Arvostelut


Vakaumuksen ja hurmoksen tulkintoja

2.6.2021 :: Arvostelut, nro 105

William Blake: Viattomuuden ja kokemuksen lauluja. Suomentanut Niilo Rantala. Käsite 2019, 141 s.

William Blaken Viattomuuden ja kokemuksen lauluja lasketaan kuuluisan mystikon pääteoksiin. Sen on nyt saattanut suomeksi kääntäjä Niilo Rantala ja Käsite-kustantamo, joka on perustamisestaan vuonna 2016 asti julkaissut pääasiassa nykyrunoutta Sami Liuhdolta ja muilta tekijöiltä. Kustantamon ensimmäinen suomennos sisältää niin upeaa visuaalisuutta kuin ongelmallisia käännösratkaisuja.

Eräs haaste romantiikan kirjallisuuden tuomisessa nykylukijoille on pystyä ottamaan etäisyyttä romanttiseen neromyyttiin, jonka toisintaminen on omiaan sumentamaan käsillä olevaa runoutta ja siihen liittyviä valtasuhteita. Tietomme Blaken elämästä, hänen näyistään ja hänen teostensa kristillinen mystiikka ovatkin tuottaneet valtavasti nerouspuhetta, jota voi aiempien Blake-suomennosten parateksteissä kohdata. Näitä suomennoksia ovat Tuomas Anhavan Taivaan ja helvetin avioliitto (1959), Risto Ahdin William Blake & vimmainen genius (2001) ja Petri Hakkaraisen Jumalaiset näyt: Milton (2018).

Nero on ”Jumalaisen Inspiraation Välikappale”, kuten Hakkarainen ilmaisee. Anhavan mukaan puoliso Catherine Blake oli ”syrjityn neron vaimoksi poikkeuksellinen ja esimerkillinen – ihaileva, nurisematon ja kärsivällinen”. Ahti: ”Blake on köyhä, nälkäinen, oppimaton kenties juuri oikealla tavalla, vahingoton sielu. Viaton.”

Niinkin viaton, että David Markson kertoo teoksessaan This is not a Novel (2001), että Blaken vaatteet tapasivat olla käsittämättömän törkyiset eikä hän peseytynyt juuri koskaan. ”Herra Blaken iho ei likaannu”, väitti Catherine.

Tätä tradition kivirekeä myös uusi suomennos vetää eteenpäin, mutta nerouspuhe on onneksi lientynyt päihtyneimmistä muodoistaan. Rantala ja Torsti Lehtinen ovat kirjoittaneet omat esipuheensa kirjaan, ja molemmat lähestyvät Blakea henkilökohtaisista lähtökohdista. Kummallekin olennaisinta ovat tämän runoudesta aukeavat tulkinnat kristinuskosta. 

Esipuheiden henkilökohtaisuus auttaa lähestymään runoilijaa, joskin niiden äänenpainot muuttuvat välillä turhan saarnaaviksi. En ole sillä lailla uskonnollinen, että alkaisin Blaken ansioita kristillisissä kehyksissä arvioimaan. Sen sijaan keskityn tässä kritiikissä pääasiassa suomennoksen käännös- ja toimituksellisiin ratkaisuihin.

Kirja jakautuu kahteen osaan, Viattomuuden lauluihin ja Kokemuksen lauluihin, jotka alun perin on julkaistu erikseen (edellinen vuonna 1789 ja jälkimmäinen 1794). Ensimmäinen osa kuvaa lapsuuden oletettua viattomuutta pääosin iloisen, keväisen vehreän kuvaston kautta. Viattomuutta edustaa karitsan symboli, joka symboloi myös Kristusta ja tämän läheisyyttä lapsiin. Ajatus lapsuuden viattomuudesta on kulttuurissamme voimakas, mutta sitä kannattaa haastaa. Viattomat lapset on helppo asettaa kuuliaiseksi paitsi Jumalalle myös alistavalle ja väkivaltaiselle yhteiskuntajärjestykselle.

”Nokikolari”-nimisissä runoissa, joita on yksi teoksen kummassakin osassa, Blake kritisoi sitä, kuinka kirkon näkemyksessä kärsimykset tämänpuoleisessa palkitaan ikuisella elämällä tuonpuoleisessa. Näin voitiin oikeuttaa vaikkapa lasten työllistäminen nokikolareina, vaikka työ oli hengenvaarallista. Rantala kuitenkin kadottaa käännöksessään tärkeitä kriittisiä nyansseja, kuten seuraavassa Viattomuuden laulujen ”Nokikolarin” päättävässä säkeistössä:

”Tom herää – me muutkin nousemme pimeässä,

siis kimppuun noen taas taakkamme selässä.

Vaikk’ aamu oli kalsa on Tom onnessansa.

Ken toimensa täyttää, ei oo harmit huolenansa.”

Siinä missä suomennos ehdottaa alistumista ankaraan työhön huolia vailla, alkuteksti on sävyltään paljon tummempi. Viimeinen säe kuuluu ”So if all do their duty, they need not fear harm”. ”Harm” viittaa johonkin paljon kurjempaan kuin ”harmeihin huolenansa”: väkivaltaan, jota Tomilla on suhteessa työnantajaansa hyvä syy pelätä.

Samanlaista kärsimyksen kätkemistä tapahtuu Kokemuksen laulujen ”Nokikolarin” lopussa. Runossa kuvataan, kuinka nokipojan vanhemmat rukoilevat kirkossa samaan aikaan, kun lapsi tekee raskasta työtään: ”Ja he ovat menneet ylistämään Pappia ja Jumalaa / ja Kuningasta, joka taivaan kurjuudesta ehostaa.” Alkuteksti kuuluu: ”And are gone to praise God & his Priest & King / Who make up a heaven of our misery.” Suomennoksesta omistusmuoto on jätetty pois, ja näin nuohoojat menettävät kollektiivisen omistajuutensa kurjuuteensa. Ero on pieni, mutta kärsimys muuttuu metafyysisemmäksi ja sitä tuottavat valtasuhteet hämärtyvät.

Rantala on suomentanut teoksen miltei kokonaan. Ainoastaan Viattomuuden laulujen runo ”The Little Black Boy” on jätetty teoksesta pois, luultavasti sen rasistisen sisällön vuoksi. Rodullistettua poikaa kuvaava runo on kirjoitettu aikana, jolloin orjuus oli vielä sallittua Isossa-Britanniassa. Vaikka Blake ilmaiseekin runossaan eriväristen ihmisten yhdenvertaisuutta Jumalan edessä, runo toisintaa aikansa rasistisia stereotypioita. Runon poisjättö tuntuu täten perustellulta.

Kokemuksen laulut hahmottuu teemoiltaan Viattomuuden lauluja epäselvempänä. Edeltäjässä idullaan olleet tummemmat sävyt syvenevät. Siirtymää osien välillä lämpimästä huolettomuudesta katoavaisuuden tiedostamiseen voi havainnollistaa katkelmalla Kokemuksen laulujen runosta ”Rakkauden Puutarha”: ”joten Rakkauden Puutarhaan käännyinkin, / joka sulokukat monet kantaa kyllä. // Ja minä näin; se oli täynnä hautoja; / ja hautakiviä – miss’ piti olla kukkia”.

Blake kuvitti runonsa itse ja painoi ne etsaustekniikalla. Työlään tekotavan ansiosta teksti ja kuva muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Lopputulokset ovat usein poikkeuksellisen aistivoimaisia, kun painettu runoteksti rinnastuu kuvitukseen, esimerkiksi sen kiemuraisiin puihin, köynnöksiin ja versoihin. Kyse ei ole sievistelevästä ornamentiikasta, sillä Blaken työssä kirjoittamista ja kuvittamista, tai kuvittelemista ja näkemistä, ei voi erottaa toisistaan. Myös moniväriset taustat tekstien alla luovat runoihin usein tunnelmaa voimakkaalla tavalla.

Blaken alkuperäiset vedokset on kopioitu käsillä olevaan suomennokseen, ja näinpä hänen kädenjälkensä välittyy teoksesta hienosti. Kirjan runo-osuus on rakennettu siten, että kullakin aukeamalla on toisella sivulla vedoksen kopio ja toisella Rantalan suomennos. Runot on skannattu teoksen englanninkielisestä laitoksesta. Alkuteoksen ruskea paperi kehystää vedoksia, ja se on taitettu myös Rantalan käännösten taustalle. Paperin reunoja, tahroja ja taitoksia on jätetty näkyviin.

Kaiken kaikkiaan kirjan runo-osuus on taittonsa osalta esteettisesti todella miellyttävä, ja Blaken käsityö välittyy siitä käsinkosketeltavasti. Alkuperäisrunot ovat tosin resoluutioltaan vaihtelevan laatuisia: välillä ne ovat siinä määrin epätarkkoja, että niitä on hankala lukea. Runojen skannauksista vastannut Erwin Laiho kertoo jälkisanassaan, että skaalaamisen ja suoristamisen lisäksi taitossa ei haluttu muokata kuvia millään tavalla, jotta Blaken elävä kädenjälki välittyisi mahdollisimman hyvin. Tämä tuntuu oikealta ratkaisulta.

Rantala kertoo esipuheessaan ihailevansa Leevi Lehtoa ja tämän tavoitetta suomentaa siten, että runot kuulostaisivat niiden syntyaikaan käännetyiltä. Tästä johtuen suomennos on tulvillaan vanhahtavia suomen kielen sanoja ja taivutusmuotoja. Kirjaa voikin verrata viime vuonna julkaistuun Lehdon John Keats -suomennokseen Syksylle ja muita runoja ja kirjeitä.

Rantalan käännösstrategia toimii. Suomennoksessa onkin monia ilmaisuvoimaisia vanhahtavia sanoja, jotka välittävät jotain Blaken maailman kaukaisuudesta: ”Kerran pari nuorteva / täynnä pehmeintä huolenpitoa / puutarhass’ kohtas’ kirkkaassa”. Jotkin käännösvalinnat kuitenkin tuntuvat ristiriitaisilta tavoitteeseen nähden, kuten se, että runoissa on käytetty vaihtelevasti puhekielistä persoonapronomia ja vanhahtavan runokielistä vastinetta ma. Miksei ma-sanaa ole käytetty suomennoksessa säännönmukaisesti? On myös yksittäisiä käännösratkaisuja, jotka tuntuvat omituisilta. Runossa ”Lapsukaisen ilo” sanapari ”sweet joy” on käännetty ”auvo ilo”, joka tuntuu tautologiselta ja myös kieliopillisesti väärältä, koska substantiivista ”auvo” johdettu adjektiivi olisi ennemmin vaikkapa ”auvoisa”.

Blaken runojen kääntäminen on haasteellista myös kieliopin osalta. Runojen säkeet alkavat säännönmukaisesti isolla alkukirjaimella, mistä on suomennoksessa luovuttu. Kapiteeleja on kuitenkin jätetty sinne tänne; jää epäselväksi, onko näillä suomentajalle jokin merkitys vai onko kyseessä vain huolimattomuusvirhe. Blake käyttää myös välimerkkejä nykykielestä poikkeavilla tavoilla. Esimerkiksi pisteitä hän on ripotellut niin, että virkkeet katkeavat oudoissa kohdissa. Rantala taas on muokannut välimerkkien käyttöä siten, että virkerajat ovat pääsääntöisesti kieliopillisesti oikein. Hän on myös lisännyt tekstiin runsaasti kysymys- ja huutomerkkejä sekä Blaken käyttämiin sitaatteihin lainausmerkkejä.

Nämä muutokset vähentävät teoksen kielellistä vierautta ja etäisyyttä, johon sanastoon ja taivutusmuotoihin liittyvät käännösvalinnat ovat pyrkineet. Profeetan runot ovat saaneet kunnolla kielenhuoltoa. Toisaalta Blaken välimerkitys on lukijalle nähtävissä kirjaan painetuissa alkuperäisissä runoissa.

Kysymyksillä ja huudahduksilla pyritään runoudessa usein kasvattamaan tunteellista intensiteettiä. Siksi niiden lisääminen tuntuu hieman epäilyttävältä, etenkin kun Rantala kertoo avoimesti henkilökohtaisesta suhteestaan Blakeen, jossa kääntäjän ja kirjailijan raja tuntuu ylittyvän hyvinkin romanttiseen tapaan. Rantala kirjoittaa esipuheessaan: ”Lopuksi haluan kiittää William Blakea, jonka uskon istuvan kanssani sohvalla minun tätä kirjoittaessani.” Edelleen toistan, että koen kirjasta huokuvan henkilökohtaisuuden positiivisena asiana, mutta uskon myös, että suomentajan olisi ollut hyvä ottaa kohdetekstiin myös analyyttisempia lukuasentoja. Rantala kylläkin tekee esipuheessaan tavoitteensa selväksi painottamalla suomennosten olevan hänen subjektiivisia tulkintojaan. Ehkä paras tapa lukea suomennosta onkin hyväksyä, että käännöksissä on Blaken ohella enemmän kuin ripaus Rantalaa mukana. Tämä piirre on tuttu Lehdonkin suomennoksista.

Runojen jälkeen teokseen on sijoitettu Pertti ”Veltto” Virtasen jälkisana Blaken poetiikasta. Hänen mukanaolonsa liittyy Rantalan esipuheessaan kertomaan lapsuusmuistoon, jossa Virtanen on tullut vierailulle Rantalan perheen kotiin tämän ollessa viiden vanha. Virtanen antoi lapselle lahjaksi julisteen Blaken vedoksesta Pity, josta tuli Rantalan ensimmäinen kosketuspinta mystikkoon. Virtasen jälkisana on erityisen epäselvä ja hämärä; se tuntuu sekasotkulta Blaken tulkinnan tynkiä ja omaelämäkerrallista tarinointia ylipursuvin virkkein kuin vapaan assosiaation keinoin. Blaken tulkintaan se antaa niukasti uusia eväitä.

Uusi suomennos on heikkouksineen kaikkineen tervetullut esitellessään Blaken tuotannon lyyristä ja selkeämpää (vähemmän mystistä) osaa. Kiitän kirjan tekijöitä rohkeasta kulttuurityöstä ja hienosta taitosta. Lukijoita kehotan rohkeuteen myös suhteessa romantiikan perinteen tulkintaan. Tenhovoimaa vanhassa romantiikassa on yhä, mutta neropatsaiksi sen tulkintaa ei kannata kivettää.

Tuomas Taskinen

Share

Nörttiyden rajamailta

4.2.2021 :: Arvostelut, nro 102

Don Paterson

Zonal

Faber & Faber 2020, 80 s.

Don Paterson (s. 1963) kuuluu konstellaatioon, josta nimetään kunkin tarkoituksen mukainen Britteinsaarten merkittävin nykyrunoilija. Hänet tunnetaan myös mitallisuuden saloja luotaavasta runoteoriastaan (The Poem, 2018), Shakespeare-analyyseistään ja Rilke-käännöksestään. Siksi herättää, ainakin minussa, aivan omanlaistaan mielenkiintoa, kun hänen uusimman kokoelmansa Zonalin antennit on suunnattu kohosteisen kuolemattomista kysymyksistä populaarikulttuuriin ja erityisesti Twilight Zonen (Hämärän rajamailla) ensimmäisen tuotantokauden (1959—1960) lähetystaajuuksiin.

Tätä vasten on toki sanottava, että Patersonin kokoelma on tieteisrunoutta verhotummin kuin sitä kehystävä puhe antaa ymmärtää. Aluksi taisin olla jopa hieman pettynyt, sillä hänen mestarillinen, boforiasteikon päälle kirjoittamansa ”The Scale of Intensity” (”Voimakkuuden asteikko”, suom. Tomi Kontio teoksessa Kuuna päivänä, 2003) antoi odottaa vastaavia scifin mahdollistamia uusia runomuotoja. Niiden tilalla on pitkiä pohtivia runoja, joissa toistuu sama näennäisen ilmeetön tekstihahmo. Aiheina ovat esimerkiksi avoimen maailman tietokonepeleihin liittyvä pelimaailman sisäinen taipumus löystyttää moraalia (koska kaikkea pitää kokeilla) ja erinomaisen outo länkkäreistä kehiytyvä valkoisen mieheyden allegoria. Kärjistäen voisi sanoa, että lopulta ”Scale of Intensity” on post-apokalyptisine näkyineen tunnuspiirteisempää scifiä kuin yksikään nyt ilmestyneen kokoelman runoista.

Kaikkineen Zonal jakaa yhteistä kenttää spekulatiivisen fiktion kanssa varsin hienovaraisesti, ja näyttävimmin tuo ele (muistikoneita, meteoriittien louhintaa, tekoälyä, sopimuksia paholaisen kanssa, enteitä, kuolemattomuutta, aikamatkailua, kuolleista heräämisiä) keskittyy vain viiteen kuuteen kokoelman kahdestakymmenestä runosta. Oikeastaan vasta teoksen subtekstin eli Twilight Zonen ensimmäisen kauden katsominen aktivoi eräänlaisen salakielen tai teknologian, joka fluorivalaisee kuin rikospaikkatutkinnassa ikään uuden tavan hahmottaa puhujan epäsuoria muistoja ja ajatuksia ihmissuhteista. Tämän lisäkerroksen avulla Zonal tekee ihmisyyteen perustellulta tuntuvan viisteen, jossa populaarifiktio, paradoksaalista kyllä, kiinnittää syvempiä yksilöllisyyden jälkiä kuin keskeislyyriset — siis perinteisesti mitä yksilöllisimpinä pidetyt — jäljet.

Silmänkääntötemppu on teoksen hienoin yksittäinen osoitus siitä, miksi Don Paterson kykenee kirja kirjalta säilyttämään relevanssinsa.

Ja tässä suhteessa Zonalin suhde Twilight Zoneen on mitä kiinnostavin. Yleensä sanotaan, että jotain ei tarvitse tietää, jotta voisi nauttia, koska, ja seuraa argumentti. Ehkä ei. Ehkä lukijan yksilöllinen nautinto kaikkine mahdollisine lukuasentoineen on edelleen ainoa todellinen punnus eikä kulttuurimme kykene sitä enää vaihtamaan toisiin vastaaviin.

Silti Zonal auttaa kysymyksiä jännittymään. Miksi esimerkiksi taustoihin perehtyminen tuntuu perustellummalta klassikoiden kuin nykyrunouden kohdalla? Miksi klassikoita ja niiden käännöksiä arvioidaan niin eri tavoin, ikään kuin kirjallisuus otettaisiin vain niiden kohdalla tosissaan? Jos joukossamme olisi runoilija, joka ryhtyisi varastamaan tulta jumalilta, osaisimmeko tunnistaa hänet saati ottaa hänen sanomaansa todesta?

Ehkä näistä kysymyksistä voi lähteä etsimään vastauksia siihen, miksi taide ei oikein tunnu suuntaavan ihmistä mutta populaarikulttuuri siinä onnistuu.

*

Kun alkuperäiset odotukseni alkoivat väistyä, huomasin, että teoksesta nousee sittenkin scifin kumua. Mutta lajityypin suurten kysymysten sijaan scifi tarkoittaa tässä enemmänkin nörttikulttuuria ja sen merkitystä, merkittävyyttä.

Lyhyesti ajatellen nörttiyden moodeihin voidaan laskea teknologiset ja populaarikulttuuriset viittaukset sekä normaalia korkeammasta älystä (tai normaalia korkeammasta älyn arvostuksesta) kielivä huumori. Esimerkkeinä voisi ajatella runon ”You Guys” ontologista velmuilua Patersonin vihamiehenä kunnostautunutta ”Alan Jacketia” kohtaan tai runoa ”The Death Mask of the Guitarist”, jossa kiintyneesti vittuillen kuvataan jazz-kitaristien kasvoja loveen lankeamisen hetkellä. Vieraimmillaan ne ovat ikään kuin käsitteellis-synesteettisiä vastineita kitaristinerojen sooloille ja tunnistettavimmillaan ”jossain varpaan kynnykseen lyömisen ja ennenaikaisen orgasmin välimaastossa”.

Nörttiyden edellä olevia luonnehdintoja komplementoi kyky innostua, jakaa ja ottaa tosissaan toisten innostamana pitämä asia. Samaan taajuuteen kuuluu erilaisten faniteorioiden kehittely, joka muistuttaa, mitä tulkintayhteisön työ kiehtovimmillaan voi olla. Faniteorioissa teosten kaikki yksityiskohdat ja niiden suhteet käydään läpi, niistä keskustellaan, innostutaan, tehdään fanifiktiota ja spin-offeja. Tai sitten niitä kyseenalaistetaan ja ehdotetaan korvattavaksi jollain paremmalla tulkinnalla kulttuurisen keskustelun aaltoilussa, jonka puitteissa teokseen palataan lukuisia kertoja.

Väkisinkin herää ajatuksia…

Mutta on myös nörttiyden muoto, jonka positiivinen arvo ylittää edellisetkin mutta jota ei ehkä ole tarpeeksi huomioitu. Nörttikulttuuri on esimerkiksi sukupuolisuuksien ja ihmisten kehollisten ominaisuuksien suhteen huomattavan salliva. Tämä sallivuus antaa Zonal-teokselle ehkä hieman odottamatonta mutta sitäkin väkevämpää kantavuutta.

Sallivuus näkyy muun muassa kokoelman parhaaksi mieltämässäni runossa ”The Lonely”, joka virittää pohtimaan ”outoa laaksoa” (uncanny valley) uudestaan. Kyse on lyhyesti ottaen siitä, miten jatkuvasti inhimillisemmältä tai todemmalta vaikuttava keinotekoinen elämä koetaan. Yleensä outo laakso painottaa näköaistia ja ihmistä havaitsijana, joka arvioi ja huojuu jonkin melkein inhimilliseksi hahmottamansa äärellä. Patersonin runo siirtää kysymyksen siihen, miten suhtautuminen muuttuu: ihminen puhuu koneeksi tietämälleen mutta jatkuvasti inhimillisemmäksi muuttuvalle olennolle aina vain intiimimmin sävyin. Varhaisessa scifissä koneita käskettiin, sitten niiden kanssa neuvoteltiin, opittiin elämään ja lopulta niihin rakastuttiin, koska eroa ei tunnettu tai se tunnettiin niin, että se muodosti pelottavan sijaan jopa eroottisesti kiihottavaa vierautta.

”The Lonely” on siirtynyt komennoista tai äimistelystä juuri ihmissuhteen alueelle mutta niin, että eroottisesti huumantunut ja oudon virittämä vaihe on jo takanapäin. Nyt koneelle suunnatusta puheesta erottuu eräänlaisen yksipuolisen huumorin nuotti, jota rakastaen käytetään pitkässä parisuhteessa, koska sillä osoitetaan ylittämättömiin keskinäisiin eroihin ja syvään yhteyteen, joka ne on paljastanut. Samalla tuo nuotti kirpoaa yksityisen alueelta ja muistuttaa, että olimmepa humanoideja, koneita tai muita kaksijalkaisia höyhenettömiä olentoja joilla on sielu, meissä kaikissa on virheitä ja rikkinäisiä ajatuskulkuja. Niiden kanssa on vain parempi oppia elämään, vaikka edessä kiiluukin fantasioita haltijoista ja replikanteista, jotka ovat enemmän ihmisiä (siis parempia juuri siten kuin haaveksimme) kuin ihmiset, kuten Blade Runner –elokuvassa sanotaan.

*

Patersonin runoudessa on lähes aina muotoperustaisia lähtökohtia. Hänen edellinen kokoelmansa 40 Sonnets (2015) sisälsi eri tavoin ymmärrettyjä ja toteutettuja sonetteja. Kuten edellä viittasin, puhunta on tällä kertaa verrattain ilmeetöntä. Kokeilujen sijaan Zonal valitsee kielentämisen välineeksi eräänlaisen aikamme tarpeisiin liudennetun version antiikin distikonista.

[…]

No: what you discover at that instant is that your finite term

    meant time had scale. A clock is a clock

because of the clock inside you, which you’ve just destroyed.

    Imagine looking at that red chair in the corner,

and having no way of knowing if it were an inch or a mile

    high; or – close your eyes,

this is a party trick of mine — if the sound you’re about to hear

    is a whisper, or a distant scream.

— I know, right? Now internalise that, if you can. Sensationalise

    it. How does that make you feel?

‘Like a ship at sea’? That’s the worst you can come up with?

Good god. No, Un-Time is not a featureless, churning sea

into which the happy little steamboat of the self is thrown like

    a cork: it is the vast underocean

wherein that ship will sink but never die, only find other

    watery hyperspaces to drown in and drown again;

it is an alien extrinsic horror such as no shred of conscious

    mind should be permitted to know.

Listen to me. You’d think I was H. P. Lovecraft. Anyway I

    hope you got the gist of it there.

[…]

 

(”The Deal”)

Säekulttuurin näkökulmasta distikonin ehkä erikoisin piirre on, että vaikka se koostuu kahdesta säkeestä (heksametri + pentametri), joista jälkimmäinen on sisennetty, se ajatellaan yhtenä ilmaisuyksikkönä, yhtenä säkeenä. Käytännössä tuo ilmaisuyksikkö on niin laaja (30—35 tavua), että se muistuttaa jo proosaa. Briteissä, missä proosaruno on muotona edelleen harvinainen, tämä klassista proosaa muistuttava ”pitkän syntaksin musiikki” ei ole mitenkään vähäinen ele. Tiukkojen kadenssien sijaan virkkeet elävät, kuulostelevat ympäröivien sanojen ääniä, palaavat kehittelyyn, täydentyvät, harhautuvat yhä uudelleen, kunnes päätyvät alkujaan piilotettujen raiteitten yllättävään — tai jopa yllättävyyden itsensä — paljastumiseen. Samalla poeettinen ele asetetaan tarkoituksella vähemmän ilmeisiin kohtiin: väljään kehystykseen ja sen sisällä ajelehtivan puhunnan taipumuksiin vaihtaa suuntaa ja kehiytyä uudeksi.

Tällaiset kohdat siirtävät puhuntaa tavoilla, jotka tuntuvat yllättävän lukijan lisäksi puhujan itsensäkin. Etenkin jälkimmäinen on minusta edelleen tärkeä piirre, sillä se estää runoa muuttumasta luennoksi ja säilyttää vaikutelman, että runon tekstuuri on rakennettu luotaamisen välineeksi, mahdollistamaan.

Scifin viitekehyksessä tämä tarkoittaa sitä, että lopputuloksena on pidättyvän haltioitunutta nostalgiaa sellaista juopumusta kohtaan, jota genrefiktiosta huokuu kieleen ihmeen tunnun ja yhteisten muistijälkien tai jopa yhteisten symbolien muodossa (millaista olisi olla ihminen ulkoavaruuden eläintarhassa; millaista olisi olla ensin kuolematon, sitten planeetan viimeinen elävä). Edellisen kanssa vuorottelee ikääntyneen ja vuosien saatossa kovasti viisastuneen puhujan sanotaanko vaikka brittiläisen itseironinen asenne. Tällä en tarkoita ironiaan miellettyä hekottelevaa tympeyttä, jossa kaikki kohdattu kuoritaan nopean tietoisuuden lasersäteellä arvoista ja kauniista, vaan tietynlaista itsensä pienentämistä, jotta se mistä puhutaan voisi näkyä, mutta samalla kuitenkin ymmärtäen, että juuri minä toin sen näkyviin ja annan sen totuudesta omalla eetoksellani tietyn ja kenties ainoan takeen.

Tällainen minä esiintyy runoissa mutta ei performoi itseään: se ei tee itsestään parempaa eikä huonompaa eikä esiinny kenenkään äänenä. Siksi tällaisen minän runous tuntuu todelta siitä huolimatta, tai kenties sen ansiosta, että se harhailee hämärän rajamailla.

Kristian Blomberg

Share

Nuoruuden murheelliset kahleet

4.2.2021 :: Arvostelut, nro 102

Tomi Sonster

Kahlekuninkaan hovissa

ntamo 2020, 80 s.

Vuonna 1969 King Crimson julkaisi levyn, josta tuli progressiivisen rockin perusteos. Yhtyeen nimeä mukaileva In the Court of the Crimson King on mellotronien, puhaltimien ja rock-kokoonpanon säestämä scifidystopia, jonka nimikappaleen majesteetilliset äänimaisemat taustoittavat tarinaa pahaenteisestä Purppurakuninkaasta. Mahtaileva nimi viittaa Luciferiin, eikä yhtyeen visioita muutenkaan voi syyttää symbolismin puutteesta.

Tomi Sonsterin Kahlekuninkaan hovissa assosioituu jo nimensä puolesta King Crimsonin fantasiaprogeilun rinnakkaisläänitykseksi. Kahlekuninkaan todellisuus on liioittelun, groteskin ja kehollisen makaaberiuden kiertonäyttely, jossa kuolleet ilmestyvät haudan takaa ja elävät ampuvat toisiaan päänsisäisillä pistooleillaan. Sen maailma on unheimlich, ahdistavalla tavalla samaan aikaan tuttu ja vieras tila. Suomalaisessa runoudessa Sonsterin työ seuraa osin samoja makaabereja jälkiä kuin Antti Salmisen Lomonosovin moottori (2014) ja Mir (2019), joskin kielirekisterin luonnontieteellinen depressiivisyys linkittää sen Kai Kajanderin Supersäikeiden (2014) satiiriseen angstiin.

Ilmaisullisesti teos on säntillinen. Lakoninen typografia tekee kirjasta suorastaan rujon, mikä tavallaan sopii runojen kuvaamaan maailmaan, mutta toisaalta — ruma kirja on aina ruma. Tyylillisesti Sonster on tarinoitsija. Sen sijaan, että yrittäisi luoda jotain uutta, Sonsterin kieli lähinnä saostaa vanhaa. Runojen otsikoissa gurdjieffmainen esoteria (”Gnosis”, ”Maaginen perillinen”, ”Keittiöparapsykologi”) saa seurakseen reinikaismaista huoltoasemahuumoria (”Miltei Jorma”, ”Hannes Horror”). Vaikka ”Miltei Jorma” sopii titteliksi aiheelle kuin aiheelle, teoksen vitsit tuntuvat lämpenevän turhan paljon sisäänpäin. Runoissa toistuvat hyperbolat, jotka vievät kieltä kohti sisyfosmaista tavoittamattomuutta:

Olen vapautunut vuosikymmeniä, 

nyt murran lukkoa happohyökkäyksellä.

Yleisöni liikkumattomuus

houkuttelee saliin pyramidin.

Muut lankeavat ansoihin ennenaikaisesti,

minä laukaisen yhtä aikaa ne kaikki,

olen paras kuolemaan.

Kahlekuningas, englanniksi escapologist, on paon taiteilija — Harry Houdini, jonka on tarkoitus yllättää katsojansa vapautumalla yliluonnollisen vaikeista kahleista. Kulttuurisena arkkityyppinä kahlekuningas on transgressiivinen, kuolemaa uhmaava narri tai salattuja voimia hallitseva hahmo, jonka jumalattomat kyvyt erottavat hänet samojen haasteiden edessä vapisevista kuolevaisista. Kahlekuninkaan kiehtovuus perustuu siihen, että hän näyttää ihmiseltä mutta taitojensa puolesta paljastuu joksikin suuremmaksi. Kahleiden ja vapautumisen tematiikkaa teos ammentaa kristillisestä mytologiasta, ja myös valta ja kuolema ovat läsnä:

”Ei sinun kasvoillasi ole vaikutusta

vaan peräsuolessasi asuvalla olennolla, 

joka tulee välillä olkapäällesi ilmeilemään.

Se uudistaa elimistöäsi koko ajan,

antaa sinulle ikuisen elämän.

Ja nyt me otamme loisen.

Tutkimme sitä,

paloittelemme sen

ja kun sen osat eivät ala kasvaa itsestään,

eivätkä koehenkilöissä,

laitamme ne kasvamaan sinun aukkoihisi,

teemme sinuun haavoja ja laitamme niihinkin sen osia,

sinusta tulee pelto,

sillä sinussa on sitä jotain.”

Kliininen kieli pilkkoo ruumista faustisella vimmalla, ja scifissä tällainen nihilistinen miljöö onkin perustopos. Orwellin, Huxleyn, Asimovin ja Herbertin perinteiset tiede(mies)tarinat ovat pessimistisiä vaihtoehtotodellisuuksien dissektioita, joissa suurpääoma ja jätti-instituutiot pilkkovat ja paketoivat ihmisiä mielensä mukaan. Samoja lohduttomuuden akatemian askelmerkkejä Sonsterkin seuraa, joskin ilmaisu häilyy tasapuolisesti myös kauhun ja fantasian puolella.

Sonsterin kirjassa on kuitenkin paljon ongelmia. Sen groteskit ja ”shokeeraavat” kuvat tuntuvat pikemminkin naiiveilta kuin aidosti kauhistuttavilta, mikä on osaltaan täysin ymmärrettävää. Kirjallisena tyylisuuntana kauhu kun on mielestäni mahdottomuus, ainakin jos sen tarkoitus on pyrkiä esittämään jotain aidosti häiritsevää ja uhkaavaa. Kauhu perustuu kehon evoluutiopsykologisen muistin moniaistiseen manipuloimiseen, minkä vuoksi se toimii ehkä parhaiten tietokonepelien muodossa. Teksti representoi ruumiillisuutta epäsuoremmin kuin videopeli, jossa äänelliset, visuaaliset ja motoriset operaatiot asettavat pelaajan kauhistuttavaan tilaan pakottaen hänet fyysiseen toimintaan, jotta ei tulisi tapetuksi. Toki kirjalla on immersionsa, mutta koska se ei voi estää lukijaansa etenemästä teoksessa käymällä tämän kimppuun, kauhu jää väistämättä pintapuoliseksi. Kirjoissa ja pääasiallisesti myös elokuvissa kauhu onkin lähinnä banaalia trooppien esittelyä. On viaton joukko nuoria syrjäisessä talossa, ikkunan takana vaanii murhanhimoinen henki, ja kun viimein tulee ilta… 

Luin Sonsterin teosta pitkään kuin scififaabelia, mutta tässä lukutavassa teos tuntui väärältä, jopa huonolta. Tekstistä puuttuvat kiinnostavan spekulatiivisen todellisuuden rakenteet. Se ei tarjoa johtoaiheita, jotka saisivat lukijan muodostamaan affektiivisia sidoksia vaihtoehtoisen scifi- tai fantasiamaailman jäseniin. Jo teoksen nimi on täynnä konnotaatioita, mutta lopulta paljastuu, ettei mitään ”hovia” olekaan. Runot asettavat paljon mutta lunastavat vähän, ja siksi lukija jää niiden kanssa liminaaliseen tilaan. Jos tämä ei ole scifiä eikä fantasiaa, niin mitä sitten?

Kun aloin tarkastella runoja fragmentaarisemmin ruumiin ja mielisairauden kautta, teksti alkoi asettua paremmin. Ruumiillisuus toistuu niin yksittäisinä motiiveina (”Ja minä kuljen ulos ruumiistani”, ”Olen nähnyt tulevien ruumiillistumieni silmien läpi”) kuin laajempana temaattisena aiheena. Niiden myötä kiinnitin huomiota yksityiskohtiin, joista aloin löytää jopa herkkiä kuvauksia yksinäisyydestä ja melankolisesta vapauden kaipuusta:

”Olet ensimmäinen ihminen

joka onnistuu koteloitumaan,

pian lennät perhosena luoksemme.

Tuot meille kuoleman siemenen.”

Psykofyysisenä tapauskertomuksena teoksesta paljastuu valtava määrä surua, joka aiemmassa luennassani jäi kokonaan syrjään. Ruumiista muodostuu neuroottinen turmelemisen kohde, kun Houdinin yliluonnollisuus ei olekaan pelkästään poikkeuksellinen taito vaan pakkomielle vapautua ruumiin vankilasta. Korskean vallashallin sijaan Kahlekuninkaan hovi onkin ahdas, sisäinen tyrmä, jossa progressiivisen rockin majesteetillisen pauhun tilalla on vain räsähdyksiä hiljaisuudessa.

Samalla tämä hiljaisuus sai minut miettimään nuoruuteni kokemuksia kauhun, scifin ja fantasian parissa. Jokainen näistä genreistä edusti minulle vaihtoehtoa tai välitilaa, jonka parissa oli mahdollista kokea turvallisesti pelottavia mutta kiehtovia ilmiöitä. Tähän liioittelevien kokemusten kilpavarusteluun kuului valtava määrä sarjakuvia, splatter-elokuvia ja tietokoneroolipelejä, joihin teini-iän melankolia ja jatkuvalla syötöllä soiva proge lomittuivat saumattomasti.

Kaikki nämä piirteet löytyvät myös Sonsterin teoksesta. Viittaukset perheeseen ja isovanhempiin antavat ymmärtää, että näkökulma kuuluu nuorelle ihmiselle. Tekstin pikkuvanhuus, naiivi satiiri sekä kehokauhulla mässäily ovat kuin suoraan oman nuoruuteni esteettisistä ensiaskelista. Etenkin isovanhempien kuoleman kehystäminen haamujen ja teknologian kautta saa tekstin tuntumaan surullisen nuoren tavalta käsitellä kokemaansa menetystä. Käsittelytapa on morbidiudessaan kovin kömpelö ja juuri siksi niin osuva. Viimeistään runo nimeltä ”Pahikset” sai minut vakuuttumaan, ettei Kahlekuninkaan hovissa ole niinkään fantasiakirja nuorille vaan fantasia nuoresta lukemassa kirjaa. En todellakaan tiedä, onko tämä ollut kirjan ”tarkoitus”, mutta tästä näkökulmasta minä opin sitä tarkastelemaan.

Lukutavan vaihtaminen ei vielä pelasta kirjaa sen puutteilta. Sonsterin teoksia on kritisoitu epätasaisuudesta, ja tämän joudun itsekin allekirjoittamaan. Viimeistelemättömyyden tuntu ihmetyttää etenkin, jos kyseessä on tekijän tuotannossa toistuva piirre. Aaveiden ja muistojen assosiaatiolabyrintit tarjoilevat runsaasti kuvia, joissa on paljon hylkytavaraa mutta myös kiinnostavia ja jopa huvittavia sattumia. Ja toisaalta muodostamani luennan näkökulmasta en enää välttämättä edes osaisi erotella näitä toisistaan.

Sonsterin runoteos on rosoinen pieni kummajainen, joka onnistuu kenties olemaan parempi kuin on.

Paavo Kässi

Share

Diagnoosien, geenien, urotöiden, sukupuolten ja unelmien alla

4.2.2021 :: Arvostelut, nro 102

Elsa Tölli

Fun Primavera

Omakustanne 2020, 54 s.

Nuoren Voiman runousnumerossa 4/2018 kirjoitin toiveestani, että joku lavarunoilija olisi yleisön ulottuvilla yksinomaan esiintymällä eikä julkaisisi yhtään teosta. Kolumni alkaa Raumalta, baarin kellarista, jossa näin ensimmäisen kerran Elsa Töllin esiintymässä. Äänenpainot, rytmit ja intensiivisyys tekivät vaikutuksen. Kolumni ja ilta Raumalla palasivat mieleeni, kun luin Töllin esikoisteosta Fun Primavera. Sen myötä Töllikin on nyt julkaissut. Fun Primavera on kuitenkin niin lähellä lavarunoutta kuin painettu runous vain voi olla.

Aanelosen kokoinen teos koostuu valokuvista ja monenlaisesta paperisilpusta ja muistuttaa siksi zineä tai leikekirjaa — niiden tekemisestä Tölli kertookin saaneensa inspiraatiota. Fun Primaverassa on ripaus taiteilijakirjaa. Kappaleet on numeroitu, joskin painoksia on useita; oma kappaleeni on kolmannesta painoksesta. Postipaketti oli lennokkaasti väriliiduilla koristeltu, ja mukana tuli pieni glitterkortti terveisineen. Fun Primavera käyttää eri kieliä; englantia on runsaasti mutta paperinpaloissa ja liitukirjoituksissa lukee myös tšekkiä. Seassa on soittolista, joka kieltämättä sopii teoksen tunnelmaan.

Materiaali on skannattu kirjaa varten, välillä ruttaantuneista papereista. Moni teksti on kirjoitettu käsin, ja konekirjoitteissakin on siellä täällä käsin tehtyjä lisäyksiä. Esitystilanteen vuoksi runojen teksti on usein isokokoista ja helppolukuista. Kirjaan painettuna niistä välittyy miellyttävä viimeistelemättömyys. Tavanomaiset antologiat ahtavat lavarunouden liian salonkikelpoisiin raameihin. Roso jää syntaksiin. Omakustanteena Fun Primavera on vapaa monista ulkopuolisista rajoitteista. Se on yhtä arvaamaton kuin lavarunoesitys.

Runoissa on alleviivauksia, viime hetken muutoksia ja marginaaleissa esiintymisohjeita, kuten sivulla 19: ”väkevä”, ”epätoivo”, ”LYÖ” ja ”OSOITA NIITÄ!” Seassa on settilistoja, ja niissä runojen väliin on tapailtu myös välispiikkejä. Erään settilistan ylälaitaan Tölli on kirjoittanut: ”Äskeinen keskustelu inspiroi ja proosa myös”. Settilistan alkuun on kirjoitettu: ”Moi oon Elsa.” Kirjaa lukiessa voi havaita tosiksi Harri Hertellin Lavaruno-oppaan (2017) huomiot esitystilanteen jännittävyydestä (miksi muuten kirjoittaa oma nimi muistiin?) ja hyvän lavarunon elementeistä, kuten toistosta, riittävästä konkretiasta ja tarinallisuudesta.

Siinä missä Lavaruno-opas on tuhti kirjallinen katsaus lavarunouden tekemiseen, poetiikkaan ja kenttään yleisellä tasolla, Fun Primavera toteuttaa yhden lavarunoilijan poetiikkaa käytännössä, joskin kirjamuodossa. Kirja tarjoaa kurkistuksen esitystilanteisiin ja tuntemuksiin keikkojen välillä. Parenteesit ja alleviivaukset osoittavat, että lavarunous voi olla kuin huolella tehty performanssi. Tämän voi havaita Töllin esityksistä, mutta — yllättävää kyllä — myös painatteesta. Kirja muodostaa näistä kaikista elementeistä omanlaistaan visuaalista runoutta.

Sekä runoissa että reunahuomioissa otetaan kantaa lavarunouden asemaan runouden kentällä. Heti kirjan ensimmäiseksi runoksi sijoitettu ”Ruisrock 2017” kuvaa nimenomaisia festareita, joilla nähtiin nippu lavarunoilijoita omana ohjelmanumeronaan. Runossa kuuluu lavarunoilijoiden outous valtavirran musiikkijuhlilla:

Mietin: olen aina silti se runoilija, joka selittää takahuoneen taikureille

että on nykyään jännä kun festareille ostetaan meidänlaisia kummajaisia

syömään Draken karkkihyllystä ja juomaan jallua,

kun just joku harmaa ukkokin kävi kysymässä

että missä vitussa on Ultra Bran jallut just kun niitä eniten tarvitaan.

Fun Primavera taltioi lavarunouden lähihistoriaa. Lopun lista keikoista on puhutteleva. Se on otsikoitu apurahatahojen toiveita ironisoivaan sävyyn ”Julkaisulistaksi” (lainausmerkkien kera). Listaa lukiessa huomaa muistavansa monta keikkaa mutta yllättyvänsä siitäkin, miten moneen miljööhön lavarunous sopii.

Teoksessa käsitellään runoilijan ja yleisön suhdetta niin lavarunouden kuin kirjan äärellä. Fun Primaverassa lavarunous voittaa yhteisöllisyydessä ja kohtaamisen mahdollisuudessa. Vaatimukset kirjoittaa kirja vertautuvat baarissa juoman tarjoamisen livulla seksiä haluaviin miehiin. Instituutio vonkaa kirjoittamaan ”yhden kovakannen”:

Lukijat odottaa, kirjoittaisit kuitenkin,

ne tahtoo kirjaimia kosketusnäytölleen

että niistä välitetään, että haluat panna,

ne on suut auki ja odottaa tarinaa.

 

Kirjoita kunnolla, kunnon kokoelma,

tarjosin hintavan juomankin, kuulitko,

alusta loppuun nyt kun kerran aloititkin.

Julmasta elämästä julmasta

anna kunnolla omastasi, ihostasi!

 

 

Fun Primavera ei ole ”kunnon kokoelma”. Kaikenlaisen kontemploinnin sijaan nähdään räiskyntää ja roiskintaa, väriliidun paksua piirtoa. Kirjan sivuilta jää lukijan lattialle glittertähtiä — saman huomion tekee Kaija Rantakari tekstinsä aluksi, kun hän haastattelee Tölliä. Mikään ei poista sitä, että Töllin kokoelma on taidokkaasti rakennettu. Seksuaaliseen painostukseen vertautuvan tulkinnan ”Kirjoittaisit yhden” -runosta tehtyään lukija löytää tälle vahvistuksen, kun samaan runoon liittyvässä välispiikissä (joka tulee kirjassa vastaan myöhemmin) Tölli sanoo: ”Tämä on sellainen maskuliininen suorituspaine teksti joka kertoo kirjoittamisesta ja ehkä laajemmin taiteen tekemisestä. Siinä on myös läsnä sellainen henkinen ja seksuaalinen painostus joka valitettavasti on ollut läsnä mun elämässä”. Paljonpuhuva on huomautus saman välispiikkisivun lopussa: ”Runous, teksti, puhe ainoita tapoja lisätä aitoa empatiaa, suvaitsevaisuutta; arvot eivät voi muuttua pelkästään episteemisen kokemuksen varassa!!”

Keikalla välispiikit auttavat kuulijaa ymmärtämään paremmin, mistä runossa on kyse, ja johdattavat tietynlaiseen tunnelmaan. Niiden ei kuitenkaan ole tarkoitus vangita kuulijan huomiota samalla tavoin kuin runojen. Kirjassa ero välispiikin ja runotekstin välillä hämärtyy: runopuhujan ja runon esittäjän äänet sekoittuvat jonkinlaiseksi kokonaistaideteokseksi.

Entä miten runous tapana lisätä empatiaa toimii, kun runot ovat menettäneet äänensä ja ovat tekstiä jälleen? Fun Primavera on oudon intiimi kokemus, mutta huomaan myös luennassani kriittisen katseen lipuvan empaattisen edelle. Kestän lavarunoudelta rönsyämistä, jotain saa aina mennä ohi. Onko Fun Primaverassa liikaa — tekstiä, kuvaa, härpäkettä? Yritän toimia kuten lavarunoutta seuratessa ja omiin ajatuksiin tai naapuripöydän metelöintiin eksyessä: palata esitykseen, antaa sille mahdollisuuden ja etsiä empatiani.

Lavarunouskaan ei ole valta-asetelmista, ennakkoluuloista eikä turvattomuudesta vapaata aluetta. Runon ”ONNETTOMUUS 6” alussa Tölli antaa yleisölle ohjeen: ”En tahdo että katsotte niin, että tuolla on energinen ja voimakas, / kylmää ja kuumaa kestävä joka osaa kouluttaa elämän katukoiria”. Tai saman runon loppupuolella: ”Hyvä yleisö! en tahdo että katsotte niin, että vihaatte, hiostatte väkivallalla, kehitys on tehnyt meistä kitkeriä kuuletko”. Sana ”kitkeriä” on korjattu rivien väliin, alkuperäisen sutatun sanan voi vaivoin tunnistaa (”kyynisiä”). Töllin runot eivät välttele ristiriitoja, ja ristiriitaista on myös lavalla oleminen: ”mutta tahdon että katsotte kuitenkin, koska tässä on kuitenkin jotain hurjaa katsottavaa, kaikkien / diagnoosien, geenien, urotöiden, rikosten, sukupuolten ja unelmien alla, / kasvaa todellinen maailma, jonka solumuutos on enemmän kuin minä tässä”.

Runoa edeltää pieni käsinkirjoitettu reflektio sivun yläreunassa: ”yleensä fiktiivinen minä on aktiivinen, luja ja horjumaton, menossa jonnekin, tässä, keväällä 2018 se muuttui oikean itseni kanssa syrjäänvetäytyväksi, pessimistiseksi, itseään ja muita syytteleväksi”. Lavarunoudessa autenttisuus on lopulta kaikkein ratkaisevimmassa osassa. Lavarunoudessa ei ole kyse hiotuista teksteistä vaan sanomisen tarpeesta ja kurkotuksesta kohti kuuntelevaa yleisöä. Tämä on Töllin eetos, kuten kirjan lopussa oleva merkintä muistuttaa: ”tahdon sanoa kaikille että olen ensisijaisesti arkinen henkilö (haihattelija), esiintyvä taiteilija, punkkari, feministi ja vasta sitten runoilija”. Merkinnän loppuosa on kirjoitettu paksummalla tussilla: ”osa minusta elää ainiaan täydellisenä versiona yhteiskunnasta joka laajentaa ihmisten käsityksiä runoudesta, tyylistä & sukupuolesta”.

Kuten ”ONNETTOMUUS 6” -runon kohdalla, Tölli tuo mukaan runon puhujan fiktiivisyyden. Ehkä kuvittelussa piilee vapautumisen mahdollisuus. Kun lavalla ja teksteissä voi olla enemmän, muutakin kuin sukupuolensa tai heikot geeninsä, lavarunous voi haastaa valta-asetelmia, kokeilla ja koetella. Tölli tuntuu olevan tunnustuksellisempi ja suorasanaisempi välispiikeissä ja reunahuomioissa. Runojen tunnustuksellisuus ja omakohtaisuus on moniin kuvallisuuden ja kielen kiemuroihin kätkettyä.

Fun Primavera muodostuu neljästä elementistä: ”freedom” (vapaus), ”survival” (selviytyminen), ”power” (valta) ja ”belonging” (kuuluminen). Näihin osioihin teos on jaoteltu. Vaikka kasassa on hauskan kevään ainekset, sisällysluettelo ei paljasta runojen taustalla olevaa surumielistä sävyä. Maininnat fyysisistä kivuista, kehon heikkouksista ja kaikenlaisesta keskeneräisyydestä saavat kirjan survivalin tuntumaan eloonjäämiskamppailulta.

Käsinkirjoitettu teksti tuntuu runoutta enemmän vimmaiselta muistiin kirjaamiselta: ”En koskaan viipynyt kauaa maailmassa ! / En viimeistellyt kirjoitelmia / En laulanut lauluani aivan loppuun”. Keskeneräisyys on osa tunnustuksellisuutta ja autenttisuutta. Yhdelle aukeamalle on koottu ”herkullisii, merkityksellisii (nuoruudesta), idea-aihioita”. Aukeama ideoita muistuttaa, ettei lavarunous ole ideoista mustasukkaista tai koskaan saamassa, saattamassa täysin valmiiksi.

Pitkässä proosarunossa ”BURNIZ” on läkähtymiseen asti vauhtia ja vapautta, mutta ne sykkivät vajavaisuuksien raoista: ”Tuntuu, etten voi enää saavuttaa kuin arkipäiväisen onnellisuuden. Mutta kun se ei täytä! Lisäksi haluan saada tulostimen toimimaan Aleksandriassa ilman paniikkikohtausta, haluan olla terve taas, haluan laskeutua värisevänä kädenlämpöiseen järveen vihreitä limaisia tikkaita.” Runon puhuja sanoo, miten on helppoa ”[s]yleillä murheen muovailusavea”. Jostain sellaisesta muotoutuu myös Fun Primavera.

Ville Hämäläinen

Share

Runon ja lain liitto

4.2.2021 :: Arvostelut, nro 102

Jarkko Tontti

Lain laita. Runoja

Aviador 2020, 77 s.

Kymmenisen vuotta on vierähtänyt Jarkko Tontin aiemmasta runoteoksesta Jacasser (2009). Teos rakentui samannimisen Jacasser-runohahmon ympärille, joka on Tontin lukijoille tuttu esikoisteoksesta Vuosikirja (2006). Runouden lisäksi Tontti on julkaissut useita romaaneja, joista varhaisin Luokkakokous on vuodelta 2007, sekä kaksi esseekokoelmaa. Aikoinaan Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnolla noteerattu Vuosikirja on esikoisteokseksi harvinaisen valmis, ja molempien edellä mainittujen teosten ilmaisu on keskenään samankaltaista ja ajanmukaista.

Tontin kolmas runoteos Lain laita ohjaa takakannessaan luentaa kohti suuria moraalifilosofisia ja fenomenologisia kysymyksiä. Lain laita lupaa erotella oikean väärästä, pysyvän ohimenevästä, ulkoisen sisäisestä ja kysyy, mikä vielä on vallassamme muuttaa. Näiden kysymysten tarkoituksena on osaltaan paljastaa ”inhimillinen todellisuus lakien takana”, kuten takakansi asian ilmaisee.

Paluun myötä runoilijan ääni on uudistunut. Tontin runokieli lähenee proosaa, ja se on aiempaa puhekielisempää ja konkreettisempaa. Jacasserin hahmo on uusimmassa kirjassa kuopattu, vaikkakin teos häntä vielä muistelee.

Lain laidan aiheet ovat suuria. Runoilija kirjoittaa elämästä lain ympärillä: luonnosta, rakkaudesta ja ennen kaikkea ihmisestä heikkouksineen. Tässä teoksessa Tontti sovittaa näkyvimmin runoilijan ja juristin roolejaan päällekkäin. Teoksen runko muodostuu lakien mukaan nimetyistä runoista. Niitä ovat muun muassa ”Laki joukkoliikenteen tarkastusmaksusta (11.5.1979/469)”, ”Laki viranomaisten sineteistä ja leimoista (23.1.2009/19)” ja ”Laki avaruuslentäjien pelastamisesta ja palauttamisesta sekä avaruusesineiden palauttamisesta (5.8.1970/616)”.

Lakirunoille on tyypillistä lämmin huumori. Niissä avataan sekä käsiteltävän lain tarkoitusta että lain toteutumista arkisessa elämässä. Ihania ovat kohdat, joissa lyyrisyys puskee runoon, kuten runossa ”Merilaki (15.7.1994/674)”:

1 § Määritelmä. Meri on suolaista vettä, jota on paljon ja jonka omistusoikeus on epämääräinen.

2 § Täsmentävä määritelmä. Meri on myös harmaan ja kirkkaan kamppailua.

Lakirunoista parhaimmissa sanotaan jotakin oivaltavaa sekä tarkasteltavasta lakitekstistä että maailmasta, jota laki säätelee. Kuulainta Tontin runous on kuitenkin silloin, kun juristin ja runoilijan roolit unohtuvat ja runous kuvallisuudessaan astuu etualalle ilman näkyviä, ilmaisua ohjaavia pyrkimyksiä: ”Niin on taas syksy, / keltaisia kurpitsoita räjähtämäisillään siemenistä, / märkänä nuokkuva nurmikko, / se mätänee, vannoo kostoa ja paluuta.”

Lakien ohella käsitellyiksi tulevat myös toisenlaiset olemassaoloa rajaavat säännöt: rakkauden laki ja luonnonlaki. King Kong edustaa Tontilla luonnonlakien kanssa pärjäävää olentoa, jonka ei tarvitse rajoittaa olemistaan toisin kuin jääkiekkoilijan, joka kamppailee sosiaalisten paineiden ja erityisesti äitinsä kunnianhimon puristuksessa. 

Lain laidan rekistereissä kaikuvat muun muassa Tommy Tabermannin ja Paavo Haavikon eroottiset tunnelmoinnit, Haavikon varhaisempi ja Ville Hytösen romanttisempi Eurooppa ja saarikoskelainen tapa havainnoida maailmaa. Haavikon vaikutus on keskeinen Tontin runojen kuvallisuudelle ja ilmaisulle laajemmin kuin tässä kuvaan. Lain laidan ”Viisi päivää viikossa minä työskentelen hyvän puolesta” -runo on pastissi Haavikon Viiniä, kirjoitusta -kokoelman (1976) runosta, joka alkaa: ”Viisi päivää työskentelen kapitalismin hyväksi mutta / lauantai ja sunnuntai ovat sosialismille / omistetut”. Kapitalismi ja sosialismi ovat Tontin runominällä vaihtuneet ja muuntuneet hyvän ja runouden onnistuneeseen yhteensovittamiseen mahdollisessa myöhäiskapitalistisessa maailmassa.

Lain laidan runossa ”Hänellä on reidet ja selkä ja hiukset” kuvataan eduskunnanistuntosalin Työ ja tulevaisuus -sarjan naisveistosta Tulevaisuus, jota puhuja ja salissa istuvat päättäjät havainnoivat. Tekstiin sekoittuu Haavikon Viiniä, kirjoitusta -kokoelman naisrunojen tunnelmia. Tontin runossa mainitut senaattorit vievät ajatukset lakien säätäjien arvomaailmasta ja tulevaisuuden näkymistä myös Kavafiksen runoon ”Barbaareja odotellessa” (1898). Kokoelman nimiruno ”Lain laita” asettuu intertekstuaaliseen jatkumoon suhteessa Kavafiksen runoon, samaan seuraan Haavikon kokoelmien barbaari- ja valloitustekstien kanssa, jotka yhdessä valottavat seesteisen yhteiskuntaelämän kääntöpuolta.

Elämänmakuisuus on Tontin runoissa arjen barbariaa, naimista ja siitä haaveilua sekä väkivaltaa ja eläimellisiä vaistoja, joita lait kesyttävät. Aikojen takaa voi kuulla Haavikon puhuttelevan juristia: ”Nyt, juristi, hae esille testamentti, / avioehto, / nämä liitteet perukirjaan, / jota ikäni kirjoitan. / Varkaus, riisto, petos, / rikos rehellisintä mitä löydät / tästä paskamaailmasta.” (Maailmassa, 1975.) Lain laidassa yhdistyy kaksi toisilleen hyvin vierasta ja vastakkaista tekstilajia. Hyvä runo kun usein on monitulkintainen, siinä missä onnistunut laki pyrkii olemaan mahdollisimman yksiselitteinen ja maallikon näkökulmasta suorastaan kuivakan oloinen. Runon mahdollisesti tarjoamia elämänohjeita lukija voi noudattaa vapaavalintaisesti, mutta laki vaatii lukijaltaan ehdotonta sitoutumista sisältöönsä.

Nimiruno ”Lain laita” on päivätty vuodelle 2010, ja se on lausuttu Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan promootiossa. Runon puhuja kysyy: ”Onko yhä käskynä vanhojen viisaus, jonka mukaan / hyvä tuomari on parempi kuin hyvä laki”? Runo esittää, että oikeus käyttää rangaistusvaltaa saadaan vertaisilta. Lakiin sitova mutta samalla sitä korkeampi voima on käytännön työssä saatu oppi: se on liikkumatilaa lain kirjaimellisen tulkinnan ja lain hengen välillä. Lait eivät enää kymmenen käskyn tapaan määrää suhteesta jumalaan, ja rangaistuksetkin ovat Vanhaa testamenttia inhimillisempiä.

Lain laidan lakiopissa korkein laki on laki itse, sellaisenaan muuttuvainen ja tulkinnoille altis  ̶̶  ja jos ei aivan jumalan asettaman lain veroinen, niin ainakin luonnonlakia parempi: ”kun ihmisillä vielä oli toivoa ja uskoa joihin nojata / niillä jaksettiin, / nyt on vain ihmisen laki, tässä, raaka ja tosi.” Lain ja ihmisen välistä suhdetta määrittää ennen kaikkea sopimuksenvaraisuus, kuten runoilija huomauttaa: ”Missään ei ole kirjoitettu, että lakeja pitää noudattaa.” Lain laidan peräänkuuluttama ”inhimillinen todellisuus” lain takana on osaltaan myös sitä, että ei niin yksiselitteistä lakia olekaan, ettei siitä avautuisi ihmiselle tulkinnallinen hetteikkö: ”onko tahallinen vaiko tapaturmainen haavoitus”, kysyy runon puhuja ja avaa rangaistuksen langettamisen problematiikkaa. Samalla teos näyttää ihmisen lakia vastaan kapinoivana, itsekkäänä olentona.

Lain laidan kuvallisuudessa toimivan yhteiskunnan kuvana on tiiliseinä, jossa laasti kaiketi edustaa lakia, joka kokoaa yhteiskunnan osaset toimivaksi kokonaisuudeksi. Teoksen maailmassa, jossa ainakin hetkittäin ollaan Helsingissä, runoutta kuvastaa unenomainen sumu, jonka suojissa puhuja ja raitiovaunut poikkeavat reiteiltään. Runous näyttäytyy omalakisena voimana, jolla on kyky muokata yhteiskuntaa toisenlaiseksi. 

Toisinaan nykyrunouskin suosii sääntöjä. Menetelmällinen runous noudattaa ennalta määrättyjä systemaattisia lakeja. Runossa ”Suomukärsäkkään peruukintekijä” Tontti varioi oulipolaista S + 7 -menetelmää omalla S + 5 -menetelmällään, jossa alkutekstin jokainen substantiivi korvataan käyttämällä sitä sanaa, joka löytyy valitusta sanakirjasta viidentenä korvattavan sanan jälkeen. Runo on potentiaaliselle kirjallisuudelle ominaisesti hyvin absurdi, ja lukijasta riippuen myös hauska runoteksti. S + 5 muuttaa lähdetekstinä olevan lakitekstin absurdiksi hyönteisfantasiaksi, joka vajaassa yhdeksässä sivussa simuloi uskottavasti maallikon kokemusta lakitekstin parissa. Kaunokirjallisena tekstinä runosta kuitenkin puuttuu se jokin, joka tekisi siitä enemmän kuin kiinnostavan kokeilun.

Lain laita kuvaa ansiokkaasti ja miltei huomaamatta usean runominän avulla ihmisen arkipäiväisyyteen piiloutuvaa julmuutta, jota viime kädessä laeilla pyritään suitsimaan sovinnaisemmaksi toiminnaksi. Lämmin hienovaraisuus, jolla Tontti kuvaa yhteiskunnassa saavutettua arjen turvallista kauheutta ja tasapainotilaa, on teoksen kiistattomin ansio – unohtamatta sitä, että Lain laita on lakitekstin ja runouden onnistunut seos. 

Tarja Hallberg

Share

Subjektien ja maisemien toisikseen muuttumisesta

4.2.2021 :: Arvostelut, nro 102

Riitta

Ei ole turhaa

Poesia 2019, 88 s.

Ei ole turhaa on Turkissa kauan asuneen ja myös turkiksi kirjoittaneen Riitan toinen suomenkielinen runoteos. Suomenkielinen esikoisteos Vallaton maa (Sanasato) julkaistiin vuonna 2010. Suomalaisen ja etenkin Poesian kautta viime vuosina julkaistun nykyrunouden antroposeenitietoisen minimalismin rinnalla teoksen vuolaan lörpöttelevä ääni erottuu omaleimaisesti ryöpsähdellen. Vähäeleisempään ilmaisuun tottuneelle voi olla aluksi hankalaa mukautua tekstin runsauteen ja siihen, miten huomionsa suuntaisi. Riitan paikoin naivistisiakin sävyjä saavassa surrealistisuudessa on kaikuja Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa -teoksesta (2018), jonka maailma on tosin huomattavasti selkeärajaisempi kuin Ei ole turhaa -kirjan amorfinen kudos.

Poesian esittelytekstissä kirjan luonnehditaan olevan ”vaatimaton kosmopoliittinen ehdotus ajan ja paikan totaliteettien poistamiseksi”. Aika ja paikka esiintyvät tekstissä useimmiten yhdessä ja yleensä lähekkäin näitä ilmentävien, teoksen eräänlaisten avainkäsitteiden leirin, talon ja laivan kanssa. Vaikka joissakin kohdin nimetään maantieteellisiä paikkoja kuten ”kiina” (sic) ja ”siirtomaat” ja hahmotellaan globalisaation ja kolonialismin kritiikkiä, kosmopoliittisuus näyttäytyy kokonaisuudessa häilyvyytenä ja siirtyminä. Suoremmin kriittisissä kohdissa runon muutoin pehmeä polveilu vaihtuu töksähtelevämpään rytmiin. Harvat tekstin jollakin tavalla nykypäivään yhdistävät yksityiskohdat, kuten junat, linja-autot ja turvatarkastukset, löytyvät nimenomaan konevoimaisen liikkumisen kuvastosta. Paikoin tunnelma äityy kuitenkin lähes mökkiromanttiseksi laiturien, mäntysuovan ja kaakkurien maisemissa.

Ei ole turhaa jakautuu kolmeen osaan, ”1. Ilmestys. (ensin tullaan)”, ”2. Rakastus. (sitten ollaan)” ja ”3. Hukassa. (kunnes syvennytään)”, joita erottaa kaksi kuvakollaasiaukeamaa. Soljuvaan runokokonaisuuteen verrattuna kollaasit tuntuvat sekä itsessään että tyylillisesti kulmikkailta ja tekstistä irrallisilta eivätkä ainakaan tuo lukukokemukseeni mitään lisää. Kollaasit olisi voinut kokonaan jättää pois tai lisätä niiden roolia sulauttamalla ne tiiviimmin osaksi teosta, kuten Rakastus-osaa kuvittavat, tekstiin lomittuvat ja myös kollaasien osina toistuvat huulipunajäljet (myös Hukassa-osassa on yhdet huulet).

Isojen alkukirjaimien puute ja lähes sivunlevyiset palstat luovat mielikuvaa harhailevasta jutustelusta. Ennen kaikkea teoksen läpi toistuvat ”joo joo”, ”tuu”, ”aha”, ”näillä mennään” luovat tekstiin hajamielisen, ei-aivan-kenellekään suunnatun puheen omaista sidosteisuutta. ”tuu” esiintyy sekä itsenäisenä että sanoihin sisällytettynä. Paikoin se muuttuu toisteisena onomatopoeettiseksi tuuditushokemaksi: ”elämä jatkuu. olemme näky uudessa maisemassa, / hämmästyksen kohde, / sammutettuina / pois päältä, // läpinäkyviin korviin kantautuu kutsu, / josta ei voi kieltäytyä: // tuu, tuu, tuu. // hidastettuun henkäykseen tuudittautuneina / olemme ylittäneet odotuksemme // tuu. tuu. tuu.”

Kirjoitustyylillisesti kolmella osalla ei ole kovin selkeitä eroavaisuuksia. Tunnelmat vaihtelevat enemmän osien välillä kuin niiden sisällä, joskin avainkäsitteet (leiri, talo, laiva, aika, paikka, jumala) kantavat vaivihkaista temaattista muuttumaa. Ensimmäisen osan leirien epämääräisyydestä siirryttyä toisessa osassa vallitseva paikka on talo, joka ensimmäisellä sivulla jo muuttuu kodiksi: jokin nähdään vakaampana, mutta mukaan tulevat myös ovet ja peilit pysymättömyyden pintoina. Toisen osan päättyessä ”taloon ei juuri nyt saada yhteyttä”. Sekä paikan että subjektin rajojen vakaus rakoilee, ja kuolema mainitaan ensimmäistä kertaa. Kolmannen osan alkua määrittävät peilit, joiden seuraksi saapuvat teoksen edetessä taivaan ja veden kuvat. Ne ovat taloja ja laivoja, ihmisen rakennelmia, pysyvämpiä, mutta hahmottomampia muodoltaan. Inhimillinen ja rajattu aukeaa kohti ei-inhimillisen aavaa. Laiva vaihtuu lopussa veneeksi, venoseksi — onko tässä tarkoituksena jonkinlainen rakenteiden purku ja pienessä mittakaavassa myös mytologiseen viittaava synteesi ihmisen ja ympäristönsä välillä?

Yhtenäisen tunnelman rikkova kolmannen osan loppupuolen osio, jossa ”ollaan vittu samassa laivassa ja se laiva, vittu, vie koskemattomuuden politiikkaa siirtomaasta toiseen” ja ”poltetaan koko paska ja täytetään jokainen vittu rahalla vittu kun pankkikortit lentää maasta toiseen”, tuntuu teennäisen roisilta ja hyppää silmille jokseenkin irtonaisena, vaikka globaalin epäoikeudenmukaisuuden teemoja on sirpaleina pedattu jo aiemmin. Kuten kollaasien tapauksessa, raadollisuuden korostumisen sijaan osio jää lähinnä hämmentämään, vaikka sen jälkeinen tunnelma onnistuukin olemaan jonkinlainen melankolinen synteesi aiemmista.

Subjektien ja objektien suhteet toisiinsa sekä paikkaan ja aikaan ja niiden joko yllättäen muljahtava tai esiin asetettu nurinkuristuminen toistuvat eri muodoissaan läpi teoksen. Enimmäkseen oleskellaan jossakin unenkaltaisessa muuttuvaisuudessa, jossa kanssaeläjien olemus väikkyy kalojen ja jumalien välillä, yhtä aikaa puhuteltavana, vertaisena subjektina ja syötävänä.

Ajan ja paikan ulkopuolinen olento lienee jumala, jonka hahmossa yksi ja kaksi — tai monta — liikehtivät. ”loput voi kysyä nälkäiseltä jumalalta, joka istuu vieläkin keittiössä hämillään kaksijakoisuudestaan, olla vai ei, olematon.” Jumala, johon viitataan pronominilla ”se”, on toisinaan yksi- ja toisinaan kaksisilmäinen; puhujalla on kaksi silmää eikä hän erota jumalaa muiden joukosta, sillä jumala näyttäisi olevan jonkinlaisen vuorovaikutuksen tulos: ”minä olen minä, koska tiedän miten jumalat syntyvät. kun antaa liikaa, luopuu luovuttamatta, siitä tulee jumala, elävä muistutus helpotuksesta, kadotetusta kosketuksesta. se koskee minuakin.”

Vuorovaikutuksesta kohoava jumala, ”juureton henki-lö”, lienee myös pakolainen interaktioiden — syntynsä — rikkonaisuuden myötä. Asemastaan, joka ei ole aina vakaa, henki-lö on hämillään: ”jos miljoonat ihmiset tekevät jostakin toisesta kohteen lastatakseen oman pakkomielteisen rasituksensa jonnekin toisaalle, niin eihän se tarkoita sitä, että kohde itse olisi osallinen tällaiseen palvontaparodiaan”. Kosmopoliittinen luonne on silläkin, kohteena, aineettomana, sisäänkäyvänä silmäteränä.

Vaikka alussa esitetään ihmisen olevan ”luonnon lisäaine, yleisnimi, ylimääräinen laji”, ei-inhimillisen luonnon elementit näyttäytyvät enimmäkseen inhimillisen sisäisinä tai epälajiseen kehollisuuteen kietoutuvina. Selkeästi omaehtoisia, erillisiä tai systemaattisesti infrastruktuurin uhkaamia luontoja ei juuri esiinny. Haavoittuvaisuus näkyy ”planktonien pirskoutuessa sieraimiesi satelliitteihin” eikä kohdatessa mikromuovia. Talo on ”puudutettu metsä”, mutta metsän muuttuessa antropomorfiseksi ”se asettaisi komeat kallionsa ilmakuoppiin, ilmoittaisi olevansa arvokas mies”. Metsä, omassa muodossaan, ei kai vastaa, vasta kun se ”tekeytyisi sanaksi, ihmisten kaltaiseksi”.

Kursiivilla painettu ”peijaisteoria” käsittelee puhuttelevasti sanojen, eläinten ja merkitysten metamorfooseja: ”kanssakäymisen ansakulttuurissa” asiat muuttuvat niiden käsitteellistyessä, ”metsä metsästetään”, jolloin on puhe ”kohteen oikeudesta kieltäytyä kohteena olemisesta”. Myös osion ulkopuolella luodaan uudissanoja ja -käsitteitä liittämällä sanoja yhteen, yhtäällä spontaanisti ja toisaalla kielellisestä metatasosta hyvin tietoisena. Sanoilla, merkityksillä ja alkusoinnuilla leikkimisessä yhdistyy harkittuus ja lapsekkuus, joka voi näyttäytyä osuvana loruiluna tai kömpelyytenä. Jälkimmäisen puolelle kiepahdetaan toisinaan aforisminomaisissa lausahduksissa, kuten ”pahinta on pysähtyä kun pitäisi mennä” tai ”alennusmyynti on alentavaa”. Sen sijaan parhaimmillaan semanttisissa nurinkäännöissä on lähes syntytietomaista tuntua: ”jos kala on kala ja me otamme sen omaisuudeksemme, omimme sen, kalastamme ja koska kala on sitten omamme, se liittyy meidän olemiseemme. me kalastumme.

Yksilö näyttäytyy tekstissä usein haavana tai haavoittuneena; ”avoimista haavoista aistisi pääsevät ulos sinusta”, ”haavat siinä päästelevät ääniä itsestään, jakavat kokemuksiaan”. Avonaisuus ja haavoilla oleminen näyttäisi teoksessa olevan jonkinlainen kommunikaation edellytys. Reikyys toistuu silmissä ja suussa (ihmisen, jumalan, linnunradan), otsa on pakko ”riuhtaista auki”. Aukkoinen vuorovaikutus johtaa olentojen liudentumisiin, jossa subjekteja alkaa olla vaikea erottaa toisistaan ja lopulta ympäristöstään. ”toisistaan erotetut silmäni huutavat metsää, ne huutavat järviä, huutavat puhetta suustani: tulkaa tulkaa tulkaa. ja kohta altis kehoni ottaa vastaan vastarannan ja sinut ja minut yhtä aikaa, yhtäkkiä samalla kohdalla ja se minä puhuu. se löysi perille”.

Henkilöiden ja maiseman rajat vuorovaikuttavat toistensa lisäksi myös jumalan rajojen kanssa. Kenties kaikissa näissä muuttumissa on nähtävissä pyrkimys esikäsitteelliseen kokemukseen, jonka eri muotojen vaaliminen tuntuu olevan teoksen ytimessä. ”sinät ja minät katoavat, / kun ne kadotetaan.”

L. V. Maa

Share

Runoilun kamalasta himosta

4.2.2021 :: Arvostelut, nro 102

Mihail Lermontov

Kultaa ja myrkkyä

suomennos Olli Hyvärinen, kuvitus Mari Räsänen

Atrain&Nord 2020, 179 s.

Venäläisen Mihail Lermontovin (1814—1841) runojen suomennoksista koostuva julkaisu Kultaa ja myrkkyä raamitetaan poikkeuksellisen voimakkaasti henkilöhistorialliseksi. Välittömästi nimiölehtien jälkeen, jopa ennen suomentaja Olli Hyvärisen alkusanaa, seuraa vuosilukujen mukaan jäsennetty biografia. Suomentajan suppea puheenvuorokin keskittyy lähinnä Lermontoviin historiallisena henkilöhahmona. Samalla vaikuttaa vahvasti siltä, että henkilöhistorian turhankin voimakas korostuminen on käynyt myös suomentajan itsensä mielessä. Hyvärinen näet sulattaa kirjoituksessaan valtaosan persoonapronomineista maneerinomaisesti muuhun sana-ainekseen: ”Tämä koskee paitsi sanataidettaan, myös luonnettaan, jopa ulkonäköään. […] Luonteensa ja ulkonäkönsä sanallisissa kuvauksissa tulee vastaan sama”.

Henkilöhistoriallisen näkökulman sudenkuopista kaunokirjallisuutta selittävänä ulottuvuutena on jauhettu niin kirjallisuudentutkimuksen, kirjallisuusmedioiden kuin vapaamuotoisemman kirjallisuuskeskustelun areenoilla vuosikymmeniä. Lermontov-suomennosten raameissa ja jäsennyksessä voi yhtä kaikki hahmottaa tietynlaista logiikkaa, vanhahtavaa ulkoasua mukailevan julkaisun keskushenkilönä kun on kuitenkin 1800-luvun alkupuolella vaikuttanut romantikko. Itse en rehellisesti osaa sanoa, onko sittenkään maailman suurin vääryys, mikäli itsen myyttis-mahtipontisista iloista ammentanut runoilija esitellään nykylukijalle ikään kuin aikalaisraameissaan. Mikäli valinta on ollut suomentajan ja julkaisijan osalta tietoinen, olisi siitä kuitenkin sopinut mainita muutamalla sanalla jossain kohtaa kirjaa.

Lermontovin elämä ja kirjailijakuva näyttäytyvät esityksen valossa nykylukijalle yhtä kaikki tragikoomisina. Armeijassa työskennellyt runoilija oli Puškinin (1799—1837) aikalainen, joka kirjoitti kaksintaistelussa menehtyneelle valtakunnanrunoilijalle valtaapitäviä kritisoivan epitafin. Seurauksena oli karkotus rakuunaupseeriksi Kaukasiaan. Kaukasian-vuosina syntyi Lermontovin ainoa romaani, hyvin suosituksi noussut Aikamme sankari (Геро́й на́шего вре́мени, 1840), jonka riveillä Lermontov ounasteli kuolevansa kaksintaistelussa. Tämä tragedia toteutui niin ikään Kaukasiassa, Mašuk-vuoren juurella heinäkuussa 1841.

Lermontov kirjoitti urallaan joitakin runoelmia ja runonäytelmiä, mutta Kultaa ja myrkkyä keskittyy yksinomaan lyyrikon tiiviiseen säemuotoon sommiteltuun tuotantoon. Runojen hallitseva nuotti on ymmärrettävästi romanttinen. Historia, rakkauden polte, erilaiset olemisen henkiseen ja hengelliseen puoleen liittyvät kysymykset sekä elon yleisluontoinen iljanteisuus kansoittavat säkeiden mahtipontisen mitallista poljentoa. Oman, varsin viehättävän mausteensa valikoimaan tuovat muutamat eeppistä vaikuttavuutta tavoittelevat sankarirunot. Lermontovin lukeminen on parhaimmillaan kuin Teräsbetonia kuuntelisi. Kirjoittamisen moottori öljytään milloin demoniseksi, milloin yläkerran asioista innoittuvaksi:

Älä syytä minua, Kaikkivaltias,

Äläkä rankaise, rukoilen,

Siitä että maallista kuolemanlaaksoa

Niin kiihkeästi rakastan,

Siitä että harvoin mieleeni tulee

Kuin virran virvoitus Sun sanasi,

Siitä että erheessä harhailee

Järkeni, kaukana Sinusta, 

Siitä että innoituksen laava

Taas pulppuaa rinnassani

Ja villinä sen levottomuus

Tahraa lasinkirkkaat silmäni.

Älä syytä, maallisessa olen kiinni,

Sinua pelkään lähestyä

Ja useinkaan syntisin lauluin

En, Luoja, Sinua palvo.

Jospa sammuttaisit tämän oudon leimun,

Kaiken polttavan rovion, 

Jospa sydämeni kiveksi kylmenisi,

Hillitse nälkäistä katsettani

Ja runoilun kamalasta himosta

Suo, Luoja, minun vapautua,

Silloin pelastuksen ahtaan tielle

Ja luoksesi taas suuntaudun.

1829

Runojen suomennostyön kulusta ja ratkaisuista tarjotaan vain vähän tietoa. Julkaisun takakansitekstin mukaan käännöksen ”[m]etodina on mitallisuuden ja Lermontovin käyttämien metriikkojen säilyttäminen ja soveltaminen”. Näistä mitoista ja metriikoista sekä niiden kääntämisestä olisin kernaasti lukenut lisää suomentajan esipuheesta. Nyt niihin ei viitata takakannen yksittäistä virkettä lukuun ottamatta sanallakaan. Sen verran sentään selviää, että julkaisun runot on valinnut suomentaja Hyvärinen itse. Kysymys käännöstyön valinnoista ja mahdollisista ongelmista on kuitenkin tavattoman kiinnostava jo yksinomaan siksi, että Lermontovin lyyrikonvuosista on kulunut suomeksi julkaistavan käännösrunouden valtavirtaan suhteutettuna poikkeuksellisen pitkä aika, liki kaksi vuosisataa.

Jotain saa silti selville kaksikielisen niteen tekstejä vertailemalla. Mitat ja metriikat ovat mitä ilmeisimmin kiistatilanteissa syrjäyttäneet esimerkiksi alkukielisissä runoissa monin paikoin täydellisinä stemmaavat loppusoinnut. Suomennoksessa täysriimi on varsin usein kuihtunut puolikkaaksi ja toisinaan sointu on jätetty tyystin kääntämättä. Jälkimmäiset tapaukset häiritsivät itseäni edellisiä vähemmän; vajaa riimi jättää suuhun erityisen valjun maun, kun viereisellä sivulla alkukielinen versio helisee kyrillistä symmetriaansa. Tässä suhteessa julkaisun sinänsä erittäin tervetullut ominaisuus, kaksikielisyys, palvelee sekä lukijaa että julkaisua itseään karhun lailla. Kun säkeiden kääntymisiä ei avata millään muotoa, jää varsinkin muiden kuin venäjää erinomaisesti taitavien lukukokemus lähinnä oletusten ja arvailujen varaan.

Yksittäisistä hämmennystä herättävistä käännösratkaisuista esille voi nostaa vaikkapa sanan ”Поэт” kääntämisen johdonmukaisesti ”poeetaksi”, esimerkiksi ”runoilijan” sijaan. Vanhahtava ilmaus pomppaa muutoin perin nykyaikaisesta suomesta korosteisena esille. Samalla sana niveltyy suomenkielisen lukijan päässä grafeemis-visuaalisen samankaltaisuutensa vaikutuksesta niin ikään kirjan sivuilla esiintyvään sanaan ”profeetta” (”Пророк”). Venäjänkielisistä sanoista ei vastaavaa grafeemista likeisyyttä voi hahmottaa. Suomennosratkaisulla voi toki olla jokin selkeä, esimerkiksi historiallinen peruste, mutta tarkentamattomana poeetan ja profeetan välinen yhteys 1800-luvun ensimmäisen puoliskon venäläisessä runoudessa jäi ainakin itselleni hämäräksi, satunnaiseksi hassuttelevaksi kytkökseksi.

Joidenkin runojen yhteyteen on liitetty lyhyitä kontekstualisoivia selityksiä. Nämä ovat pääosin arvokasta lisää suomennoslaitoksen antiin, eikä enempi info olisi ollut tässäkään yhteydessä pahitteeksi. Samalla selitystekstien linja on kuitenkin hieman hakusessa. Joidenkin runojen kohdalla avataan runon tapahtumien tai henkilöhahmojen historiallisuutta, joidenkin kohdalla taas tehdään varsin pitkälle meneviä tulkintoja itse säkeistä. Esimerkiksi vuonna 1831 kirjoitetun runon ”Enkeli” (”Ангел”) selityksenä on seuraava virke: ”Lermontov muisti tai oli muistavinaan kuinka äiti usein itseään pianolla säestäen lauloi.” Itse runossa ei mainita sanallakaan äitiä, äitisuhdetta, poikaa, Lermontovia tai pianoa; runon aiheena on nimeämättömän enkelin Luojalle laulama ylistyslaulu. 

Käännösrunouden kuivuuttaan tihkuvasta valtavirrasta Lermontov-suomennoksen erottaa edukseen lopulta luova, piristävä ja tavattoman kiinnostavia kytköksiä julkaisun sisälle ja ulkopuolelle synnyttävä kuvitusratkaisu. Valokuvaaja Mari Räsänen on liittänyt yhteen kirpputorilta löytämänsä, vuonna 1957 julkaistun venäläisen kukka-albumin kuvia ja omia valokuviaan. Yhteys juuri Lermontovin runouteen jää täysin pimentoon, ja juuri tässä on kuvitusratkaisun vahvuus. Omintakeinen, upottava visuaalinen ulottuvuus kuljettaa runosuomennoksia ennakoimattomiin suuntiin. Sanan ja kuvan välille syntyy yllättäviä, aavistuksenomaisia yhteyksiä, joilla ei ole enää mitään tekemistä romantiikan tai venäläisen kultakauden estetiikan kanssa. Rohkea ratkaisu herättää Lermontovin runouden eloon tavalla, joka ei ennen ole ollut mahdollinen.

Miikka Laihinen

Share

Olevaisen rajat vuotavat avoimessa trilogiassa

2.2.2021 :: Arvostelut, nro 102

Raisa Jäntti

Kolme | Pohjapiirros, 40 s.

Kolme | Labyrintti, 35 s.

Kolme | Opaskierros, 42 s.

Puru-kollektiivi 2020

Raisa Jäntin Kolme on kolmesta runovihosta koostuva kokonaisuus. Vihkojen lukujärjestys on vapaa, joten ne muodostavat eräänlaisen avoimen trilogian. Ratkaisu koettelee kekseliäästi niin ruhovihon kuin teossarjankin mahdollisuuksia, eikä vastaavaa muotokokeilua tule äkkiseltään mieleen, ainakaan kotimaisessa runoudessa.

Muoto heijastaa myös teoksen sisältöä. Häilyvärajaisen sarjan yksi keskeinen teema ovat juuri rajat: ihmiskehon ja planeetan rajallisuus, ihmisen ja muun elollisen välille piirretyt rajat, tiettyjen rajojen ehdottomuus ja toisten keinotekoisuus. Toinen sarjaa jäsentävä teema on tila. Maailmaa hahmotetaan erilaisten tilojen kautta ihmiskehosta ja asunnosta maanalaisiin kaivoksiin ja avaruusaluksiin. Runoissa pohditaan, miten tilat ohjaavat käytöstämme ja ajatteluamme ja miten me toisaalta muokkaamme tilaa ympärillämme.

Pohjapiirroksessa käsitteellistä ajattelua verrataan labyrinttipeliin, jossa metallikuulaa koetetaan vierittää puisessa sokkelossa pudottamatta sitä ansareikiin. Reikään putoava ja alkuun palaava kuula taas rinnastetaan kodin vakiintuneisiin kulkureitteihin. Molemmat hahmotetaan liikkeenä tilassa, mutta jälkimmäisessä on kyse rutiineista, edellisessä taas tottumuksen tietoisesta vastustamisesta. Runoissa toistuu pyrkimys tilan ja kehokokemuksen tietoiseen havainnointiin. Jäntti on aiemmin käsitellyt kehollisuutta baletin näkökulmasta teoksessa Grand plié (Puru-kollektiivi, 2018). Pohjapiirroksessa taas kehon ja mielen tarkkailu nähdään tapana muokata kokemusta tilasta: ”Tylsyys on yksi tapa koetella tilaa. / Miltä tuntuu vuorokausi tässä huoneessa, / miltä tuntuu vuosi poistumatta / muualle kuin mielen sisään.” Runous osana tätä tiedostamisen ja koettelemisen prosessia näyttäytyy eräänlaisena henkisenä harjoituksena, hieman samaan tapaan kuin Jonimatti Joutsijärven tuotannossa.

Meditaatiossa minän ja maailman rajat liukenevat: on vain tietoisuus ilman subjektia. Pohjapiirroksessa kehon ja asunnon rajat puolestaan ovat sumeita: ”Kodin äänet sijoiltaan naksahtelevien nivelten ääniä.” Samalla puhuja on tietoinen tilan ja ihmisen välisestä vuorovaikutuksesta. Tilojen suunnittelu vaikuttaa käytökseemme, toisaalta taas tilojen käyttö muuttaa niitä: ”jokaisella sanalla pöytä kuluu / kynänjäljen verran ohuemmaksi”.

Vaikka sisä- ja ulkopuolen rajat voivat välillä hämärtyä, tietyt rajat ovat kuitenkin ehdottomia. Ihminen ei voi biologialleen mitään, kuten Opaskierroksessa muistutetaan: ”ei ole mahdollista kiirehtiä. / Hengitys on aina oikeantahtista. / Juoksemalla ei pääse pakoon / hitaimpia lihaksiaan.” Lisäksi ihminen on sopeutunut elämään vain tietyissä olosuhteissa maapallon pintakerroksella, ei avaruudessa, maan alla eikä merenpohjassa: ”Meissä ei ole paineilmaventtiilejä. / Olemme sopeutuneet ilmanpohjalle. / Ultravioletti on meille hengenvaarallista.” Muilla lajeilla tällaisia huikeita kykyjä taas on, mikä asettaa kyseenalaiseksi ihmisen erityisyyden (human exceptionalism). Kolme liittyykin viime vuosina runoudessa vahvistuneeseen posthumanistiseen virtaukseen, joka kyseenalaistaa ihmiskeskeisen maailmankuvan.

Ihmisen ja muun elollisen välisiä hierarkioita puretaan myös Labyrintissä. Siinä kuvataan hiiriä, jotka pudotetaan sokkeloon osana eläinkoetta. Yhtäkkiä asetelma kuitenkin nyrjähtää:

Näkeehän sen, että nyt sillä on vaikeaa, ehkä murtumia jalan

pienissä luissa, ehkä liikaa kahvia tai alkava mania. Se

käyttäytyy ennustavasti, varaa lentoliput, tahtoo olla hetken

xxxxrauhassa / tieverkoston yläpuolella

Nyt ihminen vertautuukin koe-eläimeen, ja hänestä puhutaan ”koe-henkilönä”. Ihmistenkin käytös on ennakoitavaa, ja sitä voidaan tietoisesti manipuloida esimerkiksi mainonnalla ja kaupunkisuunnittelulla. Vapaa tahtokin on vähän niin ja näin, kun valintojamme ohjaavat sattumanvaraiset tekijät:

Opas on leikki, keksitty

sääntö

kuten oikea ja vasen on keksitty. Leikitään oikeaa ja vasenta.

Ajetaan kenen tahansa pihaan.

Opas on muisto tai jano, tunne jostakin tavoitteesta, tarve, halu tai intohimo, selittämätön vimma, pakkomielle, mieliteko, mielipaha, pako. Auringonvalo tiettynä vuodenpäivänä, vahinko.

Millaista on posthumanistisen runouden kieli? Tiina Lehikoisen Terra Novassa jutellaan muoville, Pauliina Haasjoen Promessassa pohditaan kiiltomatojen valon kemiallista koostumusta ja Anna Tomin Huomisen vieraassa yleensä elottomina pidetyt kivet kuvataan toimijoina. Kolmessa ihmisen ja muiden lajien välistä hierarkiaa vastustetaan pidättäytymällä ihminen–eläin-dikotomiasta: ”Pohjissa asuu yhteisöjä joista emme tiedä mitään” (Opaskierros). Jäntti turvautuu välillä myös luonnontieteiden kieleen. Muistista ja ihmisaivoista (eräänlainen labyrintti nekin) kirjoittaessaan hän puhuu proteiinien aggregoitumismekanismeista, aktivoitumiskäyttäytymisestä ja rappeumasairauksista. Tieteen kieli pyrkii tavoittamaan kaikkea elämää yhdistävät alkutekijät: solut, proteiinit, molekyylit. Se, että runous viittaa yhä useammin luonnontieteisiin, kertoo paitsi ekologisen kriisin tiedostamisesta, myös yrityksestä päivittää runouden kieltä tilanteen tasalle. 

Rajojen häivyttäminen ja hierarkioiden purkaminen eivät poista ihmisen vastuuta. Kolmessakaan perustavat ristiriidat eivät saa ratkaisua. Vaikka puhuja kuinka yrittäisi rakentaa uudenlaista luontosuhdetta, tietoisuus ainoan kotimme tuhoutumisesta saa aikaan kodittomuuden tunteen: ”Maa irrottaa otteensa // eikä avaruuskaan halua meitä.” (Opaskierros.)

Lopuksi on vielä onniteltava Puru-kollektiivia innovatiivisen teoksen julkaisemisesta. Vaikka uudistavaa ja kokeilevaa kirjallisuutta julkaistaan myös suuremmissa kustantamoissa, pohjatyö tehdään aina marginaaleissa. Kollektiivi on omien sanojensa mukaan ”itsenäisten runoilijoiden työyhteisö”, ja siihen kuuluvat Jäntin lisäksi Mirkka Mattheiszen ja Solina Riekkola. Toivotan Purulle monia armorikkaita vuosia.

Janne Löppönen

Share

Hurmeisia lauluja maailmojen ääriltä

2.2.2021 :: Arvostelut, nro 102

Noora Kaikkonen

Lauluja rubiininpunaisesta lammesta

Kuoriaiskirjat 2019, 115 s.

Noora Kaikkosen Lauluja rubiininpunaisesta lammesta monipuolistaa suomalaista runokenttää harvinaislaatuisella tavalla. Seikkailu- ja kauhukirjallisuuteen keskittyvän pienkustantamo Kuoriaiskirjojen julkaisema runoteos yhdistelee fantasiaa, tieteiskirjallisuutta ja kauhua. Se lainaa kalevalaisista ja skandinaavisista mytologioista. Kokonaisuutta voisi kutsua spekulatiiviseen runouteen kuuluvaksi runoelmaksi, mutta muoto- ja genrerajoja ylittävän elementtien lainailun vuoksi myös muut nimitykset ovat mahdollisia.

”Syntysanat” aloittavat kertomuksen täynnä rakkautta ja kuolemaa. Runojen kertoja, ”Sydän rikki räytyneenä / tyhjän Avaruuden poikki matkanneena / elämältä vieras lapsi alukseeni hautautuneena”, saapuu teoksen keskeismiljöön, rubiininpunaisen lammen, äärelle. Teos yhdistelee alusta asti fantasian ja tieteiskirjallisuuden moninaisia rakennusaineita. Lammen luomisesta runoillessaan kertoja kysyy: ”Syntyikö se Kuolon kantapäästä, / ruumisluista Kalman miesten / […] / Tai ehkä Hallan hakasista / Tuonen hallin leukaluista”? Lopulta hän toteaa: ”Syntyi se neiden vuosta / valuvasta neiden pinnan / sururinnasta, kierosilmästä, / veen emästä Kalman virtain.”

Omassa luennassani rubiininpunainen lampi on paitsi paikka myös runon kertojan keino kertoa menetetystä rakkaudesta, ehkä menettämästään maailmasta. Kadotettu rakkaus on motivaatio sille, miksi sydänverta on vuodatettava ja lammesta runoiltava. Kaikkonen tuntee taustatyönsä keskeiset aineistot todella hyvin ja ammentaa monesta lähteestä. On todennäköistä, että muut kuin kirjailijan vertaisten luennat teoksen hahmoista ja sen kaaresta, omani niiden joukossa, yksinkertaistavat väistämättä.

Kun lampi on syntynyt, on aika kertoa maailmasta sen ympärillä. Teos levittää lukijan eteen joukon hahmoja ja tarinoita mutta palaa jatkuvasti lammen luo. Rekiretki johtaa kuolemaan, ja vain kettu jää hiipimään lammen jäälle. Hallava Hevonen ravaa, Punasurma syntyy, Metsän Neito vie Kyllikin sulhon.

Teoksen kertoja on oman tarumaailmansa yksinäinen kuningatar, joka ”kutoo kuvaa verenpunaista / langasta Lammen, suomuista suuren Tammen”. Näyt, tarinat ja laulut eivät voi korvata rakkautta, joka on poissa, ruumiina kaukana jossain. Lopussa hän kaipaakin takaisin Linnunradalle ja palaa alukselleen. ”Aika mun mennä on!” hän julistaa. Valot käynnistyvät, lukija voi kuulla aluksen moottoreiden pauhun. Lauluin luotu maailma tuhoutuu, ruumiit nousevat haudoistaan, ”Veren virtojen Lampi syvyyksiin / sukeltaa.”

Vaikuttavinta teoksessa on paneutuneisuus, jolla se on luotu, sekä uskallus rikkoa muoto- ja genrerajoja. Runoilija on selvästi löytänyt maailman ja vannonut kirjoittavansa sen tarinat ylös. Teos on täynnä parhaalle fantasia- ja scifikirjallisuudelle ominaista seksikkyyttä, vaaran ja seikkailun tuntua, joka kumpuaa hahmojen outoudesta, itsenäisyydestä ja heidän melodramaattisista kamppailuistaan. Tätä todellisuutta eivät hallitse hampaiden pesu ja soijarouheen turvottaminen päivällistä varten vaan ikuinen rakkaus, järkkymätön tahto ja tuntemattomat vaarat. Kirjailija rakastaa sitä, mikä hänen maailmoissaan on vierasta, ja osaa kertoa siitä tavalla, joka saa lukijan kaipaamaan niihin.

Kaikkosen oma kuvitus korostaa tahtoa välittää tarinat lukijalle jokaista yksityiskohtaa myöten. Kansi on punamusta, ohuella viivalla piirretty kuvaus teoksen miljöistä, hahmoista ja tapahtumista. Teoksen kuvat ovat mustavalkoisia, nekin usein ohuella viivalla piirrettyjä. Tekstejä ja kuvitusta voi lukea symbolisella tasolla: niissä toistuvat luurangot, pääkallot ja erilaiset eläimet. Symbolisen tason keskeinen tarkoitus on käynnistää lukijan mielikuvitus ja tehdä hahmoista ikimuistoisia. Tämän Kaikkonen on sisäistänyt hyvin, vaikka ajoittain tietyt seikat teoksessa rikkovat illuusioita, joiden luomisen hän osaa.

Kehystarina rakkaansa menettäneestä kertojasta sekä tarinan sisäiset hahmot ja kertomukset ovat huolellisesti suunniteltuja. Suunnitelmien huolellisuus ei kuitenkaan aivan pääse oikeuksiinsa suhteellisen lyhyessä ja rivakasti kulkevassa runoteoksessa, joka pursuilee lukijan huomiosta kamppailevia yksityiskohtia. Nyt osaa kertomuksista vaivaa kiireen ja luonnosmaisuuden tuntu. Tämä liittyy myös tapaan, jolla eri tarinat on motivoitu. Teos käyttää suhteellisen paljon aikaa kertoakseen lukijalle, miksi tämän tulisi kiinnostua siitä. Tässä Kaikkonen onnistuu. Yksittäisten hahmojen ja tarinoiden motivointi ei kuitenkaan ole yhtä selvää. Lukiessani olen valmis uskomaan niihin, sillä uskon teokseen kokonaisuutena, mutta en toisaalta ymmärrä, miksi luen tietystä hahmosta tietyssä kohdassa teosta.

Tähän vaikuttanee myös runojen muoto. Tyypillisin runo teoksessa on säkeistöihin jaettu kertova runo, mutta poikkeuksia on. Viittaukset kalevalaiseen runouteen, siitä lainaaminen ja vanhasta suomesta ammentava kieli ovat hyvin hallittuja, vaikka runot eivät noudatakaan tarkkaa mittaa. Rakkaus lajiin, niin taruihin kuin suomeenkin, kuultaa läpi teoksen eri tasoista, myös siinä käytetystä ja sitä varten luodusta kielestä. Kaikkonen ymmärtää tarut, mytologiat, eepokset ja fiktiivisen maailman luomisen paitsi niiden tarinallisen rakenteen, myös kielen tasolla.

Silti rekisterin vaihdokset ovat välillä turhan yllättäviä. ”Ette saa Lampea minusta / ette minua Lammesta / sinne vaellan aina uudestaan / verenkarvaisiin hurmeisiin”, erään runon päähenkilö, ”Hullu”, huutaa. Hetkeä myöhemmin hän jatkaa: ”Ja rovastille näytän persettä / ja valtiovallalle näytän persettä / ja persettä näytän teidän perseillekin”. Hullun, josta runo kertoo, voi tulkita teoksen alun sydänsuruiseksi kertojaksi. Joka tapauksessa hänen asemansa ”hulluna” motivoi rekisterinvaihdoksen; Kaikkonen yrittää melko nopeaa, sinänsä kiinnostavaa rytmistä muutosta. Silti ”perse” kalskahtaa liikaa nykyhetkeltä sujahtaakseen saumattomasti runoon, joka palaa hyvin pian lyyrisen dramaattiseksi: ”Itsenne likoon laittakaa, veriveden tyrskyyn langetkaa!”

Osa ilmaisuista särähtää monella tavalla: ”Niin Punasurma matkusti, tuo juutalainen / pois tulien luota vainottu syöpäläinen”. Kielikuva epäonnistuu sekä ilmaisullisesti että poliittisesti. Se repäisee lukijan pois muuten niin ansiokkaasti luodusta maailmasta ja jättää tämän pohtimaan verenpunaisen lammen sijaan nykyhetkessä kasvavaa antisemitismiä. 

Viimeisessä runossa viitataan Stalinin tunnettuun lausahdukseen: ”Tuhansien sotakunta / tilastollinen tragedia, sanoi Stalin / jota myöhemmin lainattiin / verenpunaista hirviötä sitäkin.” Huolella suunnitellun, melodraamaa erinomaisesti tyylikeinona käyttävän, vahvasti fantasia- ja scifikirjallisuuteen nojaavan runoteoksen lopulla tämä tuntuu hieman samalta kuin se, että Harry Potter -sarjan jästimaailmaa tuntevat velhot keskustelisivat toisesta maailmansodasta. Periaatteessa niin voisi tapahtua, mutta kirjan sisäiseen logiikkaan kuuluu, ettei se tee niin. Ymmärrän, ettei tarkoituksena ole ollut luoda tyylipuhdasta fantasia-, tieteis- tai kauhukirjallisuutta ja että mukaan on haluttu sekoittaa aineksia nykymaailmasta. Sekoittamisen silmänkääntötemppu voisi kuitenkin tapahtua hienovaraisemmin.

Lauluja rubiininpunaisesta lammesta on hieno lisä suomalaiseen runouteen. Spekulatiivisen fiktion ja runouden sekä fantasia-, kauhu- ja scifielementtien yhdistämisen ystävät epäilemättä löytävät siitä paljon, mistä kiinnostua. Kielen ja muodon rytminen viimeistely sekä teoksen sisäisen jatkuvuuden varmistaminen, ehkä jopa romaanimuodosta lainattujen ainesten rohkeampi hyödyntäminen, voisivat päästää kirjailijan lahjat kertojana oikeuksiinsa.

Silti, kuten luomistyötä vilpittömästi rakastava aito oppinut, Kaikkonen uskaltaa kokeilla uutta. Tämä on mittaamattoman arvostettavaa, vaikkei kokeilu aina toimisi teoksen kokonaisuuden hyväksi. Erilaisten kielellisten, rytmisten ja genrellisten ainesten sekoittaminen tällaisessa teoksessa luo uusia polkuja kotimaiselle kirjallisuudelle.

Sofia Blanco Sequeiros

Share

Runon ja filosofian eläimet

28.12.2020 :: Arvostelut, nro 101

Jacques Derrida

Eläin joka siis olen

toimittanut Marie-Louise Mallet

suomentanut Anna Tuomikoski

Tutkijaliitto 2019, 220 s.

Riikka: Kutsuin sut, Helinä, heti näin vuoden alkuun tänne Tampereen Telakalle kahvittelemaan ja juttelemaan uudesta Derrida-suomennoksesta, kun tiedän sun kiinnostuksesta eläinkysymyksiä kohtaan. Mikä sun ajatus oli, kun sä tartuit tähän kirjaan?

Helinä: Ensinnäkin mä olin kauheen iloinen, että tää tuli suomeksi nyt. Sit kun mä aloin lukemaan tätä, niin mietin, et kun mä olen jossain vaiheessa lukenut sen englanninnoksen silleen puoliväliin ja siitä on aikaa, niin millä ihmeen ilveellä, kun tää on suomeksikin niin riittävän haastavaa. Mä tein ittelleni sellaisen aikataulun, et mä luen tätä suunnilleen kymmenen sivua päivässä, koska sen enempää mä en oikein pysty.

Riikka: Vaik käännöstekstinä tätä oli must tosi miellyttävä lukee, voisin kuvitella, et sitä ei koskaan pysty täysin ymmärtämään jos ei osaa ranskaa. Se olo mulla ainakin tällä hetkellä on, kun oon yrittänyt lukea tätä. Ehkä toi eläinfilosofia-aihe sit kuitenkin on sellainen et se voi mahdollisesti tehdä tästä vähän lähestyttävämmän. Ja sitten myös ilmestymiskonteksti, 1997 kun tää on pitänyt nää luennot, minkä pohjalta tää on postuumisti julkaistu kirjana. Monet näistä ajatuksista mitä se esittää tässä on mun mielestä kuitenkin mennyt eteenpäin, voi nähä et täs on idulla asioita, jotka nyt on tulossa koko ajan enemmän keskusteluun. Vai koetko näin?

Helinä: Jos miettii ihan vaik sitä et toi puhuu jatkuvasti siitä yksikkömuodosta eläin, niin sehän on tavallaan tullut, ehkä just tyyliin tän myötä, ainakin akateemiseen eläintutkimukseen. Toki edelleen kuulee jonkin verran et eläin sitä, eläin tätä, mut sitä on paljon vähemmän, ja siihen yleensä myös liittyy, että vaik ihminen käyttäis sitä muotoo, niin se tietää, et se on ongelmallinen.

Riikka: En niin hyvin tunne tota akateemista keskustelua, niin mulle se oli kiinnostavaa, miten Derrida ainakin mun mielestä yrittää tässä osoittaa, miten syvällä länsimaisessa ajattelussa ja kielessä on se eläimen tai sen subjektiuden sivuuttaminen, ja miten se ottaa tosi paljon länsimaisen filosofian klassikoita ja sitten ihan Raamatusta alkaen tekee tulkintoja.

Helinä: On jotenkin tosi hurjaa lukee loppuu kohti, kun alkuun se esittelee paljon niitä esimerkkei, ja sit ne esimerkit on pitkii, ja sit se etenee koko ajan vähän silleen kehämäisesti, mut siellä loppupuolella se luettelee tosi paljon nimii jostain Descartesista Lacaniin, niin silleen et niin nää kaikki tyyliin sivuutti sen mahdollisuuden, et kukaan eläin vois kattoo niitä ja et se vois olla joku ajattelun lähtökohta.

Riikka: Katse metaforana oli must kans kiinnostava, vaik tää onkin vaikeeta tekstiä mut silti välillä hyvin semmosta jopa poeettista, kun se puhuu siitä et eläin katsoo takaisin ja et filosofia ei ole nähnyt että ei pelkästään ihminen katso vaan eläin myös. Tai ei ole nähnyt eläimen katsovan häntä.

Helinä: Mietitkö sä sitä katsetta, niin kuin sä sanoit, metaforana? Mä huomasin et mä ajattelin tosi konkreettisesti sitä katsetta ja mietin just kaikkii kissoi ja kanoi ja lehmii, jotka kattoo ihmisii.

Riikka: Se tilanne on tässä tosi konkreettinen, kun kissa näkee hänet alasti, et se ei oo vaan metafora mut se laajenee myös abstraktimmalle tasolle, ehkä. Et se eläin on ollut luonnontieteellisen tiedon tai filosofoinnin kohde, mut miten se kirjoitti vaik jostain, että eläin ei voi edes kuolla, koska se on niin lajinsa edustaja tai jotain. Ehkä mielsin sen toisin sanoen semmoseks eläimen subjektiviteetin kieltämiseks.

Helinä: Nyt mä ymmärrän, mitä sä hait! Mielletääks eläintä subjektiks tai mielletääks se olennoks, joka voi kattoo ja joka voi, ehkä, jotenkin tulkita sitä mitä se kattoo. Siel oli kans Heideggerilta siitä, miten eläin ei kuole vaan se vaan lakkaa olemasta.

*

Helinä: Tuodaan yhteen niin erityyppisiä, niin eri aikakausilt olevii meijän historian keskeisii filosofei, niinku just Kant, Lacan…

Riikka: Kaikki on ollu vähän samassa tahmassa… ja vielä Levinas siinä lopussa. Et vaikka on kyse toiseuden filosofiasta tai kiinnostuksesta toiseuden kysymyksiä kohtaan, niin siltikin eläin on kysymysten ulkopuolella, tai puhutaan jostain veljeydestä mutta eläin jätetään pois.

Helinä: Se on viel asia joka tässä ajassa ja tästä näkökulmasta käsin tuntuu niin itsestäänselvältä ajatukselta, et totta kai jos puhutaan toiseudesta, niin on ihan väistämätöntä puhuu eläimistä jo sen takii et niit on paljon enemmän kuin meitä. Se on ollut itselle aika tärkeä pointti, miten paljon enemmän Suomessa on vaik kanoja kuin ihmisii.

Riikka: Ja miten paljon on just tuotantoeläimiä. Derridakin ottaa tosi usein esiin sen käytännön, mitä me nähdään tai ei nähdä, miltä me suljetaan silmät, geenimuuntelu, tehotuotanto ja vastaavat. Tää ei oo tekstiä joka sanois mitä pitää tehdä, tää ei anna moraalisia ohjeita tai mitään sellasta, mutta kuitenkin se sanoittaa eläinten hyväksikäytön meidän ympärillä.

Helinä: Mä oon lukenut kritiikkii tätä kohtaan, kun tästä puuttuu ne suorat moraaliset ohjeet. Jotkut on kans ehkä kaivanneet Derridalta henkilökohtaisessa elämässään enempi vaik sitoutumista johonki eläinoikeusliikkeeseen. Mut kylhän tää tekee kanssa ihan selväks, minkä takia se ei välttämättä puhu niin hirveesti jollain oikeuskäsitesysteemillä. Siel oli se kohta, missä se mietti, et onks just oikeus se sana ja oikeudet se käsitejärjestelmä jonka sisällä pitäis pohtii.

Riikka: Eiks sillä ollut just, et voiko olla oikeuksia ilman velvollisuuksia muuta kuin poikkeustapauksissa, tän tyyppistä pohdintaa, et se problematisoi sitä käsitettä aika paljon?

Helinä: Se oli ehkä kohta missä se mun mielestä ei ollut sillä tavalla vahvimmillaan, se sano sen pikkasen itsestäänselvyysmäisesti et oikeuden käsite on vaan lähtökohtaisesti hankala, mut se oli semmonen sivupolku ja se ei hirveesti siitä selittäny. Jos puhutaan just siitä oikeuden käsitteestä ilman velvollisuuksia muuta kuin tietyissä poikkeustapauksissa, niin meidän väestöstä tosi iso osa vaik on lapsii, jotka ei oo vaan tietty poikkeustapaus.

Riikka: Musta tässä oli hyvää et se nosti esiin, et kyse ei oo siitä vaihtuvasta kysymyksestä, et pystyykö eläin tähän ja tähän ja tähän. Ja onks sillä tämä tai tuo kyky, mikä usein ehkä on se kysymys, mikä esitetään. Et kysymys kärsiikö eläin, tai onko olemassa mahdollisuus, että se tuntee kärsimystä,on jo olennainen kysymys.

Helinä: Mun suosikkijuttuja tässä kirjassa oli, että se ei lähtenyt vastaamaan niihin väitteisiin, että eläin ei pysty vaikka kieleen tai teeskentelyn teeskentelyyn tai jälkien peittämiseen tai itkuun tai nauruun. Kumminkin 90-luvun loppuu, 2000-luvun alkuu, se olisi voinut sen tehdä. Siinä vaiheessa olisi ollut jo hillitön määrä etologista tutkimusta. Musta on tosi tärkeetä tuoda esiin sitä, mihin kaikkeen erilaiset eläinlajit pystyy ja mitä me tiedetään siitä, ja mä koko ajan jotenkin ootin, et seuraavaks täältä tulee jotain, että kissa peittää jätöksensä tai että nämä delfiinit, niillä on nyt tämmöinen kieli. Mut kun se ei missään vaiheessa tullut täällä, niin se oli musta tosi siistiä, et se todistustaakka jätetään tavallaan niille, jotka väitti.

Riikka: Riittää et se argumentoi sitä eläimen käsitteen ongelmallisuutta ja miten paljon niitä eroja on, siis muita eroja kuin eläimet versus ihminen.

Helinä: Mitä sanoit tosta kärsimyskykyjutusta, niin mä tykkään siitä kohdasta missä se puhuu et se Benthamin muotoilu can they suffer, et Derrida nostaa sen nimenomaan kyvyks. Se on yhtä aikaa kykeneväisyys johonkin ja vajavaisuus.

Riikka: Ehkä myös, et jos on mahdollista et se kärsii, niin sen pitäis jo riittää. Et entä jos ei olekaan niin, et ne on vaan koneita, jotka reagoi ärsykkeisiin. Että voi olla todellista kärsimystä, tai mahdollisuus siihen. Mitä mieltä sä olit, kun tossa oli siitä, että filosofian kielessä ei ehkä ole ollut tilaa eläimelle tai eläimille, mutta vähän ohimennen se väläyttää, et runoudessa vois olla toisin?

Helinä: Se oli kauheen kiinnostava kohta siellä. Se teki kahtiajaon, et pohjimmiltaan on kahdenlaista eläimii koskevaa ajattelua. Sitä, joka lähestyy eläintä aina ihmisen katseen kohteena eikä koskaan ota huomioon, niin kuin sä sanoit, eläintä subjektina, ja sitä toista, jonka se jätti tavallaan vähän auki.

Riikka: Onks sit niin, että runouden kieli ei pyri sillä tavalla ottamaan haltuun sitä, mitä se käsittelee, tai et se jättää jotenkin avoimemmaks tai ei pyri jotenkin sulkemaan, tekemään argumenttia?

Helinä: Toi ainakin kuulostaa mahdolliselta.

Riikka: Niin.

Helinä: Mulla oli joku ajatus, mutta mä en saa sen hännästä kiinni.

*

Helinä: Mä muistin nyt! Mä mietin et kun siinä esseessä, johon Derrida viittaa,[1] puhuttiin runoudesta, että se on jotain, minkä haluu muistaa, niin ehkä kans kun meillä on se filosofian perinne, jossa saatetaan puhua että eläintä ei ole pidetty kauheen minkään arvosena, niin se on ehkä tuntunut kans tosi toissijaiselta kysymykseltä filosofeille. Ja edelleen jos juttelee ympäristö- tai eläinfilosofien kanssa, niin ne saattaa sanoo, et niitten aiheista on sanottu, et ne on jotenkin toissijaisia aiheita. Runoilijalla ei ehkä ole ollut samanlaista rajoitetta. Mitä sä aattelit siit siilistä? Siinä esseessä ja siitä, kun se välil pyöri täällä.

Riikka: Musta se siilivertaus oli sympaattinen, se kerälle kääntymisen ajatus, et runous rinnastuu siihen.

Helinä: Se on yhtä aikaa murskaantumiselle altis, tää oli nimenomaan autotiellä oleva siili, tosi karu tää.

Riikka: Mut kuitenkin kerällä oleva siili on myös suojautumistilassa.

Helinä: Mä huomaan, et mua tosi usein hämmentää ihan minkä tahansa tekstin kanssa, kun tulee joku suht yksittäinen eläinvertaus, jollei sit ole tosi selkeesti, et mistä tää siili tuli.

Riikka: Sen suhde todellisiin siileihin.

Helinä: Sen takia mä tykkään siitä, että tässä on se kissa, koska se selittää tosi konkreettisesti, et tää on nyt tää tietty kissa.

*

Helinä: Siis se oli must kans kiinnostavaa, kun se puhu, et se katkos ja se kuilu ihmisen ja eläimen välillä on olemassa.

Riikka: Ja jotenkin et olisin aivan typerä tai olisi aivan älytöntä, jos yrittäisin kiistää sitä. Mul on ollu ehkä käsitys, et usein ihmisen ja eläimen rajaa yritetään kyseenalaistaa ja sanotaan, että eläimellä on inhimilliseks miellettyjä ominaisuuksia ja päinvastoin. Se katkos oli ehkä sellanen, jota mä en odottanu yhtään.

Helinä: Se oli samalla kohta joka ainakin mulle selkiytti sitä mistä tää oikeestaan puhuu, kun mä oon just ehkä tottuneempi tollaseen puhetapaan mitä sä tos kuvailit, et sanotaan et ihmisen ja eläimen välinen raja on vaan kulttuurinen konstruktio. Ja sit eihän se, että jokin on kulttuurista juttua, tarkoita että se ois mitenkään epätodellista. Eihän tää väitä sitä vastaan mut tavallaan tarttuu siihen, et se ei tee siitä yhtään merkityksettömämpää tai vähemmän olemassaolevaa, vaik se ois vaan meidän päässä se ero.

Riikka: Tavallaan se ei hirveesti perustele, miks se haluu pitää sen rajan, olis vaan älytöntä kiistää se. Kylhän tässä myös on siitä, et eläimellinen ihmisessä halutaan kieltää kulttuurissa mutta että eläin kaikessa kyseenalaisuudessaan on ainakin siinä mielessä eri asia kuin ihminen, et jos miettii tätä sortoo tai sivuuttamista mitä tässä kuvataan, niin ainakin tarvitaan sitä rajaa.

Helinä: Tääl sivulla 45 se puhuu karjankasvatuksest ja tääl sivul 51 puhutaan katkoksesta, ja jotenki ne oli aika suoraan yhessä. Et koska ois ääliömäistä kieltää se nimenomaan lajin perusteella tapahtuva väkivalta koska se tapahtuu, niin siihen liittyy ehkä et samal taval ois ääliömäistä kieltää se katkos. Sitä myöten se tuntuis aika käytännönläheiseltä.

Riikka: Vaikka en tiedä onks se se syy miks Derrida sen sanoo, niin se ainaki tuntuu johtavan sellasiin ajatuksiin. Se itehän sanoo tässä vaan, et kaikki ovat tästä samaa mieltä, keskustelu loppuu ennen kuin on päässyt alkamaan, ja pitäisi olla pahempi pässinpää

Helinä: Musta aika hauska suomennos, et käytetään aasimaista ja pässinpäätä ja kaikkii tämmösii joittenki ranskan sanojen vastineeks, jotka viittas enempi eläimelliseen typeryyteen sinänsä eikä mihinkään tiettyyn lajiin. Mut sä olit sanomassa hetki sitten jotain.

Riikka: Joskushan oon miettiny esimerkiks, et miten vois kirjottaa asioista jotka ei oo inhimillisiä tai miten kuvata kaunokirjallisuudessa eläimiä niin, et ei jotenki latista sitä eläintä. Sitten se kuilu jossain mielessä on aina olemassa, koska jos taiteessa esitetään eläin, niin se on aina inhimillinen tulkinta.

Helinä: Mä huomaan lukijana jatkuvasti kaipaavani enemmän sellasii eläinkuvauksii tai eläimii käsittelevää kirjallisuutta, ja oon tosi innoissani kun mä löydän sellasta, joka ois just vähän enemmän auki eläinten suhteen, alkaen vaik siit tuotantoeläinhommasta. On tosi vaikee löytää kirjoi, jois puhutaan elävist tuotantoeläimist, et ois nyt joku aikuisille lukijoille suunnattu teksti, jossa ois vaik elävä kana tai sika.

Riikka: Onks ne aina kuolleita?

Helinä: Useimmiten joo. Se lähtee tollasista asioista. Kyl mä uskon et niit on, mut niit vois olla suhteessa kokonaisuuteen vähän enemmän. Mä en ainakaan henkilökohtaisesti pitäis kauheen isona ongelmana sitä, et kaikki ei-inhimillisen eläimen kuvaus on aina ihmisen tulkinta, jos siin kumminkin on hyvä yritys. Se on enemmän kuin mitä suurimmassa osassa kirjallisuutta on tällä hetkellä. Pääseeks hirveesti lähemmäs, jos kirjottaa ihmisistä?

Riikka: Toisaalta tuntuu et sellasii kuvauksii on vaikee löytää, mut sit toisaalta tuotantoeläimet voi olla vähän katvealue, vaikka runoudessa tosi paljon on nykyään posthumanistista virettä. En tiedä onks väärin sanoo, et tulee mieleen ilmastonmuutosaiheet ja näin, mut eläimii kuitenki ehkä käytetään aika paljon tai kuvataan runoudessa, ja usein tuntuu et yritetään nähä sen luonnon tai eläimen arvo. Sen tyyppist nykyrunoutta on aika paljon.

Helinä: Mä luulen, et se kun mä sanoin et löytyy vähän, johtuu siitä, et mä ehkä luen jonkun verran väärii genrejä. Et jos lukee paljon jotain arkirealistist fiktioproosaa, niin on tavallaan turha odottaa sitä ehkä sillä tavalla.

Riikka: Runous taas ei välttämättä niin paljon laita representaatioon, tai se tapa kuvata niit eläimii on vähän toisenlainen ku proosassa. Tulee siis esimerkiks Pauliina Haasjoki mieleen. Ehkä tuotantoeläimiin voi liittyy et niitä ei mielletä niin poeettisiks. Varmaan eläinlaji vaikuttaa tosi paljon siihen, miten kirjotetaan.

Helinä: Tos liittyy ehkä se pitkä ajatteluperinne, et kun joku eläin on niin sanotusti kesytetty, niin se on vajavaisempi ja kaikin puolin vähän ankeempi olento ku joku, joka kirmaa vuorilla villinä ja vapaana. Ehkä yhdistäis joihinkin syväekologien teksteihin semmosen villin ihannoinnin, mikä sit taas kääntöpuolelt voi olla — ja tää ei nyt oo mikään et vastustaisin syväekologiaa — et se kesy näyttäytyy ankeena ja ehkä kanssa väkivallan kohteena, jonain semmosena et sil on viel vähemmän subjektiuden mahdollisuuksii.

Riikka: Ehkä eläintä on helpompi romantisoida, jos se on villieläin.

Helinä: Ehkä kans helpompi kattoo kunnioittaen, tai avoimena. Liittyiskö siihen joku sellanen syyllisyyspuoli, et on vaikee kattoo lihaks kasvatettavaa eläintä, koska joutuu kohtaamaan sen, et on sillä puolella, joka kasvattaa niitä lihaks? Kans hulvatonta, miten tääl oli kohtii, joissa tää lähtee osottaa aika pitkänki kaavan kautta, miten hirvittävän monimutkasii perusteluketjui just joku Descartes vaik on kehitelly niille eläimen ja ihmisen kategorioille ja eroille, tai sitten vaik se vahapalakohta, mis sitä vahapalaa katsellaan vaikka kuinka, ja sit tää kirjoittaa siitä silleen, et se vahapala on ehkä vähän koominen esimerkki. Tykkäsin kans siitä et sellasistakin kirjottajista, joita vastaan se kirjottaa, niin samal ilmasee et tää teksti on tosi monikerroksinen ja monin tavoin kauheen huikee mut siel voi olla ihan älyttömii juttuja mukana. Mä kyl huomasin toivovani, et se ois elinaikanaan ehtiny tehdä kirjakirjan. Se oli ehkä niin helposti luettavaa kuin voi kuvitella esitelmän olevan kirjamuotoon tehtynä.

*

Riikka: Mitä ajatuksia sulle heräs tästä Raamatun keskeisyydestä tässä? Se oli musta kiinnostavaa, miten se analysoi täällä luomiskertomuksen nimenantoo. Se sanoo et Aadam on se joka nimeää, ja sit et Jumala antaa hänen nimetä nähdäkseen, kuinka hän nimeää.

Helinä: Must oli tärkeen tuntusta et se on niin paljon esillä, ehkä sen takii koska luomiskertomus on teksti, joka vaikuttaa koko ajan hirveen paljon. Tää on yks niist teksteistä, mitkä on saanu mut ymmärtämään sen, miten paljon se on mukana meidän just vaik eläimii koskevassa ajattelussa, vaikkei enää minään suorina viittauksina välttämättä. Mä tuun itse kristillisest taustasta. Tää taustasta kuulostaa aina siltä et se ois jotenkin mennyttä, mut siis tarkotan et myös nykyhetkessä määrittelen itteeni kristillisestä taustasta käsin vaik sellasta tekstii lukevaks ihmiseks. Mä oon ite kamppaillu aika paljon sen kanssa, et mä kuulun uskontoon, joka on patriarkaalinen ja ihminen—eläin-kahtiajakoo ylläpitävä alkaen ihan niist Raamatun ekoist luvuist. Mä kuulun just siihen uskontoon, mist tulee tosi paljon niit kulttuurisii käytäntöi, joita vastaan mä oon. Oon koettanu mennä kattomaan, mitä just jotkut ekoteologit sanoo näistä, ja moni painottaa et no mut se ohje oli, et viljelkää ja varjelkaa. En oo teologi mut ylipäätään se varjelunki ajatus, miten ylhäältäpäin tuleva se on, niin mulla itsellä on aina kauheesti ongelmia luomiskertomuksen kanssa. Must on siistii, et tää oikeesti käsitteellisti sen ja liitti nimeämisen väkivallan mahdollisuuteen.

Riikka: Siinä raamattuviittauksessa oli se, mitä se muuallaki sanoo, että nimenomaan Aadam nimeää ne eläimet. Derridalle se eläinten sorto näyttäytyy jotenki maskuliinisena tai miehisenä, minkä se sanoo ihan suoraanki.

Helinä: Joo se sanoo siit karno… fallogosentrismistä [hihitystä].

Riikka: Tost tuli mulle mieleen Antti Nylén, kun tietää et Vihan ja katkeruuden esseet (2007) on monille antanut alkusysäyksen kasvissyöntiin.

Helinä: Täähän on tosi samanlaista, paitsi ehkä vähän tai paljonkin erityyppisel kielel ilmastuu, kun mistä Carol Adams kirjottaa siin klassikossaan Sexual Politics of Meat (1990), mistä Antti Nylén puhuu siin Vihan ja katkeruuden ekassa esseessä. Mä muuten löysin Adamsin alun perin lukemalla Nyléniä. Mä luulen et se on Suomessa ollu varmaan aika keskeinen siihen, ja tää ajatus on tosi tuttu Adamsilta, siis et on samoja rakenteita sukupuoleen perustuvas, lajiin perustuvas, etnisyyteen perustuvas sorrossa. Oikeestaan se on ekofeminismin perusajatuksii, niin must on hauskaa et se on täällä. Adamsilla on yks essee, mis se kirjottaa täst Derridan karnofallogosentrismistä. En tiiä onks Derrida missään kirjottanu ekofeministeistä, mutta ekofeministit kirjottaa paljon Derridasta.

*

Helinä: Tääl oli tost vaikka mehiläiset näennäisesti vastaavat viestiin, ne eivät todella vastaa vaan reagoivat. Voisko olla jotain mehiläisten tekemää runoutta?

Riikka: Mä olin joskus yhessä galleriassa Jyväskylässä, siel oli kuvataidenäyttely mis oli hyönteisii jotka tekee kaiverrusta puun pintaan. Mä luulen et se oli kaarnakuoriainen. Se oli must visuaalista runoutta jossain mielessä, toki ihminen oli asettanu ne sinne galleriaan. Ehkä mehiläiset ei voi siinä mielessä tehä runoutta, et se on ihmiskulttuuriin liittyvä käsite, mut ainakin me pystytään katsoon sitä sellasena.

Helinä: Tääl on se runous versus filosofia -erottelu, ja miten se niin sanottu kysymys eläimestä asettuu enempi jonnekin runouden kun filosofian alueelle. Kai sitä vois tarkastella muittenkin lajien tekemisii myös filosofian kannalta, mut menee ehkä vaikeemmaks tietyl tapaa.

Riikka: Siitä näyttelystä, jonka mä näin, tuli mieleen aseeminen kirjotus. Yks vielä tosta kysymyksestä, kesällä luin Durasin Kirjoitan (1993, suom. 2005), joka on sen viimenen teos. Siinä puhuttiin miten kärpäsetkin kirjoittaa, tai joku kärpänen jossain, huoneen nurkassa, sekin kirjoittaa koko ajan.

*

Riikka: Löytyisköhän tähän jotain hyvää loppukaneettia?

Helinä: Oliks sulla joku lempikohta?

Riikka: Mä oon laittanu hirveesti koirankorvia tänne, mut näit on vähän liian monta.

Riikka Simpura & Helinä Ääri


1 Derrida 2003. Che cos’è la poesia? — Mitä on runous? Suom. Olli Sinivaara. Tuli & Savu 4/2003, 56—57.

Share