikaansaamaa suloista turtumusta. Matkaa havainnoidaan mieli- ja kielikuvat ryöpsähdellen: ”punainen / talo, valkoinen talo, savu leviää / pitkin käytävää kuin surun / harso, pellot kelluvat ohi, / lehmännäköinen lehmä, talon / värinen talo, mietin asuisinko / mieluiten Enossa keltaisessa / talossa joka vähän kenossa / retkottaa vai tuossa / selkäänhakatun vihreässä / talossa jonka vasta kesä / piilottaa”.

Näkökulmia on luvuton määrä, tulkintoja äärettömästi. Esimerkiksi tästä puhuu kokoelman alkuun sijoitettu runo ”Ääneen luettava näytelmä”. Miehestä ja vesimittarista kertova harvalti taitettu nelisivuinen teksti kehottaa lukemaan ääneen: ”sanat / jotka sanot ääneen muuttavat aivojasi pysyvästi” (totta, ääneen lukeminen on tehokas oppimismenetelmä, jonka pätevyys on vahvistettu tutkimuksissa). Vanhalla puhelinluettelolla saunaa lämmittävä mies ”nappaa palavan numeron ja soittaa: // – ei tunneta, ei, varsinaisesti, hän aloittaa. – vaan / ollaanhan tässä ihmisiä molemmat, että sikäli / aika paljonkin yhteistä, loppupeleissä, hän sanoo, mutta / ihmiselle ei kelpaa tuntematon ihminen vaikka onko muita?”. Ihminen on lopulta miehelle yhtä tavoittamaton kuin veden pinnalla kiitävä ”hukkumattomuuteen tuomittu hyönteinen”. Toinen ajan ja ajatusten raskauttama, toinen elementissään suvereeni biologinen kone. Heitä yhdistää järvi, yhtä käsittämätön asia kummallekin.

Uutisia! kurotaan umpeen rakentamalla hedelmistä ja vihanneksista torneja. Siis aivan konkreettisesti, kirjan lopussa on todisteena sarja valokuvia. Kuvat toinen toistaan korkeammalle kohoavista pinoista Välipakka latasi Facebook-seinälleen. Osa painovoimaa uhmaavista korkeimmista pinoista voisi olla kärsivällisyyden ja tarkkuuden tulosta, mutta lopuksi Välipakka myöntää huijanneensa: rypäleet, tomaatit ja paprikat on kiinnitetty toisiinsa grillitikuin ja muin apuvälinein. Toisaalta huijauksen mahdollisuus ja epäily ovat koko ajan läsnä kuvien viereisissä teksteissä. Yhtä kaikki projekti tuntuu sanovan: uutinen voi nykyään olla myös tällainen, sisältä näennäisen tyhjä mutta toisaalta hauska ja värikäs. Näkisin tässä myös muistutuksen ylhäältä kerrotun valheen voimasta. Ihmisjoukot saa uskomaan mihin vain, kun aloittaa tarpeeksi pienin askelin.

Kotisivuilleen Välipakka on koonnut Uutisiin! liittyviä runovideoita, äänirunoja ja ”Flash Video Poems” -teoksia. Audiovisuaalinen materiaali avaa kirjan maailmaa hienosti. Runoa huonovointisesta hautausmaasta kuvittava ”Uutisia!”-video tarjoaa kaikessa melankolisuudessaan myös pienen annoksen lohtua. Ajan myötä kaikki rapistuu ja hajoaa, niin ikivanha kallio kuin me kahden kuoleman välissä pienen hetken elävätkin, mutta kierto jatkuu: ”koska on jo syksy / kaksi perhosta takertuu toisiinsa / ja sykkii ilmassa kuin sydän”. Mikaela Välipakan koostama video on kaunis, nimimerkki odkidin musiikki raukeudessaan miellyttävää.

”Flash Video Poems” -otsakkeen alle Välipakka on koonnut pieniä videovinjettejä. Näissä niin ikään Mikaela Välipakan tekemissä lyhytvideoissa tunnelma on hyytävällä tavalla erilainen kuin edellä mainitussa pitkäkestoisemmassa videoteoksessa. Mieleen tulee kulttisarja Twin Peaksin lisäksi Q-teatterin näytelmä (ja Aleksi Salmenperän samanniminen elokuva) Häiriötekijä sekä Jani Volasen vinksahtanut sketsisarja Ihmebantu. ”Opettelen kutomaan kantapään että äiti saa kuolla”, kuuluvat Tuija Välipakan sanat pimeän tien yllä, taustalla kauhuelokuvan äänimaisema ja punainen väri. Lyhyet runovideot ovat kaikki napakoita täysosumia. Ahdistavia, voimakkaita ja intensiivisiä uusia näkökulmia tähän maailmaan, jonka edestä voidaan verho repäistä sivuun milloin vain.

 

Tuomas Tiainen

 

Share

Etsinyt merkityksiä mutta ennen kaikkea kokemuksia

8.4.2019 :: Arvostelut

Hanna Storm

kutsun itseni kylään

Aviador 2018, 112 s.

 

Esikoisteokseen on poikkeuksellisen helppo liittää mittasuhteita paisuttavia odotuksia. Esikoisteoksen kohdalla tilanne on jännitteinen, siksi erityisen hedelmällinen. Odotukset rakentuvat jonkin sellaisen varaan, mikä täytyy ainakin osittain kuvitella. Ne koskevat jotain sellaista, mistä ei ole olemassa entuudestaan kokonaiskuvaksi kelpaavaa, konkreettista näyttöä. Esikoiskirjalla ei ole verrokkia, kirjoittajaa ei ole lokeroitu eikä hänestä ole muodostettu mielipidettä sen perusteella, mitä hänen aiempi tuotantonsa pitää sisällään. Se on päänavaus, erään kirjoittajuuden anatomia. Ennen kaikkea esikoisteos on mykkä ja yksin, kunnes siitä vastaanoton myötä kasvaa kokonainen tunteiden ja merkitysten verkosto.

Turkulaistunut runoilija ja kirjallisuuden tohtori Hanna Storm on julkaissut yksittäisiä tekstejään pitkään erilaisilla alustoilla ennen varsinaista esikoiskokoelmaansa. Hän on kokenut ja ansioitunut kirjoittajana jo ennen ensimmäistäkään kaunokirjallista teosta. Storm on tunnettu myös esiintyvänä taiteilijana ja on eittämättä tuttu nimi monelle lavarunouden ystävälle. Kirjan kannalta erityisen kiehtova on hänen esseensä, jossa Storm käsittelee omaa poeettista toimijuuttaan ja tekee lukijalle näkyväksi omaa kirjoittajuuttaan.[1] Näin ollen lukijalla on mahdollisuus tietää oikeastaan poikkeuksellisen paljon teoksen kirjoittajasta ennen hänen esikoisteokseensa tarttumista.

Olen kokenut Stormin runoesityksen kerran, viime kesänä Karhonsaaressa, Kallaveden syleilyssä.[2] Piskuisen DIY-festivaalin ainoasta runoesityksestä vastannut Storm luki otteita uunituoreesta kirjastaan vanhan puuhuvilan salonkiin kokoontuneille kuulijoille. Esitystä ryhdittivät taustanauhat, jotka kunnollisen äänentoiston puuttuessa soivat Stormin puhelimen kaiuttimista hauraina mutta voimakkaina. Liikutuin ja ihastuin, mutta kenties eniten hämmästyin tavasta, jolla esitys eli. Performatiivisuudesta ja sävykkäästä luennastaan tunnettu runoilija rakentaa tekstiensä ympärille hetkessä kokonaisen maailman, josta muun muassa monipuolisella äänen- ja tilankäytöllä sekä taustanauhojen avulla kuoriutuu hetken välitön vangitsija.

Lavoilla ja open mic -illoissa jo vuosia hurmannut Storm on nyt ensi kertaa tilanteessa, jossa tulkintoja tehdään hänen kirjoittamastaan kokonaisuudesta, varsin kunnianhimoisesta sellaisesta. On mielenkiintoista tarkastella Stormin ilmaisua painettuna: omaleimaisena ja terävänä kudelmana lausumien ja niiden nyanssien toisintoja.

Ennen kokoelman varsinaiseen sisältöön sukeltamista lukija törmää omistuskirjoitukseen kirjan alussa. ”Ystäville.” Tätä Storm on painottanut myös esitystensä yhteydessä. ”Ystävät” ovat mukana esiintymishetkissä, konteksti on siis luotu ennen ensimmäistäkään lausuttua sanaa. Monimerkityksinen ilmaus herättääkin kosolti kysymyksiä, joihin Storm välttelee antamasta turhan eksplisiittistä vastausta teksteissään. Hyvä niin, sillä asiayhteydet, joissa ystävistä puhutaan, antavat juuri sen verran kuin lukijan on oleellista tietää teoksen puhujan rakentamien merkitysten ja (ihmis)suhteiden määrittelyn kannalta: ”lahjoitan euron / ’ollaan ystäviä’”.

Yli satasivuinen, seitsemään erilaiseen osastoon jakautuva kutsun itseni kylään on kirjallisesta olomuodostaan huolimatta poeettinen performanssi, jossa raja sisä- ja ulkopuolen välillä hämärtyy. Kirjoittajan taitavaa tyylinhallintaa osoittaa kenties parhaiten se, ettei raja missään vaiheessa katoa vaan jännite säilyy paitsi osastojen läpi, myös niiden välillä.

Stormin esikoisteoksen typografiset valinnat ovat mielenkiintoisia. Sekä fonttikoko että varsinainen fontti vaihtelevat, runojen sommittelussa on käytetty tilaa rohkeasti ja näyttävästi. Esimerkiksi aukeamien vasemmille sivuille asetetut osastojen nimet rikkovat totuttua hämmästyttävällä tavalla. Miten se saakin heti aikaan jotenkin levottomamman tunnun?

Facebookista poimitut, merkillisellä tavalla arkikielistyneet ja kirjaimellistuneet lausumat herättävät pohtimaan kontekstistaan irrotettujen ilmausten olemusta laajemminkin. ”en voi osallistua” on kiusallisen tunnistettava säe, joka runokirjan sivulla ei vaikuta yhtä helposti ohitettavalta kuin Facebookissa kyseisen virkkeen klikkaus antaa ymmärtää.

Tilan estoton ja runsas käyttö tuo haasteita lähinnä teoksen kokonaisrytmin kannalta. Vaikka osastojen rakentama vuoropuhelu on huoliteltua, kokoelma on varsinkin alkupuolella hengästyttävä. Runot nivoutuvat toisiinsa, sanat loppuvat ja alkavat tahdilla, jota on paikoin haastavaa ottaa vastaan. Tämän kannalta viides osasto ”Selällään männyt” sekä kokoelman päättävä ”Otteita odotustiloissa” ovat tärkeitä ja tyylikkäitä suvantoja intensiivisempien jaksojen rinnalla. Jopa yllättävän levollinen loppu keikkuu kiinnostavalla tavalla voimattoman ja kaiken jälkeen rauhoittuneen äänen välimaastossa.

”[M]issä järjestyksessä”, kysyy Storm, ja samaa pohdin itsekin. Yksi ääni puhuu useassa eri rekisterissä. Teoksen minä kutsuu matkalle oman ytimensä ymmärtämiseen: millaisiin odotuksiin kokoelman alun minä vastaa, millaisia se asettaa lopun minälle? Selvää on, että minän suhde ”kaikkeen” on aina ulkopuolella, yksin, vastaan, ja samalla osa sitä itsekin: ”irtoamisen aikaan kukaan ei koske sisältä / kaikki koskee sisällä”; ”kaikki on hauras rakennelma”.

Kokoelma operoi nykyihmisen arkirealistisessa viitekehyksessä. Lidl, enemmän ja vähemmän likaiset pikkuhousut, Skam sekä osallistaminen ja aiemmin mainittu osallistuminen rakentavat kokoelman samastuttavaa mutta lohdutonta ja luotaantyöntävää todellisuutta.

Monologin lajityypillisiä sävyjä saavat runot heräävät uudella tavalla henkiin paperille painettuina. Stormin esiintymisten kannalta keskeinen kysymys sisäiskatsojasta jää pois, mutta toisaalta lukijan ja runojen puhujan välille syntyvän vuorovaikutuksen pohtiminen odotusta ruokkivana ja sitä rakentavana tekijänä on yksi kirjan suurimmista vahvuuksista.

Minä-muodosta, identiteetistä ja puhekielisyydestä ammentava kokonaisuus on tervetullut paitsi dramaturgisesti moneen eri suuntaan aukeavana, myös voimakkaan queer-näkökulmansa tähden. Sukupuoleen kohdistuvan sosiaalisen konstruktion väsyttävyyttä on tehty näkyväksi viime vuosien kotimaisessa runoudessa enenevässä määrin, mikä osoittaa keskustelun tarpeellisuuden ja aiheen temaattisen tärkeyden. Stormin tavoista pohtia tyttöyttä, naiseutta ja ihmisten välistä, sukupuolirakenteiden olemassaolosta riippumatonta rakkautta tulee mieleen Lauri Rikalan aforismikokoelma Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti (2018), jossa toisaalta kuvataan sukupuolta kielenä, toisaalta miehenä tai naisena oleminen vertautuu moraalilain noudattamiseen. Se mikä jää onnistumisen ja epäonnistumisen väliin, on kaikkein kiinnostavinta, ja juuri siitä myös Stormilla on sanottavaa: ”näytin naiselta / olinko”, hän kysyy ikään kuin osoittaakseen, ettei sukupuolella ole mitään tekemistä pudotuspelin kanssa.

Sukupuolta koskevat havainnot osoittavat Stormin esikoiskokoelman kenties keskeisimmän teeman: vieraantuneisuuden. Niiden kautta niin teoksen minä kuin lukijakin saavat osakseen kaunistelemattoman mutta hienovaraisen katsauksen ulkopuolisuutta tuottaviin ydinkysymyksiin. Tarve kontrolloida, lokeroida ja määritellä varjostaa elämäämme niin kokonaisvaltaisesti, että siltä pakeneminen on mahdotonta. Se heijastuu myös kielemme perusrakenteisiin, oli kysymys sitten sukupuolidikotomian tahrimasta lapsuudesta tai yksinkertaisimmillaan orkesterin kokoonpanosta:

orkesterissa voi olla vain tietty määrä soittajia
kuten
duo on kaksi
trio on kolme
kvartetti on neljä
kvintetti on viisi

Kenties keskeisin kysymys, jonka kutsun itseni kylään minussa herättää on: miksi me elämme näin? Mikä loppujen lopuksi saa levottoman ja kaoottisen yksilön vieroksumaan levotonta ja kaoottista kaikkea, jonka osa hän on? Mitä voimme tehdä helpottaaksemme omaa oloamme? Kysymykseni ovat kokoluokassaan kohtuuttomia. Onneksi Storm ei vastaa niihin suoraan. Lukijan kannalta on hyvä, että kokoelman yleisilmeessä on toivoa juuri sen verran, että hän voi itse päättää, onko se tarpeeksi. Odotan jo nyt seuraavaa kirjaa.

”(tämä oli oodi)”. Tämä on oodi, sanoisin. Oodi erilaisuudelle, kyseenalaistamisen tärkeydelle, tarpeettomuudelle ja niistä kumpuavalle lohdulle. Esikoiskokoelma, joka seuraa ylpeänä Stormia ja hänen ystäviään.

 

1 Hanna Storm 2017. ”i’m alive / it hurts / i love it”. Sukupuolen moninaisuutta käsittelevästä runoudesta. Tuli & Savu nro 88, 84–95.
2 Karhofest, 4.8.2018.

 

Venla-Vanamo Asikainen

 

 

 

Share

Vakaasti harkiten merten hiljaisuuteen

19.3.2019 :: Arvostelut

Martina Moliis-Mellberg

7

Schildts & Söderströms 2017, 114 s.

 

Suomenruotsalaisen Martina Moliis-Mellbergin toisen runokokoelman nimi 7 viittaa myyttiseen seitsemään mereen. Kokoelman meriä, ja samalla sen osioita, ovat tosin vain Tyynimeri, Pohjoinen jäämeri, Itämeri, Atlantti ja Adrianmeri.

Tunnelma luodaan heti alussa. Moliis-Mellberg kuvaa Tyynenmeren esiin runossa, joka kutsuu meren olemaan tässä, syvimpänä, liikkeessä:

 

det är
annorlunda.
stilla.
det andas. pulserar.

 

Runon lyhyissä sanoissa ja säkeissä onkin tilaa hengitykselle. Teoksen alkuosa maalailee tunnelman, jotta myöhemmissä osioissa voitaisiin paneutua yksityiskohtaisempiin tapauksiin.

Mereen mennään kokoelman edetessä syvemmälle, säe säkeeltä alemmas. Loihditaan esiin ”me”, sinä ja minä. Minä ja hänen sinänsä ovat harjoitelleet syvemmälle sukeltamista, se ei ole mikään harkitsematon hyppy. Sieltä löytyvät myös ikävä ja pelko, tunteet, joille ei löydy määrää. Ollaan sukellusvene Triestessä ja Mariaanien haudassa, mutta se ei lopulta ole keskeistä. Ensimmäisellä lukukerralla en kiinnittänyt kokoelman alussa mainittuun ”Batyskaf Triesteen” huomiota, vaan keskityin syvenevään tunnelmaan.

Toisessa, ”Norra ishavet” -osiossa puhujana on mies, joka haluaa saada löytämänsä vedenalaisen harjanteen (rygg) nimettyä itsensä mukaan, sillä hän kokee sen kuin oman selkänsä jatkeeksi. Hän kirjoittaa nimistökomitealle, joka lähettää kylmäsävyisen vastauksen. Palattuaan Pohjoiselta jäämereltä hän kokee vain kaipuuta, johon ei auta jäävuorien tutkimustyö eikä tiedeakatemian puheenjohtajuus, joten on palattava takaisin.

Mies lie itse Lomonosov, jonka mukaan tekstissä mainittu vedenalainen muodostelma Lomonosovin harjanne nimettiin myöhemmin, mutta todellisuudessa tiedemies Mihail Lomonosov eli 1700-luvulla, ja runo-osion jatkokertomus sijoittuu aikaan, jolloin harjanne löydettiin – todellisuudessa vuonna 1948. Tosiasiat hämärtyvät runossa vaivatta, eikä niiden oikea yhdisteleminen ole lukijan kannalta niin oleellista kuin runosarjan kuvaaman hahmon erityislaatuisuus, hänen pakkomielteisyytensä ja kokemuksensa.

Mies on puhujana intensiivinen, eikä harjanne jätä häntä rauhaan. Meri on hänelle fyysinen kokemus ja kivunkin lähde, ei pelkkä kaukainen osa luontoa. Merenalaisella harjanteellakin on hänen mukaansa tunteita. Hän päästää itsensä liian syvälle, asiasta ja työstä tulee hänelle muiden mielestä liiankin tärkeä. Hänelle löytäminen on kuin loisi sen ja samalla itsensä: ”Att upptäcka den var att upptäcka mig själv.” Merenpohja on hänelle paikka, jossa kaikki pysähtyy ja pidättää hengitystä:

 

Jag ville inte lämna den. Jag ville stanna. Sänka mig
ner i havet och landa mjukt i dess famn. Men där
nere är det så mörkt. Inget lever där, inte egentligen.
Allt väntar. Håller andan.

 

Näin Moliis-Mellberg kirjoittaa, panostaa runojensa puhujien suoraan kokemusten ja tunteiden ilmaisuun pikemminkin kuin kauniisiin merimetaforiin, joita meriaiheiselta runokokoelmalta saattaisi odottaa. Kokemukset meren syvyydestä, hiljaisuudesta ja liikkeestä saattaisivat tuntua banaaleilta, elleivät ne olisi niin intensiivisiä.

Teksti etenee vakaasti harkiten, ja keskeisiä ovat tarinat, jotka ovat päämäärätietoisia kuin kuvatut hahmotkin. Ajoittain on hieman paradoksaalista, miten tyyntä merellä voi olla. Vaikka runoissa mielet murtuvat ja sekoittuvat, kuten Lomonosovin, Moliis-Mellbergin ilmaisu pysyy hallinnassa.

”Östersjön”-osiossa puhutellaan sinää, joka on tullut saarimökkiin lepäämään ja olemaan yksin. Siellä pimeys hyökkää silmille, mutta myrskyt eivät pelota. Sirkkojen siritys vaivaa häntä, ja kaikki muuttuu hitaasti häiritsevämmäksi ja tuskaisemmaksi. Saarella aikakin kulkee eri tavoin, tuntuu pysähtyneen. Eräänä yönä hän herää siihen, että on tukehtua sirkkaan. Runojen sinä voisi olla jonkinlainen Itämeren Gregor Samsa, joka tulee hitaasti hulluksi.

”Atlanten”-osio kertoo miehestä, jonka sukunimi on Witte. Koko osion kestävä runo on säemuodossa etenevä tarina, joka perustuu tositapahtumiin Berliinin Spreepark-huvipuistoa pyörittäneestä Norbert Wittestä. Tivolityö kulki hänellä suvussa, ja hänellä oli taustallaan paha huvipuisto-onnettomuuskin. Spreepark meni lopulta konkurssiin, ja Witte siirsi osan huvipuistolaitteista Limaan, Peruun, tavoitteenaan aloittaa uusi huvipuisto siellä. Siitä ei tullut mitään.

Witte ja hänen poikansa tuomittiin lopulta yrityksestä salakuljettaa kokaiinia Saksaan, ja poika sai isäänsä ankaramman tuomion Perussa. Tästä runo ei mainitse suoraan, vihjaa vain siihen, että Lentävän maton sisään mahtuu jotain. Witten perheen tositarina on jo itsessään hämmentävä. Runo puolestaan kertoo särkyneistä huvipuistohaaveista ja kutsumuksesta, isän poikaansa kohdistamista odotuksista sekä hetkestä, jolloin Witte seisoo Azoreilla rannalla ja odottaa.

”Atlanten”-osion kulminaatiopisteenä on kertosäkeenomaisesti toistuva lause ”Allt ska bli bra”, ’kaikki käy hyvin’. Teksti etenee rivi riviltä, selkeästi kirjoitettuna narratiivina:

 

Kontraktet.
Olyckan.
Oturen.

Den har följt Witte genom livet.

 

Miehen huvipuistosuunnitelma Azoreilla lienee jälleen kirjailijan fiktiota, osoitus Moliis-Mellbergin tavasta yhdistellä fiktiota ja tositapahtumia. Se luo usein vaivaavan tuntuman siitä, että pitäisi selvittää taustoja ja kartoittaa, mitä tapahtui todella, mutta tosiasiassa lukijana parempi olisi luottaa tekstiin ja siihen, että se kertoo kyllä, mikä on oleellista. Todellisuuteen tehdyt nyrjähdykset ovat pieniä, mutta ne mahdollistavat sisäisen kokemuksen esiinnousun.

Viimeinen, Adrianmerelle sijoittuva osio on dialogi kreikkalaisen mytologian hahmojen Andromedan ja Aioloksen välillä. Aiolos oli tuulten jumala, ja kaunis Andromeda määrättiin uhrattavaksi merihirviölle. He puhuvat toisistaan ja toisilleen mutta kuitenkin toistensa ohi, toisiaan kuulematta. He ovat kuin näytelmän hahmoja, jotka puhuvat näyttämön eri laidoilla näkemättä toisiaan. Kun kommunikaatio on ulkoistettu mytologian hahmoille, osio on kokoelman etäisin.

7 on selvää jatkoa Moliis-Mellbergin esikoiselle, proosarunokokoelma A:lle, joka sekin kertoi osittain merestä Jacques Cousteaun kautta. Nyt Moliis-Mellberg varioi kirjoitustyyliään hieman enemmän, kirjoittaa välillä ilmavaa lyhyttä säettä mutta palaa myös samaan proosatyyliin, joka hallitsi esikoista. Rivit ja sanat pitenevät kokoelman edetessä. Tarinallisuudessaan varsinkin ”Atlanten”- ja ”Norra ishavet” -osiot toimisivat novelleina, mutta tekstien tiiviys lunastaa runomuodon perinteiset odotukset.

Kokonaisuutena 7 kertoo uhkarohkeista unelmista ja tuhoutuneista yrityksistä. Se kertoo ahdistuksesta ja epävarmuudesta, hitaasti etenevästä tai kalvavasta todellisuudentajun hämärtymisestä ja siitä, kuinka voi keskittyä johonkin niin, että kaikki muu sumenee. Se kertoo epäonnistuneista yrityksistä kommunikoida:

 

du försöker igen,
hallå? hallå?

 

Näin huudetaan ”ur havet har vi stigit” -runossa, ehkä suoraan mereen. Meri on kokoelman tärkein hahmo, joka on, kuten arvata saattaa, aina muutoksessa ja liikkeessä. Se voidaan nimetä ja kartoittaa, mutta siitä ei saa kiinni.

 

Elina Siltanen

 

 

Share

Saarna ja rippi

22.2.2019 :: Arvostelut

Susinukke Kosola

Varisto. Tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana

Omakustanne, 2018, 111 s.

 

Susinukke Kosolan Varisto on erityinen kirja sekä teko- että levitystapansa puolesta. Teos on kokonaan käsin kirjoitettu, ja sen ulkoasu tuo mieleen pikemminkin sarjakuva-albumin kuin runokirjan. Varistoa ei myöskään voi ostaa, vaan sen saa tekijälle toimitettua tunnustusta vastaan. Kaikessa singulaarisuudessaan teos asettuu osaksi kirja-alalla – ja erityisesti runouden parissa – käynnissä olevaa rakenteellista murrosta, jossa totutut julkaisemisen tavat kyseenalaistetaan.

Varistossa on alusta asti samaa itseironian sävyttämää paatosta kuin Kosolan edellisissä runokirjoissa .tik. (2014) ja Avaruuskissojen leikkikalu (2016). Siinä missä nämä ovat ”runoelmia”, Variston alaotsikko on ”Tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana”. Tuttua on myös Kosolan kaikkea kirjallista toimintaa määrittävä yhteiskunnallisuus. Runoteosten lisäksi hän on julkaissut pyörittämänsä Kolera-kustantamon kautta muun muassa anarkistista kirjallisuutta ja suomalaisen nykyrunon yhteiskunnallisuutta käsittelevän antologian Torasäkeet (2015).

Tekijän mukaan nimi Varisto on tarkoituksellisen moniselitteinen. Se tuo mieleen niin varaston, viraston kuin variksen, mutta on samalla tyhjä merkitsijä, johon lukija voi projisoida omat merkityksensä. Tähän on syytä lisätä, että Varisto on myös kaupunginosa Vantaalla. Laajoine yritysalueineen Varisto on nykykapitalismille tyypillinen epäpaikka, jolla ei ole ominaispiirteitä eikä identiteettiä. Varisto on ei missään ja kaikkialla. Maailma on Varisto. Mitä sopivin nimi Kosolan kirjalle siis.

Teos alkaa eräänlaisella kosmisella premissillä: ”kaikki liike on seurausta tasapainon puutteesta // kaikki mikä on, on puutteellista […] kaikki liikkuu kohti käsitystään tasapainosta // mikään ei voi ikinä pysähtyä”. Jatkuvaan muutokseen ja kaiken keskeneräisyyteen perustuva maailmankuva on näkökulmasta riippuen ahdistava tai armollinen.

Pian kuitenkin laskeudutaan kosmiselta tasolta maan pinnalle, keskelle myöhäiskapitalismia, jossa ”jälkiteolliset eläimet” rimpuilevat tragikoomiseksi muuttuneessa maailmassa. Tässä maailmassa ihmiset eivät siedä keskeneräisyyttä vaan hakevat turvaa valmiista identiteeteistä, ”kotiutuvat todo-listoihin, brändeihin ja / vastabrändikapinoihin”. Niin valta- kuin vastakulttuurikin näyttäytyy identiteetinrakennusprojektina: yhdellä on Steve Jobsinsa, toisella Naomi Kleininsa. Elämästä on tullut esiintymistä, jossa identiteeteiksi typistynyt ihmisyys brändää itseään somessa vaikuttaakseen ”uniikilta, todelliselta ja pantavalta” ja todistaakseen kokeneensa ”autenttisia kokemuksia”, täydellisiä Insta-hetkiä.

Julkisivun takana on kuitenkin riittämättömyyden ja tyhjyyden tunteita. Kapitalismi vetoaa perustaviin tarpeisiimme ja käyttää niitä moottorinaan mutta jättää meidät pysyvään tyytymättömyyden tilaan: ihminen ”haluaa rakastaa / mutta saa imagen ja tilaajalahjana / kirkasvalolampun, kuusi kautta sinkkuelämää ja / samantha-julisteen”.

Jatkuvan performanssin keskellä jokapäiväinen elämä muuttuu vieraaksi, epätodelliseksi: ”ja nämä katseet kotiutuvat meihin / tämä ihmisyys / kotiutuu meidän ihmisyyteemme […] se jokin on meissä […] ja on kuin se katsoisi koko ajan kaikista meistä”. Vierauden tuntu ulottuu itse kieleen asti: ”kaikki sanat ampuvat merkityksistään ohi / riittavästi [sic] että sen huomaa / liian vähän että osaisi tuntea / muuta kuin outoa vierautta / kielen keskellä”. Ajankohtaisuudestaan huolimatta Varisto tuo jollain jo hieman retrolla tavalla mieleen viime vuosisadan jälkipuoliskon kriittisen teorian, joka käsittelee jälkiteollisen elämän epätodellisuutta. Kun Kosola kirjoittaa: ”miten liikkua / olla läsnä / tilassa, joka on tilan kuva”, on vaikeaa olla ajattelematta Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskuntaa tai Jean Baudrillardin simulaatioteoriaa. Tai Ville-Juhani Sutisen 2000-luvun alkuvuosien blogipostauksia edellä mainituista.

Yhteiskuntakritiikki, varsinkin miesrunoilijoiden kirjoittama, saa runoudessa usein maailmanlopun saarnan muodon. Runon puhuja on silloin tuomiopäivän profeetta, joka katselee norsunluutornistaan, kun ihmiskunta kulkee sokeasti kohti tuhoaan. Variston alun perusteella olin jo valmis sijoittamaan teoksen tähän kategoriaan. Teoksen edetessä puhujan ahdistuneisuus ja aggressiot kuitenkin alkavat puskea pintaan ja murtavat minän ja maailman välisen seinän. Vähitellen Varisto paljastuukin tutkielmaksi aikalaismelankolian valtaamasta psyykestä, joka kiertää kehää löytämättä ulospääsyä. ”Miksi kaikki, kaikki, kaikki on niin surullista?” kuten Antti Nylén parahti aikoinaan.

Sana ”kaikki” toistuu myös Varistossa: ”miten kaikki kapina on samaa kapinaa / syyllistä vastaan, vaikka syylliset / ovat jo kuolleet / ja jättäneet jälkeensä tämän itseohjautuvan / a machinen”. Kapina rekuperoidaan osaksi spektaakkelia, viime kädessä kaikki on vain energiaa, jota ”a machine” (miksei the?) käyttää polttoaineenaan. Maailmassa, jossa kaikki on dataa, erot ja merkitykset häviävät, kaikki on samanarvoista, samaa loputonta paskaa. Kun tietoa ja totuutta koskevat hierarkiat murtuvat, jokainen voi valita oman totuutensa.

”Sanan ’kaikki’ toistaminen on masentuneen tahdoton refleksi, sanassa ’kaikki’ sijaitsee ’sanoinkuvaamaton sietämättömän tuskan rannaton meri.’ (Shantideva, Opas Boddhisattvan elämäntapaan.)” (Teemu Manninen: Lohikäärmeen poika.)

Kun nykyhetki on muuttunut sietämättömäksi eikä ulospääsyä näy, ihminen voi alkaa toivoa, että jotakin, mitä tahansa tapahtuisi. Kunhan edes tuntuisi joltain ”ja kaikki olisi taas // raakaa ja nyt ja lähellä ja / tunteissa ja suoraa ja välitöntä”. Variston koko ajan ahdistuneempi puhuja haaveilee ajasta, jolloin ”analoginen eläin”, autenttisen luonnon myyttinen ruumiillistuma, herää ja tuhoaa ”a machinen”: ”kohta se tulee / mad max tulee, waterworld tulee”. Maailmanloppukin on parempi kuin loputtomasti toistuva ”kaikki”. Kuten Tool lauloi ysärillä: ”Some say the end is near. / Some say we’ll see Armageddon soon. / I certainly hope we will / I sure could use a vacation from / this stupid shit, silly shit, stupid shit” (”Ænima”).

Varisto ei kuitenkaan jätä lukijaa epätoivon valtaan. Teoksen loppupuolella tapahtuu asennon vaihto, tahti hidastuu, hengitys tasaantuu. Puhujalla ei ole esittää valmiita ratkaisuja, mutta hän yrittää hahmotella lempeämpää ja armollisempaa tapaa suhtautua itseemme ja toisiimme. Viime kädessä ”autenttisuutta ei ole, mitään perimmäisempää / kuin nykyhetki, läsnäoloa”. Kukaan ei tule valmiiksi, jokainen on puutteellinen, kaikki on haurasta. Tärkeää ei ole identiteetti, se mitä ollaan, vaan miten ollaan.

Toisenlaisen olemisen suuntaviitoiksi annetaan rakkaus ja nolous. Yleensä ärsyynnyn kuullessani sanan ”rakkaus” yhteiskunnallisessa kontekstissa (Mikael Jungner kutsui SDP:tä joskus ”rakkauden puolueeksi”), mutta Varistossa rakkaus ei ole vain sentimentaalista paskapuhetta. Pikemminkin se tuntuisi tarkoittavan jonkinlaista avointa ja kunnioittavaa läsnäoloa kaiken olevan äärellä: ”leivänpaahdinta täytyy ?rakastaa / se on tärkeää / koska se on täällä niin kuin me olemme täällä / ja elämme sen kautta niin kuin / maailmankaikkeus / kadehtii tyhjyyttä kauttamme”. On mahdollista nähdä maailma läpikotaisen banaalina ja kertakaikkisen ihmeellisenä.

Nolous puolestaan liittyy sosiaalisen kontrollin mekanismeihin, joilla tuotetaan normin mukaista käytöstä. Noloa on paitsi se, mikä tuottaa häpeää ja paljastaa haavoittuvuutemme, myös se, mikä rikkoo normia. On noloa sanoa ääneen, että kaipaa rakkautta tai että ilmastonmuutos ahdistaa. Kehomme ja halumme ovat noloja, sillä ne hyvin harvoin sopivat muottiin. On noloa haaveilla radikaalisti toisenlaisesta maailmasta, sillä aikamme hallitseva kertomus on, että vaihtoehtoja ei ole. Varistossa esitetään paradoksaalisesti vaatimus noloudesta: ”on velvollisuus olla nolo siellä, missä projektit / juovat shotteja maailmanlopun navasta”. Nolous on vastalääkettä kyynisyydelle.

Vaikka Kosola astuukin syrjään tuomiopäivän profeetan roolista, on hänessä silti hiukan saarnaajan vikaa. Yksi saarnamainen piirre Varistossa ovat toistorakenteilla jaksotetut pitkät litaniat, jo beat-runoudesta tuttu keino, jonka genealogia vie Walt Whitmanin kautta amerikkalaisen saarnaperinteen rytmitettyyn proosaan (cadenced prose). Välillä nämä litaniat parodioivatkin uskonnollista liturgiaa: ”ave maria / ave seppo taalasmaa / sinun hoitamaton masennuksesi / ave microsoft wordin / kieliasun tarkistusohjelma”. Esityksellisyyden tuntua lisäävät tekstin koon vaihtelulla ja punaisella värillä aikaan saadut painotukset sekä lukijan puhutteleminen (”mikä on se kysymys johon tämä kaikki / sinussa vastaa / ?”).

Ja vaikka Varisto ei tuputakaan valmiita vastauksia, edellä mainitut tekstuaaliset keinot ohjaavat luentaa kaikkea muuta kuin hienovaraisella tavalla. Henkilökohtaisesti olen allerginen kaikelle, mikä rajaa lukijan vapautta ja tekstin monitulkintaisuutta; sellainen antaa vaikutelman epäluottamuksesta niin lukijaa kuin itse kieltä kohtaan. Varistossa nämä piirteet eivät kuitenkaan parin ensimmäisen lukukerran jälkeen enää häirinneet niin paljon; tekstin virta on sen verran vuolas, ettei pieni manipulaatio pysty kanavoimaan sitä yhteen ainoaan uomaan.

Ja missä saarna, siellä rippi. Sen lisäksi, että Variston voi ostaa tunnustuksella, teos itse sisältää lyhyitä tunnustuksia: ”haluaisin että minulla olisi joku tunneside johonkin mut tuntuu et kaikki välttelee sitä kun kaikki vaan koko ajan tekee jotain niin kai mäkin sit vaan kirjotan jotain kirjoja”. Kaunokirjoitus tuo mieleen päiväkirjan. Tunnustukset voidaan tulkita eräänlaiseksi reilun vaihtokaupan eleeksi: lukija on jo tunnustuksensa tehnyt, nyt on tekijän vuoro. Tunnustus valuuttana ei ole mitenkään uusi keksintö: katolilaisuudessa rippi on hinta uskovien yhteisön jäsenyydestä. Nykyään elämme globaalissa tunnustustaloudessa, jossa annamme mediayhtiöille henkilökohtaisia tietoja itsestämme maksuksi erilaisten yhteisöjen jäsenyydestä.

Kosola on kertonut halunneensa tutkia, miten ihmisten suhde kirjaan muuttuu, kun sitä ei voi ostaa rahalla. Minua puolestaan kiinnostaa, mitä hän aikoo keräämillään tunnustuksilla tehdä. Tekijä on toistaiseksi paljastanut ainoastaan, että niitä saatetaan käyttää näyttelyn tai muun teoksen materiaalina. Tarkoitukseni ei ole olla kyyninen tai saada ketään kiinni tekopyhyydestä, mutta vaarana on, että tunnustusprojektista tulee taas yksi autenttisuuden performanssi. Jo jonkin aikaa käynnissä ollut uusvilpitön tai post-ironinen käänne on synnyttänyt esimerkiksi päiväkirjaklubeja, jonne jokainen voi mennä lukemaan ääneen teini-iän noloja avautumisia. Tällaiset esitykset eivät horjuta normeja vaan tuottavat ”sopivaa noloutta”, jolle kaikki voivat yhdessä naureskella. Noloudessa on radikaalia potentiaalia, mutta se laimenee helposti.

Ehkä tarvitsemme muitakin vastavoimia autenttisuuden kultille, eheille identiteeteille ja jatkuvalle esiintymiselle. Filosofi Byung-Chul Han on ehdottanut, että vaalisimme enemmän salaisuuden ja hiljaisuuden hyveitä. Kenties ripittäytymisen sijaan meidän onkin rukoiltava.

 

Janne Löppönen

 

Share