Arvostelut


Hellemmät napit

25.6.2020 :: Arvostelut, nro 100

Gertrude Stein

Hellät nappulat

suom. Tuomas Kilpi

Oppian 2019, 115 s.

 

Gertrude Steinin uraauurtava proosarunoteos Tender Buttons (1914) on saanut kuluneella vuosikymmenellä Suomessa yllättävän paljon huomiota. Markku Innon käännös otsikolla Herkät napit ilmestyi vuonna 2013, ja kolme vuotta aiemmin Nuori Voima julkaisi siitä valikoiman runoja Stein-teemanumerossaan Aki Salmelan suomentamana. Nyt Tuomas Kilpi on kääntänyt tuoreen Oppian-kustantamonsa valikoimaan uuden version. Jatkumo herättää kysymyksiä: Mistä tarve uudelle käännökselle? Millaisiin ratkaisuihin se on päätynyt verrattuna aiempiin? Uuden suomennoksen lukija saattaakin odottaa kiinnostuneena jonkinlaista kääntäjän esipuhetta, jota minimalistiseen laitokseen ei kuitenkaan sisälly. Minimalismi näyttää olevan koko käännöstä ohjaava voima, ja suurelta osin sen perusteella tehdyt valinnat puhuvat puolestaan, vaikka ajoittain kevyt ote kääntyy lopputulosta vastaan. Sävyjä löytyy, kun tekstiä luetaan sekä alkuteoksen että aiempien käännösten rinnalla.

Tender Buttons on Steinin ensimmäisiä julkaistuja teoksia ja niiden joukossa erityisen kokeellinen. Sen kolme osaa, jotka on otsikoitu ”Esineitä”, ”Ruokaa” ja ”Huoneita” (”Objects”, ”Food”, ”Rooms”), kartoittavat kodin sisätilassa kohdattuja arkipäiväisiä asioita, niiden havaitsemisen kokemusta ja assosiointia, joka seurailee sekä esineiden värejä, mittasuhteita ja tekstuureja että niihin viittaavien sanojen äänneasuja. Stein, joka oli kiinnostunut sekä kuvataiteesta että psykologiasta, tavoittelee havainnon ja perspektiivin kubistiseksikin kutsuttua realismia ja kuvailee halunneensa luoda ”muotokuvia” esineistä ja tiloista[1]. Vertailu kuvataiteisiin ei kuitenkaan kanna loppuun asti, sillä Steinin teksti ottaa aineellisen maailman vastaan kaikin aistein. Itse kieli ei ole siinä koskaan representaation väline vaan tasavertainen hellän tarkastelun kohde aineellisen maailman kanssa. Teksti on houkutellut luentoja, joissa pinnan alta haetaan piilomerkityksiä, kuten esimerkiksi viittauksia naisten väliseen rakkauteen, seksiin ja yhteiseloon, joita ei ole ollut mahdollista kuvata suoraan[2]. Toisaalta on aiheellista korostaa tekstin ”pinnallisuutta”; kuten Teemu Manninen muotoilee, teos itse on ”maailmassa tehty esine” sen sijaan että esittäisi jotain[3].

Otsikko Hellät nappulat kertoo samanaikaisesti suomennoksen vahvuuksista ja heikkouksista. Se tekee oikeutta Steinin hellävaraiselle asenteelle, joka tuo lukijan havainnon piiriin perunat, kalat, tyynyt ja sateenvarjot mutta myös niihin liittyvät kokemukset ja prosessit, sanat ja kielen rakenteet. Näin teksti kurkottaa representaation kahtiajakojen yli ja tulee eläväksi kokonaisuudeksi, joka hämmentää, aktivoi ja hykerryttää lukijoita. Toisaalta ”nappulat” ottaa melko harppauksen kohti ”söpöyttä” — ”söpö” on käännöksessä toistuva sana — ja vie ajatukset eroottiseen hellyyteen ja piilomerkityksiin ompelulaatikossa pyörivien puseronnappien sijaan. Tämän suunnan korostaminen uhkaa viedä lukijalta osan kaksoismerkitysten riemusta, joka tekstin ei-esittävän logiikan mukaan kuuluu osaksi sen tekemisiä maailmassa. Napeissa voi nähdä hellyyttä, mutta ensin olisi nähtävä napit.

Kilven hellässä käsittelyssä esimerkiksi Steinin taajaan käyttämä ”thing” kääntyy useimmiten ”juttu”, kun taas Into turvautuu konkreettisempaan ”esineeseen”. ”Juttu” on neutraalin epämääräinen mutta toistuessaan kohosteinen, kuten alkukielinenkin ilmaus. Esimerkiksi ”little thing” kääntyy ”pikku juttu” tai ”pieni juttu”, kun se on Salmelan käännöksessä runosta ”Single Fish” idiomaattisemmin ”pikkujuttu” (11), Innolla teknisesti ”pieni esine” (47). ”Aines tyynyssä” -runossa (”Substance in a Cushion”) syntyvä juttujen jatkumo tavoittaa ”thing”-sanan epämääräisyyden: ”Näky koko näky ja pieni valitus jauhaminen tekee koristeet niin suloiset laulavat koristeet ja punainen juttu ei pyöreä juttu vaan valkoinen juttu, punainen juttu ja valkoinen juttu” (11)[4].

Söpöyden yliannostukselta taas tuntuu, kun runossa ”Omena” esiin marssii sekä sinällään hauskasti äänneasun mukaan käännetty ”simpsakka sieni” että täysin synonyymiassosiaation kelkkaan hypännyt ”kiltin kinkun pienet kulmat” (69)[5]. ”Kiltin” viljely on kuitenkin myös osuvaa: Kilpi kääntää systemaattisesti ”please” sanoilla ”ole kiltti”, kun aiemmat käännökset ovat usein päätyneet suomalaisittain sujuvampaan ilmaukseen ”kiitos”. Näin uusi käännös säilyttää aavistuksen tyylikikasta, jossa vakiintuneesta kohteliaisuusilmauksesta tuodaan toiston avulla esiin vierautta ja aistillisia kaksoismerkityksiä. Konkretia ja aistillisuus kohtaavat esimerkiksi ”Pieni nimeltä Pauline” -runon (”A Little Called Pauline”) lopussa: ”Ole kiltti ja voi, ole kiltti ja voi, älä tunge sitä lisäksi lisää istu siihen kun” (35—36)[6]. Alkutekstin ”jam” kääntyy viittaamaan tunkemiseen hillon sijaan, mutta ”voi” hoitaa konkreettisen ruoka-assosiaation kiltteyden rinnalla.

Kilpi onnistuukin useimmiten välttämään liiallisen monimutkaisuuden, joka alkutekstistä puuttuu sen monimerkityksisyydestä huolimatta. Esimerkiksi Steinin vakiokeinoihin kuuluvan ”there is” -rakenteen, joka esittelee paitsi esineitä myös abstrakteja käsitteitä ja kielen rakenteita, Kilpi useimmiten kääntää yksinkertaisesti ”on”, mikä säilyttää sekä vieraannuttavan efektin että hellän otteen, kuten runossa ”Lasitettua kimalletta” (”Glazed Glitter”): ”Mutta on, on toivoa ja tulkinta ja joskus, kuka tahansa on tervetullut, joskus on henkäys ja laiskanvirka ja hurmaavaa hyvin hurmaavaa joka on puhdasta ja puhdistavaa” (8)[7]. Sujuva käännös on tosin vienyt mennessään Steinin leikkisän negaation yksinkertaistaessaan kohdan ”surely any is unwelcome”. Käännös ohittaa vastaavia oleellisia piirteitä harmillisen taajaan. Innon suomennoksessa eksistenssistä tulee hieman puisevaa, mutta yllättävä negatiivi yritetään tunnollisesti säilyttää: ”Mutta on olemassa, on olemassa tuo toivo ja tuo tulkinta ja joskus, epäilemättä jokin on vähemmän tervetullut, joskus on henkäys ja tullee olemaan laiskanvirka ja viehättävä hyvin viehättävä on tuo puhdas ja puhdistava” (11). Se tuo ansiokkaasti esiin teoksen rakenteellista haastavuutta mutta ei tavoita sen lempeää sävyä.

Paikoin uusi käännös päätyy lisäämään monimutkaisuutta ja kömpelöitä rakenteita, mitkä voitaisiin myös kuitata yksinkertaisesti huolimattomina käännöksinä. Näihin kuuluu myös useita kirjoitusvirheitä ja alkutekstin lukuvirheitä, jopa muutama puuttuva kappale. Jotkut ongelmalliset ratkaisut toisaalta tarttuvat haasteisiin, joita Suomen kielen erityispiirteet asettavat. Eräs näistä on toistuva partisiipin preesens ”-ing”, joka voi kääntyä joko ”tekevä” tai ”tekeminen”. Useimmiten kyseessä on jälkimmäinen: verbeistä tulee esinemäisiä kappaleita, jotka esitellään lukijalle ”juttuina”. Suomeksi tästä seuraa kömpelöitä lauseenvastikkeiden ketjuja. Esimerkiksi runossa ”Pala kahvia” (”A Piece of Coffee”) kohosteinen ”[t]he settling of stationing cleaning” (5) kääntyy ”[s]ijoittamisen siivoamisen asettuminen” (14), kun taas Innon valinta on ”[m]äärätystä siivouksesta sopiminen” (14). Kilpi päätyy funktionaalisesti samanlaiseen muotoon kuin alkuteksti, Into suoristaa mutkia.

Jos Steinin teksti kutsuu ”pinnallista” lukutapaa, jossa huomio kiinnitetään sanojen ja kielen tasoon, niiden herättämiin välittömiin kokemuksiin, joista yhdistettynä syntyy tekstin toimijuus maailmassa, eri käännöksillä on omat vahvuutensa. Paneutunut lukija saattaisi jopa nauttia kaikkien lukemisesta rinnan. Kahden aiemman käännöksen ote on teknisempi ja kohdekielilähtöisempi, Salmelan lopputulos näistä tosin sujuvampi. Uusi taas sujuu mutta tekee tulkinnallisia loikkia ja painottaa sävyjä, jotka alkutekstissä ovat lukijan vapaasti assosioitavissa. Alkusanojen ja huomautusten puute on tavallaan eduksi pintaluennalle: uusi käännös todella näyttää enemmän ”maailmassa tehdyltä esineeltä” kuin aiempi laitos, jonka esipuhe päättyy kehotukseen vierailla Steinin haudalla Pariisissa jonkinlaisen ymmärryksen saavuttamiseksi (7). Tender Buttons ei kaipaa yhteyttä Steinin elämäntarinaan tai sen paikkoihin, ja vierailu Père Lachaisella tuskin ratkaisee sitä sen enempää kuin uuden ”pinnallisen” käännöksen lukeminen.

 

Laura Oulanne

 

[1] Stein 1926.

[2] Ks. esim. Frost 2013; Goodspeed-Chadwick 2014.

[3] Manninen 2010, 4.

[4] ”A sight a whole sight and a little groan grinding makes a trimming such a sweet singing trimming and a red thing not a round thing but a white thing, a red thing and a white thing” (4).

[5] ”calm seen”; ”little corners of a kind of ham” (30).

[6] ”Please could, please could, jam it not plus more sit in when” (15).

[7] ”But there is, there is that hope and that interpretation and sometime, surely any is unwelcome, sometime there is breath and there will be a sinecure and charming very charming is that clean and cleansing” (3).

 

Lähteet

Frost, Laura 2013. The Problem with Pleasure. Modernism and its Discontents. New York: Columbia University Press.

Goodspeed-Chadwick, Julie 2014. Reconfiguring Identities in the Word and in the World. Naming Marginalized Subjects and Articulating Marginal Narratives in Early Canonical Works by Gertrude Stein. South Central Review 2/2014, 9—27.

Manninen, Teemu 2010. Gertrude Steinin pinnallisuudesta. Nuori Voima 6/2010, 3—5.

Stein, Gertrude 1926. Composition as Explanation. London: Hogarth Press.

Stein, Gertrude 2010. Tender Buttons (1914). Esineitä ja ruokia. Suom. Aki Salmela. Nuori Voima 6/2010, 10—11.

Stein, Gertrude 2011 (1914). Tender Buttons. Mansfield Centre, CT: Martino Publishing.

Stein, Gertrude 2013. Herkät napit. Suom. Markku Into. Siuro: Palladium Kirjat.

 

Share

Kivien pysyvyydestä

18.6.2020 :: Arvostelut, nro 100

Anna Tomi

Huomisen vieras

Poesia 2019, 81 s.

 

Kivi, elottomasta aineesta muodostunut pala maailmaa.

Maan alle hautautuneiden objektien avulla ihminen etsii tulkintaansa menneestä, ajasta ennen itseään. Kivi kiteytyy, ylittää ajan.

Kivi on synekdokee, osa niin välitöntä ympäristöämme kuin avaruuttakin. Se muistuttaa meitä yhteydestämme maailmankaikkeuteen, suuruudesta pienuudessa sekä mahdollisuudesta maan ulkopuoliseen elämään.

Tutkimuskohteen lisäksi kivi on terapia- tai taikaesine, ja eri kivilajien uskotaan parantavan ja kantavan erilaisia voimia.

Nämä kaikki ulottuvuudet ovat läsnä Anna Tomin esikoisteoksessa Huomisen vieras, joka lähestyy aikaa, toimijuutta ja todellisuutta näkökulmasta, jota voisi luonnehtia posthumanistiseksi. Tomi on aiemmin toiminut kirjallisuuskriitikkona sekä Tuli & Savun päätoimittajana ja tekee parhaillaan väitöskirjaa UC Berkeleyn yliopistossa.

Ametistimaisia kiteitä on myös Tiina Lehikoisen suunnittelemassa makeassa, hattaranvärisessä kannessa, jonka kirjaimet muistuttavat pieneliöitä tai kasveja – ehkä fossiileja, sillä teoksessa on monilta osin kysymys hautautumisesta. Huomisen vieras kaivaa erilaisia objekteja, kuten simpukanhelmiä, laivoja tai kiviä, osittain näkyville. Millaista aikaa niihin on kiteytynyt?

Teoksen aloittaa osasto nimeltä ”Jälkikirjoitus”, joka yhdistyy sen kontekstissa nykyisen aikakautemme päättymiseen sekä ihmisen maapallolle kaivertamiin jälkiin (”jälki, kirjoitus.”).

 

kun kivi viimein usean yrityksen jälkeen valloitettiin,
tarinat ulkopuolisista tarkkailijoista lakkasivat
xxxxxxxxxkuin leikaten

 

Laajemmasta perspektiivistä katsoen asuttamamme planeetta on vain yksi kappale tai silmänräpäys äärettömässä, alati laajenevassa tilassa ja ajassa. Ihmisen suuruutta kannattelee maanpäällinen ”kertomus korkeimmasta vartiotornista”. Ja jos kuun pinnalla ei näy muita, halutaan sen todistavan, ettei toista yhtä älykästä toimijaa elä tässä maailmankaikkeudessa.

Mutta on muitakin (kivi)lajeja. Kuten ”ilahtunut pikkujade” eli ”muru” (vrt. ”amour”), esimerkiksi kiinalaisen lääketieteen valtiovallan symboli, joka voi kuvata ihmisen ylivertaista asemaa. Kestävä jade liittyy toisaalta ikuisuuteen, terapeuttisessa käytössä sen uskotaan parantavan traumoja ja tuovan tulevaisuuteen toivoa. Se yhdistää maailmanlopun tunnelman yksityiseen kokemukseen, ehkä ihmisen tarpeeseen turvautua uusvanhaan henkisyyteen hallitsemattomassa ja sekavassa ajassa. Onkin hienoa, ettei Huomisen vieras tunnu jättävän lukijaa toivottomaan arvotyhjiöön vaan käsittelee ihmisen jälkeisen ajan teemoja, jos näin voi sanoa, raikkaasti. Teos ottaa viileän etäisyyden omaan aikaamme, mutta sen ironia on omituisen lämminhenkistä.

Teoksessa aika ja puhetilanteet ovat jäljittämättömiä, eivätkä säkeistö- ja proosarunomuotoa hyödyntävät runot viittaa koskaan vain yhteen aikaan, tilanteeseen tai tapahtumaan. Ne muodostavat keskenään jatkumoiden johtolankoja, mutta yhteydet katkeilevat ja rätisevät. Rakenteessa on jotakin planeetan- tai mandalanpyöreää, mitä lukija sitten haluaakaan: ”jos roska on olemassa / vain tullakseen palautetuksi / ikuiseen kiertokulkuun” — tai ”pieni kehä saartaa elämämme suku suvulta / ja asettuu olemassaolon jatkuvaan jonoon”. Huomisen vieras muistuttaa kehämäisessä aikakäsityksessään ja rakenteessaan yllättävästi esimerkiksi Erkka Filanderin Heräämisen valkeaa myrskyä (2013), vaikka tyylillisesti teoksilla ei olekaan yhteistä. Toki myös Filanderin ammentamassa romantiikassa häntäänsä syövää Ouroboros-käärmettä, ikivanhaa symbolia, käytettiin kuvaamaan syklisyyttä ja ikuisuutta.

Arvoituksellisuudestaan johtuen Huomisen vieras on aluksi yhtä vaikeasti lähestyttävä kuin sen teematkin, ja kestää jonkin aikaa ennen kuin lukija kykenee yhdistelemään kovin abstraktilta tuntuvaa tekstiä mielekkääksi temaattiseksi kokonaisuudeksi. Vastaanoton kannalta ensimmäisten osastojen soisi esittelevän tematiikkaa hitusen selkeämmin, jotta lukijan usko omaan tulkintaansa ja teoksen maailmaan eivät lopu kesken lukemisen. On tosin todettava, että jotakin täysin varmaa henkivät runoteokset eivät yleensä edusta itselleni kirjallista varmuutta, jolla on useimmiten juurensa toisenlaisessa maaperässä kuin jotakin kirkasta teesiä välittävässä selkeydessä. Vaivannäkö joka tapauksessa palkitaan. Teoksen vahvin osasto ’’Matoaika’’ kirkastaa ja konkretisoi abstraktilta tuntuvaa alkua. Hahmottuu aavemaisen dystooppinen maisema, jossa nykyisyys, menneisyys ja tulevaisuus limittyvät:

 

olisipa piileskelyyn sopiva perunakellari syvällä mullan uumenissa,
kuten isoisoisälläni jota noudettiin vuoroin rintamalinjan
kummallekin puolelle. Hän olisi vain halunnut olla rauhassa kotonaan.
kellari ei suojaa sähköltä, mutta se tarjoaa sentään kohtuullisen kuoren
yksisuuntaista aikaa vastaan. nämä eivät ole minun muistojani.

 

Puhuja kaipaa kivien lailla itsekin syvälle maahan, suojaan eräänlaiseen ajattomaan tilaan, jossa kokemus tuhosta pysähtyisi. Ylisukupolvinen trauma sodasta rinnastuu maailmanlopun odotukseen. Todetessaan kuin ohimennen, että ”nämä eivät ole minun muistojani”, puhuja avaa teoksen suhdetta paitsi aikaan ja muistiin, myös sen puhuntaan ja toimijoihin.

Puhunta liikkuu kuin persoonattomassa tilassa. Puhujan voi tulkita muistinsa menettäneeksi, mutta on teoksen hengen vastaista ajatella puhunnan palautuvan vain yhteen subjektiin: lineaarisuutta ja logiikkaa pakenevana se voi heijastella myös ei-inhimillistä kokemusta ajasta. Teoksen kieli kuvaa ulkoista todellisuutta mystisesti kaivaen esiin vain pienen palan kerrallaan.

Language-runousvaikutteinen hajonneisuus onnistuu yllättämään säkeistö- ja proosarunomuotoisessa, päällisin puolin ehyen keskeislyyriseltä näyttävässä tekstissä. Lähiseuduilla liikkunee esimerkiksi Rae Armantrout abstraktioihin, älyllisyyteen ja arvoituksellisuuteen taipuvaisessa ilmaisussaan. Kotimaisesta runoudesta taas tulee mieleen esimerkiksi Juri Joensuun Valohuppu-teos (2012). Hajoava kieli yhdistyy myös kauniiseen lyyrisyyteen. Tällä tapaa jännitteinen tyyli erottaa Tomin ilmaisun kiehtovasti niin language-runoilijoista kuin modernismista, mutta pitää heidät kuitenkin valovuoden — tai kädenmitan — päässä.

Toisinaan puhuntaa voi ajatella eräänlaisena maailmanlopun päiväkirjana, johon puhuja raportoi havaintojaan. Rekisterit vaihtuvat nopeasti surumielisestä ja viileästä havainnoinnista lapsenomaiseen leikkisyyteen, joka saa sanat maistumaan hubbabubbalta. Tarjoillaan ”illuusionmakeaa”, ”kyynelmitta”, ”väsy vähäsen”. Se on yksi ominaisuus, joka tekee lukukokemuksesta omaleimaisen. Kieli jokeltelee ja tuottaa ajatuksen: antakaa lasten mennä ei-inhimillisen ja extra-terrestriaalin luokse, sillä lapsenomaisen välitön kokemus lajienvälisestä yhteydestä voisi olla yksi avain oikeudenmukaisempaan maailmaan ja myös oman lajimme säilyttämiseen. Ei liene sattumaa, että eräissä scifi-elokuvissa juuri lapset saavat yhteyden ulkoavaruuden muukalaisiin. Edetessään kirja saakin yhä enemmän mielikuvitusta kirvoittavia tieteisfiktion piirteitä.

Teos luo myös ikään kuin käänteisen apostrofin, kun puhuntaan hiipii jostakin toinen ääni, jonka lukija ei tiennyt olevan siellä:

 

askartelija, laivanrakentaja, se joka muovaa
elämäntyöni paljastuu vasta jälkeenjääneistä lehdistä
olen kukka, lantiokivi

sinun jälkesi

xxxxxxmuistatko kun kerroin pelkääväni että näet minut
xxxxxxkaikessa kammottavuudessani. sinä pelkäsit että
en näe sitä hirviötä joka olet

 

Usein ääni on ihmisen unohtama tai hänelle vieraaksi jäänyt subjekti, joka ottaa tekstin haltuunsa hetkeksi: ”hyvän kahvin olette keittäneet”.

Vierasta ei mitä ilmeisimmin ole kutsuttu, mutta häntä tarvitaan peiliksi ja omatunnoksi. En voi olla ajattelematta elokuvia Kolmannen asteen yhteys (1977) ja Arrival (2016) ja niiden lempeitä avaruusolentoja: ”oliko oikosulun syynä ystävällisen muukalaisen halu varoittaa?” Mihin kaikkeen eri lajit ja yksilöt voisivatkaan yhdessä pystyä, jos suhtautuisimme toisiin kumppaneina?

Aikojen lävitse kulkeutuu kirje tai sähke:

 

hyvä vastaanottaja, olen tavoitellut sinua
xxxxxxkuvitelkaamme,
keskus palaa
maa hupenee altani

tiet ovat askelten ravintoa

 

Ihminen kirjoittaa suureen kiveen nähdäkseen siinä itsensä, vaikka kivi ei tarvitse ihmistä. Myös puut kommunikoivat toistensa kanssa, ja viemärillä on omanlaisensa muisti. Madot pöyhivät maata, jolla kävelemme, hajottajat palauttavat ihmisruumiin kiertokulkuun. Toistaiseksi pysyvää on vain maa, johon ihminen kaivaa hautaansa.

Teos jää häiritsemään lukijaa eikä päästä otteestaan vaan sekä kestää että vaatii useita lukukertoja. Vaikka todellinen huomiselle vieras lie ihminen, loppu ei näyttäydy vain pelottavana. Tuhoaan uumoilevalle jää, jos ei muuta, niin ajatus kivien pysyvyydestä, kiertokulusta, eräänlaisesta ikuisesta paluusta: ”kivikaupunki palaa aina uudelleen / ja uudelleen.”

Kaikki siis tuskin loppuu.

 

Anniina Meronen

 

Share

Pääskyjen ja nisäkäsäänten ilmasilmukkapolyfoniaa

20.4.2020 :: Arvostelut

Friederike Mayröcker

Elämän käpälistä

Suom. Sirkka Knuuttila

ntamo 2018, 266 s.

 

Kirjoittajan asento on aina lukuasento. Kirjoittaja on kirjoittaessaan oman tekstinsä lukija, ja kirjoituksessa kaikuvat aiemmin luetut, muiden kirjoittamat tekstit. Sirkka Knuuttilan kääntämiä itävaltalaisen Friederike Mayröckerin (s. 1924) runoja lukiessa kirjoittamisen ja lukemisen välinen dynamiikka tuntuu erityisen voimakkaalta. Runoilija on kertonut lukevansa 10 tuntia päivässä ja nauttivansa silloin tällöin ”hyppysellisen Hölderliniä” kiihdyttääkseen itsensä kirjoittamisen tilaan. Runot kuhisevat kursivoituja sitaatteja ja viitteitä. Friedrich Hölderlinin ohella katalyytteina toimii kokonainen leegio kirjallisia ja ei-kirjallisia vaikuttajia, muun muassa André Breton, Paul Celan, Jacques Derrida, Marguerite Duras, Andrea Zanzotto, Jackson Pollock, Johann Sebastian Bach, The Beatles, silkkiäispuut, pääskyset, kissat ja koirat. Schubertin liedit punoutuvat yhteen ”[t]akamukseen pistettyjen pyjamabagatellien” ja arkisten kohtaamisten kanssa. Yhdeksi käännöskokoelman mottorunoksi Mayröcker on valinnut preludin vaatturilleen Aslan Gültekinille. Preludista käy ilmi Mayröckerille tyypillinen tapa riistäytyä irti loogisista lauserakenteista ja ujuttaa mukaan salamannopeita viittauksia:

 

kun kävelin hänen liikkeensä oven ohi siis kumpikin yhdellä
silmällä kosketti toistaan kun kuljeskelin ohi mietteliäänä, silloin
joenpolveen mies niin sanoakseni profiilimaisesti
sellainen kaappauskohtaus, samalla kun hikipisara
hitaasti valuu kainalokuopastani alas pitkin käsivartta
äkkiä yksi kirjain nimestäni
putoaa maahan näen sen putoavan, katoavan —
SANIAIS-SILMIN, Breton

 

Knuuttila sanoo jälkisanoissaan, että Mayröckerin estetiikan läpäisee unelma vapaasta kielestä, jota ei valjasteta mihinkään tarkoitukseen tai tehtävään. Kielen vapautta ilmentää runoilijan montaasitekniikka: tajunnanvirtamaisesti etenevät runot poukkoilevat, katkeilevat, loikkivat ja palaavat välillä kertaamaan yksittäisiä motiiveja. Merkityksiin ja syntaksiin sitoutumattomat lauseet törmäilevät toisiinsa; aistimukset, sitaatit ja muistikuvat pyrähtelevät kuin ilmassa taituroivat pääskyt. Mayröcker onkin luonnehtinut tekniikkaansa ”ilmasilmukkamusiikiksi”. Käsite viittaa paitsi linnunlentoon rinnastuviin mielenliikkeiden kuvioihin myös sitaattivilinän silmukoihin ja niihin vuoropuheluihin, joita runoilija käy rakastettunsa eli kirjailija Ernst Jandlin, ystäviensä, taiteilijoiden ja muiden kirjailijoiden kanssa. Monet runot on varustettu omistuskirjoituksella tai jopa otsikoitu omistuksella tietylle henkilölle. Elämäkerrallisuuden ja kulttuurisen kontekstin omaperäisessä vuoropuhelussa silmukoihin kutoutuu arkisia tilanteita, satunnaisia pätkiä keskusteluista ja luetuista teksteistä:

 

[…] Valokuvassa minun jähmeä
jäätynyt typerä hymyni, modernin kerronnan
silvottu lanka vastaa uuden maalaustaiteen murtunutta
perspektiiviä jne., mukavasti liimautuvat trikoot : kalkkunakukkojen
kammat, näytän pannukakulta, sanoo Thomas Kling,
aistit päistikkaa lootuskukkalampeen — hyvää ja pahaa onkohan
sitä, 1 erehdys sanoo, luulen (Mario Retti)

 

Runous tuntuu virtaavan loputtomana kirjoittumisena, vapaasti vaeltavana kielenä, jonka vapaus tarttuu lukijaankin. Eräänlaisena lukuohjeena tai Mayröckerin poetiikan ydinluuna voisi pitää runoa ”vapautuminen lukemalla, joulukirje”:

 

”tässä on solmukirjoitus vanha maaginen
teksti monimutkaista tematiikkaa —, voitte jättää sen
pahvilaatikkoon, pidellä sitä käsissänne lukea
silmillänne, tai voitte katkaista veitsellä
sidelangan (silloin kirjoituksesta tulee
eloisa), tai voitte tehdä päinvastoin, pidellä sitä
silmillänne lukea käsillänne, mutta tämä tarkoittaa joka
tapauksessa VAPAUTUMISTA LUKEMALLA . .”

 

Knuuttila toteaa, että Mayröcker ”haastaa lukijaa pohtimaan kirjoittamisen vapauttavaa merkitystä”. Lisäisin vielä, ettei Mayröcker haasta ainoastaan pohtimaan. Lukemalla kirjoittava metodi saattaa nimittäin jatkaa työskentelyään lukijassa. Näin kävi ainakin minulle. En voi tietenkään puhua muiden lukijoiden puolesta, mutta väittäisin, ettei teoksen pyörryttävä vaikutus välttämättä jää vastaanottamisen tasolle vaan saattaa imaista pyörteeseen mukaan. Minut se vapautti kirjoittamaan.

Saksankielisen maailman tärkeimpiin kokeellisiin runoilijoihin kuuluvalta Mayröckeriltä on ilmestynyt jo yli sata teosta. Kymmenille kielille käännetty ja muun muassa Georg Büchner -palkittu Mayröcker on jäänyt Suomessa melko tuntemattomaksi. Onneksi Knuuttilan muhkea, kielellisesti herkkävainuinen käännöskokoelma korjaa tilannetta ja tarjoaa läpileikkauksen Mayröckerin runoudesta eri vuosikymmeniltä. 1300:sta runosta on valikoitunut Elämän käpäliin 184, ja runoilija on osallistunut käännöskokoelman syntyprosessiin keskustelujen ja haastattelujen kautta. Kääntäjän jälkisana ja selitykset auttavat lukijaa saamaan kiinni runsaan kudelman langanpäistä.

Mayröckerin lähtökohta oli keskeislyriikka, mutta 1960-luvun alussa hän ryhtyi kirjoittamaan poliittista kollaasia protestoidakseen Itävallan konservatiivista ilmapiiriä ja sensuuria vastaan. Tuon ajan Itävallan taantumuksellisuutta kuvaa osuvasti se, että Mayröckerin puoliso, niin ikään kokeellista runoutta kirjoittanut Ernst Jandl, asetettiin julkaisukieltoon vuonna 1957, kun hän parodioi runossaan Hitlerin valtaannousun ihailua. Mayröckerin myöhemmässä tuotannossa kielen materiaalisuus nousi etusijalle merkitysten kantamisen sijaan, mutta runoissa kuitenkin säilyi vahva elämäkerrallinen vire, jossa tosimaailman henkilöt, luonnon tarkkailu, lukeminen ja kirjoittaminen nivoutuvat saumattomasti toisiinsa. Vuonna 2000 tapahtuneen Jandlin kuoleman jälkeen Mayröcker kehitti menetyksen tuskasta nousevan ”raivoisan kielen” ja ”kyynelpuheen”, jossa murskaava, lähes sietämätön ahdistus yhdistyy hurjaan kielelliseen piehtarointiin. Taipumus uudissanojen kyllästämään yksityiseen kieleen ja syntaksin särkemiseen tulee toki esiin jo aiemmassa tuotannossa, mutta 2000-luvun runot elävät yhä rajummassa murtumisen ja uudelleen syntymisen liikkeessä. Knuuttilan käännös välittää hienosti runojen sätkivän rytmin, äänteelliset assosiaatiot ja säkeenylitykset:

 

ALASTI ALASTI ALASTI / ALAS maahan päädyt loppusi
tullen ylläsi ei ole rihmaakaan […]

NACKEND NACKEND NACKEND / END von Ende gehst
in die Erde hast nicht Faden an dir […][1]

 

Muinaiskreikkaa ja saksaa yhdistelevää ilmaisua etsineen, kielen vierauteen pyrkineen Hölderlinin hengessä omaa kieltään luova, uudissanoistaan tunnettu Mayröcker ei ole helppoa käännettävää. Knuuttila kuitenkin luovii sujuvasti silmukoitten läpi. Kekseliäästi käännetyistä neologismeista mainittakoon esimerkkinä deinböckig (saksan sanasta Steinbock, ’vuorikauris’, ja dein, ’sinun’), jonka Knuuttila on suomentanut ”pököpääsi”. Vergröberte Männin -sanapari (’karkeaksi käynyt / raaistunut miehetär / miesmäinen nainen’) on Knuuttilan kääntämänä ”karkeutunut urhokainen”. Joissakin harvoissa tapauksissa käännös tyytyy ilmaisemaan vain yhden merkityksen: esimerkiksi verbi schnabeln (joka tarkoittaa suutelemista muistuttavaa lintujen tapaa hieroa nokilla toistensa nokkia, mutta myös jatkuvaa juttelua) suomentuu ”suukottamiseksi”. Kuhertelun, kujertelun ja rupattelun välimaasto aukeaa vasta selitysosastossa. Ratkaisua voi kritisoida, mutta toisaalta Knuuttila ansaitsee kiitoksen siitä, että hän avaa huolellisessa kommentaarissaan merkitysvivahteiden kirjoa sellaisena kuin se esiintyy alkukielessä. Herkullisten selitysten tähden käännöksen lukeminen voi joskus olla jopa palkitsevampaa kuin alkukielisten runojen. Mahtaako saksankielinen lukija tietää, että ”nämä / päivät sisään lampaisiin ja / lampaista taas ulos” kuvaa runoilijan kääriytymistä lampaanvällyyn, tai tuleeko ajatelleeksi tutun variksia tarkoittavan Krähen-sanan vivahteita, jotka Knuuttilan mukaan viittaavat säteittäisiin silmäkulmaryppyihin (sanasta Krähenfuss, ’variksenjalka’)?

Hölderlinin vaikutus kaikuu kautta Mayröckerin tuotannon paitsi yksityisen kielen luomisen ja yksittäisten motiivien kautta myös subjektin ja objektin häivyttämisenä. Hölderlin mielsi subjektin ja objektin täydellisen sulautumisen absoluuttisen olemisen edellytykseksi. Mayröckerillä sulautuminen ilmenee luetun ja kirjoitetun sekoittumisena ja ulottuu lisäksi kielen rakenteisiin. Hän esimerkiksi korvaa saksan kielen epämääräisen artikkelin ein/e/n/em/er/es sekä lukusanan yksi (eins) numerolla 1. Kun sijamuoto katoaa, lauseessa ei enää ole selkeää objektia: lukijan on täydennettävä sija mielessään ja pohdittava, onko ”1 erehdys” yhtä kuin ”yksi erehdys”, ”yhden erehdys” vai kenties ”yhtä erehdys(tä)”. Tosin käännöksessä kongruenssi toisinaan rajaa tulkinnan mahdollisuuksia.

Elämän käpäliin mahtuu myös keskeislyyrisiä suvantoja, mutta enimmäkseen runot rakentavat moniäänistä kontrapunktia, jossa näkökulmat ja äänet sekoittuvat. Runo ”kuin yhtyvät astiat sinä sanot” alkaa ”minä sanon”, josta tulee ”sinä sanot”; sitten ilmestyvät ”he”, jotka itse asiassa ovat ”minä” ja ”sinä” ulkoapäin nähtyinä, ja lopulta ”heitä” katsotaan mustarastaan perspektiivistä kuorma-auton pyörien välistä. Monipäinen leegio ei ole vain ihmisäänten kyllästämää polyfoniaa, vaan eläimet pääsevät kuuluviin samalla volyymilla, mihin viittaa jo kokoelman nimi Elämän käpälistä. Puhuja pohtii Pascalia ja Leibnizia samalla, kun ”rakastettu rakki maalaa keltaista valkoiselle / lumisessa puistossa”, tai ajattelee Hölderlinin nuoruudenkiharoita, kun ”pikkuinen koira nousee pöhöttyneenä / lennosta pyydystettyyn taksiin”. Eläimet ovat omine kielineen ihmisen merkitysverkostojen ulkopuolella, ja sinnepäin tuntuu pyrkivän myös runoilija, joka on ”vailla muuta ammattia kuin / linnunlaulu”, kuten kokoelman nimirunossa sanotaan. Luonto ja kieli kietoutuvat toisiinsa: ”(puhumme eräänä pälvenä 1 / henkilön kanssa, kyllä, luette oikein, mutta / alitajuisesti nalleuhmassanne luette / päivänä, tätä on luonnon ja kielen / välinen murtumaton uskollisuus).”

Harakat, naakat, fasaaniparvineliöt, simpanssinkorvat, aarnikotkan pikkutakki, kukat, puut ja pensaat kukoistavat Mayröckerin runoissa halki vuosikymmenten. Kommunikaation muotoja ja kielen olemusta lähestytään usein toisten lajien kautta, vierailla kielillä. Elisabeth von Samsonowille omistetussa runossa figuroi kirjoitettu hiiri, joka osaa muitakin kieliä kuin hiirtä — tai joka on käännetty ääntelemään hiirelle vieraalla tavalla:

 

sinä sanot ”hiiri runossa” ja ”miten se hyppäsi,
SÄKKIMÄISESTI” ja sinä näit sen, osoitit sen
tänne, eräälle ystävälle, käänsit sen toiselle
kielelle, minä itken hiirtä nimittäin että se,
hyrränä — en tiedä kenen piiskakouran
ajamana — LIVERSI                       pystyitkö sinä
hiostavassa maalaiskuppilassa (Rohrmoos / vuoristoasema)
löytämään sen uudestaan?

 

Sirkka Knuuttila on onnistunut käännöksessään löytämään sekä vikinän että liverryksen. Ensi kerralla kun valkoisen paperin kauhu iskee, taidan ottaa hyppysellisen Mayröckeriä.

 

1 Friederike Mayröcker 2004. Gesammelte Gedichte 1939—2003. Frankfurt am Main: Suhrkamp, 695.

 

Suvi Valli

 

Share

Vain ihminen, vaiko vain koditon henki

17.4.2020 :: Arvostelut

Kristian Blomberg

Kaikessa hiljaisuudessa

Poesia 2019, 144 s.

 

Otetaan tänäinen ihmissubjekti, laitetaan se avomaastoon, ja jossain kohtaa se alkaa hourailla itseään herraksi. Tai otetaan yksinomaan avomaasto, jossa ollaan, maisema, ja sen keskeen silti punkeaa olio, joka katsoo ylös eli alas, sivuilleen, näkee valon nousevan ja laskevan ja ounastelee koetusta aikaa. Ajalla herrastelu, havainnoilla mestarointi, luonto lukukirjana sekä näille hangoitteleva ponsi pirstoa kielen signaalia sitä kaiuttamalla, muuntelemalla ja avartamalla ovat Kristian Blombergin neljännen teoksen mieltä eli merkitysavaruutta. Laillaan Kaikessa hiljaisuudessa onkin tietoisesti vierautettua luontorunoutta. Se tähtää tutkimaan, miten eritoten aikaa suhteellistava katse muuttaa myös olevaa ja kiristää saartorengasta näkymättömän ympärillä.

Teoksen viisi osaa — ”kaukaisuus”, ”satumaiset vastaantulijat”, ”hidastuminen”, ”ng” sekä ”tämä meitä ympäröivä sittenkin” — avaavat jo nimiensä osalta lukijalle niin subjektin kuin sen merkityskentän, josta mainittu subjekti nousee mutta jonka hän muineen — kootusti meinä — ympäristökseen torjuu. Kieli ja luonto ovat tälle subjektille siis ennen muuta työvälineitä, taustaa, maisemaa ja senpä tähden teoksen taustalla häilyykin perin heideggerilainen eetos: kielille ja luonnoille ominaisin on unohdettu tai oikeastaan vasiten torjuttu joko mennä huitelemalla tai vain siksi, että on herjetty ajattelemasta.

Mutta olemista eli aikaa Kaikessa hiljaisuudessa selvästikin tunnustelee. Teoksen laajempana horisonttina tuntuu olevan se ajankohtaisin, nimittäin ilmaston lämpeneminen, tunnetun maailman loppu, lämpökuolema. Koko ihmislajin historia asettuu sen mitoissa vastaavasti rungoksi, ”joka kestäisi mitä hyvänsä / paitsi olosuhteet joissa se tuhoutuu”. Ja kaikessa hiljaisuudessa, ajan saatossa lajin vuosirenkaat kuuluvat kiristyvän niin tiiviisti toisiinsa, että jos tuleva nyt pusertuukin nykyiseen potentiaalisena tuhoutumisena, niin tekee toisaalta myös mennyt: miten tähän tultiin, minne täältä mennä, kysellään nyt, kun tunnustellaan epätodelta tuntuvaa, fantasiaa, autioitumisen tai ruosteen ”hakeutumista katseeseemme / koska tunnistavat meissä tulevaisuutensa”. Ehkä nykyhetkenä tunnustettu todellisuus on tässä, lajin mittakaavassa yksinkertaisesti osa vaivihkaista liikettä, jossa kehkeytyykin kokonaan toinen, joka vielä nyt hakee ”kaikupohjaa / niistä, jotka vanhenevat niin lähellä totuutta”. Tai näin ainakin tänäinen subjekti mielii ajatella, onhan historialla oltava hänen katsannossaan suunta, polunpohja läpi olevaisen.

Toisaalta ajan näkyvät, elämäntapaa uhkaavat muutokset, vaikkapa nyt kadonnut tammikuu, ovat Blombergin teoksessa hahmoa hakevalle subjektille toissijaisia. Ainakaan ne eivät hämmennä häntä samalla tapaa kuin ”satunnaisten kulmakarvojen liikakasvu”. Kaikessa hiljaisuudessa kielii siis näiltä osin myös kokemuksen ja tiedon epäsuhdasta, paikallisen ja monipaikkaisen keskinäisestä mahdottomuudesta. Kokemuksellisesti muutoksia huomaa näet usein vain läheltä. Mainitussa säesommitelmassa muodostuva kuva onkin huima: hahmo, joka ylisummaan huomaa kulmakarvojensa liikakasvun, on selvästikin liian likellä peiliä havaitakseen muuta kuin kasvojensa muutokset. Hahmo on kiinnostunut etupäässä itsestään, itsensä ja ehkä lajinsa säilymisestä, eikä niinkään siitä, säilyykö tai muuttuuko muu elämä.

Aika taas riippuu muutoinkin havainnosta, ja tätä teos oikutellenkin painottaa: suunnaton — maisema ilman polkua tai huomattavaa ilmiötä — ei katselevalle subjektille käy, vaan se vaikka itse kappaleen matkaa siirtymällä muuttaa näkemäänsä. Toki ilta ja aamu eli uusi huomen ovat myös objektiivisia suureita, mutta monessa ne merkitsevät juuri subjektia, tämän havaitsemaa liikettä tilassa, tapahtumaa, koettua aikaa, joka on miltei todellisempaa kuin hänestä viisveisaamaton aika.

”Tämä kaikki vaatii keskittymistä”. Kaikessa hiljaisuudessa ei ole nimittäin helppo kirja, jos kohta ei läpitunkematonkaan. Se on Blombergin tähänastisista teoksista ensinnäkin monipuolisin, tuleehan säemuodon oheen nyt myös visuaalista aineistoa, geometriaa, pistekirjoitusta jäljitteleviä muodostelmia, sanasateita ja sykekäyriä. Silti se ei ajoittaisesta kokeilevuudestaan, typografisista hajaannuksistaan tai ”tekstin virtauksen” hidastamisistaan huolimatta ole lukijavihamielinen. Se on vain muotoaan myöten ajatuksensa, salaisuutensa mukainen, kysyyhän teos lukemaan hitaammin, kannattelemaan näkyviin huuhtoutuvaa ”oman keskittymisensä verran”. Eikä näkymätöntä tai salaista puolestaan olisi ilman ponnistelua, joten toisekseen Kaikessa hiljaisuudessa täydentää muotoaan häivyttämällä julkista, arkista, samastuttavaa, loogista. Irrallinen, hidas, huomaamaton saa sen sijaan näillä reunoin — tarinoiden ja julkisuuskuvien tuolla puolen — rihlat, joita myöten kiihtyvä nykyhetkikin ehkä hivenen hidastuu ja sen sävykäs luonto käy kauniista.

Tämä kaikki vaatii kuitenkin keskittymistä. Ajan — ja rihlojenkin — havaitseminen kysyy siis joko ajattelua tai sitten ylipäänsä ilmiöimistä, näkyväin luontokappaleiden keräämistä yhteen, yhden ja ajast’aikaan saman, ajavan subjektin ympärille. Asiaan yhtä kaikki kuuluu, että näitä uumoillessaan hahmo, Blombergin teoksen ”vain ihminen”, uumoilee alati myös ajan tuonpuoleista, muuttumatonta, tapahtumatonta, suunnatonta. Siksi luontevaa onkin, että ensiavautumistaan lähtien Kaikessa hiljaisuudessa kierrättää perikristillisiä kuvia: oksan läpi tulevaa valoa, luontoa hiljaisimmillaan, maalaiskirkkoa, avaraa taivasta. Mutta vaivihkaa Blombergin teoskokonaisuus toisaalta myös kellistää tämän hierarkkisesti järjestyneen ajan ja yliajallisen, olevaisen ja ikuisen suhteen nimenomaan maisemaksi, johon kukaties vielä jotain muuttumatontakin hautautuu. Kun ”[k]aukaisen ukkosen vasamat repivät kaikkeutta / paikallisia jännitteitä poistamatta”, silti vasamoi.

Toisin sanoen teos ei kiellä ajan tuolla puolen, myyttein uumenissa paarustavaa ”suurenmoista vanhusta” vaan yksinkertaisesti ”siirtää unohduksen / korkeudesta etäisyyteen”. Teoksen alkupuolella tavattu kirkonkelloinkalkekin paljastuu säätiloja koskevaksi tiedonantojärjestelmäksi. Mahdollisuus jää silti auki: jos tuonpuoleista ei olisikaan, on kai ”mahdoton olla ajattelematta jotakin, mikä ehti vaikuttaa niin kauan ja niin kaikkeen”. Jotakin? Ajattelu on ilmiöimistä, osoittamista, puhuttelua, ehkä käskemistäkin, sinun tai sen havaitsemista: ”Sinä, tulvivaan vedenpintaan katoava uoma, // olet jokainen kohtaamani henkilö”, sinä, siellä, sinut on tunnistettu, muistettu. Ja kun näissä metafyysisissä yhtälöissä ”muutettavat muutetaan”, näyttää kuin tuo sinä kaikesta huolimatta säilyisi sellaisenaan.

Tätä mahdollisuutta Kaikessa hiljaisuudessa siis tapailee, mutta tavalla jossa se muuntelee uskonnollisia yhteyksiään. Ennen muuta sen näyissä salaisuudella ja muodolla on suhde, ja maalaiskirkko maisemassa tyhjänäkin maalaiskirkko, huomattu, havaittu, ilmiö joka painaa maisemaan jäljen ja havaitsijaansa merkitystä. Autionakin tuo kirkko taas on vähintäänkin runokuva, jonka kuvailu ja kuvittelu — kirjoittaminen ja lukeminen — pitävät Kaikessa hiljaisuudessa sijaa sille ”kodittomalle hengelle”, joka kaipaa ”omaa hahmoaan, omaa ennenkuulumattomuuttaan, koskevia oletuksia, jotta se voidaan tunnistaa”. Johtopäätös pysäyttää, kun sen äkkää: myös materiaalinen runous, hylkysyrjän kirkko on täynnä hengen eloa, sillä sen parissa, jos missä, joudutaan liikkumaan ”lukemisen ja näkemisen” vyöhykettä.

Lopun tullen Kaikessa hiljaisuudessa vaihtaakin vaivihkaa kuvittelun suuntaa: aikalaisuuksiin ja näkyvään hakeutuva aines muuntuu runouden luonnetta pohtivan keskittymänsä myötä mahdottomien kuvausten tapailuihin, joissa kaikesta huolimatta huomion saa edelleen ihminen, tai oikeastaan ”vain ihminen”. Olisi silti kai erhe lukea teoksen päätyvän suoranaiseen humanismiin. Aistein havaitussa, luonnonlaisissa peileissä nähdyssä, yössä kuullussa ja ilmiöiden ympäröimässä ”vain ihmisessä” ei näet ole kylliksi. Myös miltään näyttämätön ihminen, yksilöimätön ihminen tekee teoksessa ehkä tuloaan, semminkin ”jos merkittävää onkin se, mikä yksilöllisyyden kohostumisesta huolimatta liikkuu keskinäisen toimintamme yhdyskäytävissä hieman tylsänä ja hajamielisyyteen viettävänä”. Miltään näyttämätön, mitään näyttämätön ihmiskieli siellä varjelee muhoksissaan paitsi pimeää myös ihmeitä.

 

Vesa Kyllönen

 

Share

Kaiken mitan nimi

25.3.2020 :: Arvostelut

Tõnu Õnnepalu
Mitta
suomentanut Katja Meriluoto
Kustannusliike Parkko 2019, 85 s.

 

Eräs Viron merkittävimmistä kirjallisista vaikuttajista Tõnu Õnnepalu tunnetaan teostensa älyllisestä ja pohdiskelevasta otteesta, luonnonläheisyydestä ja hiotusta tyylistä. Hän on niittänyt mainetta romaanikirjailijana, mutta on myös osallistunut merkittävällä tavalla Viron runollisen maiseman muovaamiseen. Aiemmin Emil Toden pseudonyymillä julkaistua Mitta-kokoelmaa voi pitää Õnnepalun runouden hengellisenä ja filosofisena huipennuksena.

Mitan ilmestyessä vuonna 1996 kriitikot pitivät sitä vanhanaikaisena, sillä jälleen itsenäistynyttä Viroa huuhtoi noihin aikoihin merkittävä kokeellisen runouden aalto. Mitan runot eivät ole erityisen kokeilevia, ja niiden ilmaisu on lähempänä modernismia kuin postmodernismia. Kokoelman tyylin ylevyys ja sen ajoittaiset raamatulliset vivahteet varmasti vahvistavat tätä vaikutelmaa. Noin kaksi vuosikymmentä myöhemmin voidaan kuitenkin väittää, ettei virolaisen runouden 1990-luvusta voi saada täyttä kuvaa huomioimatta Õnnepalun Mittaa.

Teoksen vapaamittaisissa, keskimäärin kokonaisen aukeaman laajuisissa runoissa filosofinen asenne asettuu keskiöön. Õnnepalun aikaisemmallekin runoudelle tyypilliset luontokuvaukset ovat Mitassa edelleen tärkeitä, mutta ne asettuvat siinä kirjoittajan muuta tuotantoa selkeämmin taka-alalle ja osallistuvat lähinnä muiden teemojen esilletuontiin. Luontokuvat palvelevat ja värittävät filosofisten pohdintojen esitystä tuomalla niihin konkretiaa ja kauneutta.

 

Tänään taivas on pilvessä, valoa on vähemmän ja näen paremmin.
Ja se tekee minut surullisemmaksi, mutta suru ei ole pahasta,
yhtä lailla se kuuluu Tuntemattomalle minussa kuin ilokin.

 

Luontokuvaston lisäksi Mitassa palataan toistuvasti rakkauteen. Kokoelma koostuu suurelta osin eräänlaisista rakkausrunoista, jotka puhuttelevat toisessa persoonassa tuntemattomaksi jäävää rakastettua. Kokoelman muita teemoja ajatellen tämä piirre muistuttaa hieman ainakin Ristin Johanneksen kristillistä mystiikkaa, jossa Jumalaa puhutellaan rakkauden kohteena kuin balladissa. Mitassakin elämää suurempia teemoja käsitellään pitkälti rakkauden kautta, mutta siinä rakkauden kohde on kuolevainen. Tunne puolestaan saa yliluonnollisia vivahteita. Mitan kuvaama rakkaus ja kaipuu kohottavat ihmistenvälisen suhteen eksistentialistiseksi ja jopa jumalalliseksi asiaksi, etenkin kun runojen puhuja potee yksinäisyydessään voimattomuutta kohtalon ja jumaluuksien edessä.

 

Ja olet uni, olet uni,
josta uinuvat jumalat näkevät unta minussa.
Uni, jonka elinkautisvanki olen,
sillä en voi herätä siitä.

 

Mitan tyylissä kenties silmiinpistävintä on runojen päiväkirjamaisuus. Ja vaikka rukouksenomainen ja Raamatusta ammentava ote hallitseekin kokoelmaa, se koostuu suurelta osin suhteellisen nöyrästä ja arkipäiväisestä ilmaisusta. ”Yöllä satoi. / Maa on vihreämpi.”; ”Luin eilen sanomalehden tiedesivulta / David Bohmin universumiparadigmasta”. Kaava toistuu yksittäisissä runoissa läpi kokoelman: ensin aloitetaan arkisia asioita käsittelevällä lähes lokikirjamaisella päiväkirjamerkinnällä, joka herättää jonkin toisen, syvällisemmän ajatuksen. Siirtymät aiheesta toiseen tapahtuvat saumattomana ajatuksenvirtana, kunnes käsitellyt aiheet sidotaan loppua kohden harkituksi kokonaisuudeksi, joka eroaa selvästi suunnittelemattomasta päiväkirjamerkinnästä.

Vaikka runoissa ajoittain puhutellaan toisessa persoonassa, niissä korostuu eniten puhujan itsereflektio ja pohdiskelu. Päiväkirjamaisuus ei myöskään rajoitu luonnon ja kirjoittajan elämän kuvailuun, vaan se ulottuu myös hänen hengelliseen kehitykseensä. Mitta on eräänlainen hengellinen kehityskertomus, jolla on juoni ja loppuhuipennus.

 

Ja jos rakastaisin sinua, olisi helppoa:
minua ei olisi olemassa, olisi vain hyvä sinulle.
Jos olisimme todellisia, meidän pitäisi vain unohtaa itsemme
eikä koskaan ajatella rakkautta.

 

Toistuvia sanoja runosta runoon ovat ainakin linnut, lumi, liha, sana, Aurinko, kaikki, jumalat, Jumala, Nimetön, sana ja mitta.

Toistuvaan luontokuvastoon kuuluvat lintujen, yksittäisten lintulajien ja lumen lisäksi pienemmissä määrin ainakin sade ja usva. Nämä kaikki ovat varmasti Hiidenmaan keväästä poimittuja elementtejä, sillä runokokoelma valmistui mitä todennäköisimmin Hiidenmaan luonnon helmassa. Õnnepalun katsotaan yleensä kirjoittavan suoraan omalla äänellään, ja ehkä kokoelman päiväkirjamaisuuskin juontuu todellisista päiväkirjamerkinnöistä.

Sen lisäksi, että luontokuvaukset värittävät filosofista pohdiskelua ja toimivat kontekstin mukaan erinäisinä symboleina, voi lintujen, lumen, sateen ja usvan käyttäytymisestä seurata myös kevään kulkua ja kesän saapumista, mikä peilaa kokoelman henkilökohtaisen valaistumisen teemaa.

 

Talvi kyllä päättyy,
mutta se ei ole voitto eikä tappio.
Talvi vain päättyy,
ja kuitenkin odotan aina sen lähtöä
aivan kuin olisi mahdollista, ettei se menekään.

 

Aurinko on elämän alkusyy ja sen ylläpitäjä. Se symboloi usein jumalaa ja taitaa kuulua Mitassakin ihmistä suurempien voimien Pantheoniin. Jumalat puolestaan edustavat kohtaloa ja ihmistä suurempia voimia, jotka ovat Mitan tematiikassa tärkeässä osassa. Jumalaa ja jumalia sekä Aurinkoa ja aurinkoa useammin Mitassa nimetään kuitenkin Nimetön, joka tuntuu edustavan jotakin jumalallistakin suurempaa voimaa maailman ja olemisen ytimessä. Hän on ehkä itse oleminen, kaiken välttämättömyys tai maailmankaikkeuden järjestys. Tarkkaa kuvausta on vaikea antaa, joten syystäkin tuota voimaa kutsutaan kokoelmassa Nimettömäksi.

Avoimeksi jää kysymys siitä, voisiko Nimetöntä yksinkertaisesti pitää Jumalana ehkäpä Jumalana ”oikein ymmärrettynä” tehdäksemme eron Nimettömän ja Jumalaksi tai jumaliksi nimitettyjen olentojen välille. Kyseessä on todennäköisesti Jumala jokseenkin spinozalaisessa mielessä, jossa Hänet samaistetaan maailmaan ja Luontoon kokonaisuutena toisin kuin Jumalan nimellä kulkeva personifioitu Jumala. Johdannaisesti Õnnepalun runouden maailmankuva  sikäli kuin se ilmenee Mitassa — heijastaa vahvasti buddhalaisia ja muita ajatusperinteitä, joissa maailma nähdään yhtenä mystisenä kokonaisuutena.

Nimetön on yhtä aikaa arvoituksellinen, pelottava, turvallinen ja kaunis. Ehkä jossakin määrin subliimi. Se on yhtä aikaa tuntematon, armoton maailmankaikkeus ja jokaiselle olemassaoloon osallistuvalle mitä tutuin asia. Ilmeinen ristiriita pitää sisällään myös sovinnon mahdollisuuden, jota Mitassa etsitään.

Lieneekin selvää, ettei Mitassa sitouduta katsomuksellisesti kristinuskoon, vaikka se ammentaakin paljon sen estetiikasta ja hengellisyydestä. Se ei toisaalta myöskään sitoudu sellaisenaan Spinozan maailmankatsomukseen tai mihinkään valmiiseen itämaiseen perinteeseen. Muiden todettujen vaikutteiden lisäksi Mitassa mainitaan useaan kertaan nimeltä fyysikko David Bohm, jonka kvanttifysiikan kryptisiä ilmiöitä koskevat johtopäätökset lähenevät ajoittain hengentieteitä. Bohmista lukeminen tuntuukin olevan yksi Mitan tärkeimmistä katalyyteista. Mitassa pyritään pohjimmiltaan sovintoon erilaisten uskomusjärjestelmien välillä, kuten myös Bohmin katsotaan tehneen filosofiassaan:

 

David Bohmin käsitys on sänky,
johon voisivat käydä niin Usko kuin Tiedekin
ja nukkua siellä yhdessä kaikkien myyttien ja jumalten kanssa.

 

Bohmin lisäksi Mitassa luetaan Fernando Pessoaa ja Protagorasta. Pessoan vaikutus Õnnepalun runouteen onkin ilmeinen, sillä molemmat lähenevät filosofisia teemoja verrattavilla tyyleillä. Õnnepalu on myös kääntänyt Pessoan tuotantoa viroksi. Protagoras, joka kuuluisasti totesi ihmisen olevan kaiken mitta, on myös huomattava taustavaikuttaja. Esille tulee erityisesti kontrasti ihmisen osan ja jumalallisen objektiivisuuden välillä, etenkin yksilön ja minuuden pohtiessa paikkaansa maailmassa. Itsen mittaamisen ja oman mittaamiskyvyn rajoja koetellaan kokoelmassa eri näkökulmista, erityisesti toiseen kohdistuvan rakkauden, Kaiken ja Ei-minkään kautta.

 

En ole koskaan uskonut, että kukaan maan päällä tietää Mitan,
että kukaan voi sanoa minulle mikä asia se on, mikä on;
että joku tai jokin voi mitata minut
tai mitata minusta osan
ennen kuin Nimetön napsauttaa mittakepin poikki.

 

Mitat ja mittaaminen esiintyvät Mitassa erinäisissä muodoissa. Teoksessa mitataan niin etäisyyttä kuin lämpöä ja aikaa, mutta ennen kaikkea mittauksen kohteena on yksinkertaisesti maailma ja spinozalaisittain katsottuna Jumala. Yhtäältä ihminen on kaiken mitta, mutta samanaikaisesti tuntuu siltä kuin Nimetön olisi mitannut kaiken entuudestaan. Mittaaminen lomittuu mielenkiintoisesti teoksen bohmilaisiin, kvanttifysiikkaa hipoviin pohjavireisiin. Voisihan koko kvanttifysiikan suurimpien kysymystenasetteluiden katsoa perustuvan juuri mittaamiseen ja sen aiheuttamiin ongelmiin eri mittakaavojen ja tasojen välillä liikuttaessa.

Toistuvat maininnat lihasta tuovat Mittaan vankan vastaparin Nimettömän ja jumalten muodottomuudelle. Se myös peilaa temaattista vastakkainasettelua subjektiivisuuden ja objektiivisen todellisuuden välillä ja muistuttaa kauniita luontokuvauksia reaalisemmin sekä olemassaolon että rakkauden lihallisuudesta.

Mitta on hieno kokonaisuus, joka etenee vakaasti kohti päätepistettään kuin juonellinen meditaatio tai sarja rukouksia. Yksittäiset runot pitävät pintansa myös erilleen poimittuina, ja niitä onkin poimittu kokoelmasta erinäisiin tarkoituksiin. Suomeksi Mitan runoja on julkaistu ainakin Raija Hämäläisen suomentamassa valikoimassa Kirje maalta, joka tarjoaa läpileikkauksen Õnnepalun koko runotuotannosta. On kuitenkin aivan erilainen kokemus lukea Mitta kokonaisuudessaan juuri sen jatkuvuuden vuoksi. Katja Meriluodon suomennos on soljuva ja huomaamaton tulkkaus ajattomasta klassikosta. Mitta puhuttelee edelleen, ehkä entistä enemmän postpostmodernina aikana, kun kyyninen ironia on korvannut kaiken merkityksellisen eikä elämän banaalisuuteen tunnu olevan muuta ratkaisua kuin fatalismi. Edelleen, kun maailma tuntuu mielettömältä ja sen ote yksilöstä aiheuttaa toivottomuutta, Mitta muistuttaa ihmisen osasta ja siitä, ettei kaiken mittaaminen eroa ei-minkään mittaamisesta. Molemmat ovat lihan armoilla ja viime kädessä nimettömiä.

 

Carlos Lievonen

 

Share

Pienten runokielten hajanainen kohtaaminen

21.3.2020 :: Arvostelut

Olipa kerran toivo. Albanialaista nykyrunoutta

suomentanut Silvana Berki

Aviador 2019, 215 s.

 

Silvana Berkin suomennoksista koostuva antologia Olipa kerran toivo. Albanialaista nykyrunoutta mieltyy useammassakin mielessä aivan kuin menneen maailman julkaisuna. Pienen kielialueen runoutta ja runoilijoita esittelevä yli 200-sivuinen suomennosvalikoima hahmottuu epäseksikkyydessään kuin sukupuuttoon kuolleena kummajaisena, pöhinäpotentiaaliltaan pakkasen puolelle jo ennen julkaisuaan tuomittuna kirjapahasena. Samalla kahden pienen kielen, albanian ja suomen, kohtaamisessa käännösantologian sivuilla on jotain aivan tavattoman sympaattista. Projekti käynnistyi albaniaksi vuonna 2016 käännetyllä suomalaisen nykyrunouden antologialla, ja nyt asetelma käännetään toisin päin. Julkaisut kielivät vilpittömästä ja pyyteettömästä uskosta pölyisten runosalonkien rajoja ylittävään ja rikkovaan voimaan. Asenne on tietysti aivan oikea ja kunnioitettava. Maailma ympärillä vain tuntuu muuttuneen sitten ylirajaisen antologiamuodon kunnianpäivien.

Olipa kerran toivo esittelee kolmisenkymmentä albaniaksi kirjoittavaa runoilijaa. Suomennosvalikoiman runoilijoita yhdistää nimenomaan kieli, ei esimerkiksi toiminta Albanian valtion rajojen sisällä. Albanian tasavallan ohella mukaan on päätynyt Kosovossa, Montenegrossa, Italiassa ja Makedoniassa kirjoittavia skribenttejä. Antologiassa painottuukin yksittäisten runoilijoiden tuotantojen sijaan kirjoittajaotannan monipuolisuus. Yhdeltä kirjoittajalta mukaan on valittu useimmiten neljästä viiteen runoa, eikä tällainen määrä tietenkään riitä minkään sortin kattavan runoilijakuvan syntymiseen. Suhteessa yksittäisiin kirjoittajiin suppeaa runomäärää paikkaavat (ilmeisesti) suomentaja Silvana Berkin kynästä lähtöisin olevat kirjailijaesittelyt. Esittelytekstien pääosin viileän asiapitoisena pidättäytyvä yleissävy lipsahtaa muutaman kerran riemastuttavalle laukalle. Esimerkiksi antologian avaavan, kansanrunoilijaksi nimetyn Dritëro Agollin kohdalla esittely huipentuu mainintaan tuoreista ja kirkkaista säkeistä, joiden ”vivahteet ovat kuin lämmintä lehmänmaitoa Devollin laaksossa, jossa maapähkinät kypsyvät ja rikas maaperä näyttää tummat kasvonsa”.

Antologioiden arvioiminen on lähtökohtaisesti epäkiitollista puuhaa. Yhtäältä olisi toivottavaa keskittyä julkaisuun kokonaisuutena, toisaalta kyetä samalla suhteuttamaan antologiaan valittuja kirjoittajia vähintäänkin toisiinsa. Yksittäisten kirjoittajien tekstien kritisoiminen on tällaisessa tapauksessa kuitenkin harvoin perusteltua. Näin ollen todettakoon lyhyesti vain, että Olipa kerran toivo kärsii kokonaisuutena ja lukukokemuksena hienoisesta epätasaisuudesta. Kaikki runo ei ole kääntynyt aivan yhtä vaikuttavaksi ja ilmaisuvoimaiseksi suomeksi. Samaan aikaan eri tekijöiden runot tulevat tyylillisesti suorastaan hämmentävän lähelle toisiaan, eritoten kirjoittajien väliset maantieteelliset erot huomioon ottaen. Suuri osa teoksen teksteistä jäsentyy perustaltaan suomalaisittain ilmaistuna modernistiseksi, puheen- tai ajatuksenomaiseksi ja lakonisen lyhytsäkeiseksi ilmaisuksi. Kuvallisuus on hillittyä mutta voimakasta, ja vertaukset ja metaforat ammentavat monin paikoin länsimaisen kulttuuriperinnön yhteisestä varannosta. Esimerkiksi viittaukset kreikkalaiseen mytologiaan rönsyilevät runsassanaisina useammankin runoilijan säkeissä.

Aihetasolla runot varioivat runsaammin, mutta tendenssinomaista painottumista on tässäkin suhteessa havaittavissa. Historian, yksityisen ja kollektiivisen muistin välisen jännitteen, nostalgian kanssa flirttailevan romantiikan, rakkauden ja kuoleman, filosofisten kysymysten sekä yleishumaanien teemojen rihmat toistuvat tavalla tai toisella miltei jokaisen antologiaan valitun runoilijan teksteissä. Näkökulmaerot eri maissa vaikuttavien lyyrikoiden aiheenkäsittelyn tasolla ovat ilmeisiä: albanialaisten kirjoittajien teksteissä esimerkiksi korostuu historian ja nykyhetken välinen jännite, kosovolaisten kirjoittajien runoissa lähihistorian brutaalit, painajaismaiset kauhut ja italialaisten kirjoittajien teksteissä heleänkuulas, joskin melko totunnaisiin kuvallisiin asentoihin jämähtävä romanttisuus.

Tekstivalikoiman tyylillisen yhdenmukaisuuden kysymykseen ei antologian kuluessa saada vastausta. Tämä johtuu ainakin osittain täydellisestä vaikenemisesta julkaisun valinta-, toimitus- ja suomennosprosessien suhteen. Nimiösivulla todetaan, että Silvana Berkin ohella kokonaisuuden toimittamiseen on osallistunut jonkinlaisessa roolissa Kansallinen herätys -romaanillaan (2018) kirjailijanuraansa viimeksi edistänyt Aleksanteri Kovalainen. Berkin kirjoittamissa lyhyissä saatesanoissa mainitaan lisäksi projektin kohdanneen matkan varrella suuria haasteita, mutta asiaa ei avata enempää. Kenties toimittajien tavoitteenakin on ollut koostaa tyylillisesti mahdollisimman yhtenäinen kokonaisuus? Häivyttyvätkö tyylilliset erot ja kielen vivahteet suomennosprosessissa, eli kääntyykö albania aivan poikkeuksellisen kehnosti suomeksi? Vai onko albanian kielellä kirjoitettu nykyrunous todella puheen rytmiä mukailevan modernistisen säkeen hallitsemaa siinä määrin voimakkaasti kuin antologian otos antaa ymmärtää? Viimeistä vaihtoehtoa tuntuisi tukevan ainakin julkaisuun esipuheen kirjoittaneen, myös runoilijana antologiaan kontribuoivan Gazmend Krasniqin väite siitä, että albanialaisen runouden on pyrittävä kohti avointa muotoa, sillä suljetussa muodossa runous voi kehittyä vain vajavaisesti.

Krasniqin esipuhe ansaitsee osakseen lisähuomiota, mutta ei yksinomaan myönteisessä mielessä. Julkaisun saatesanoissa professoriksi tituleeratulle Krasniqille kun on langennut verraten haastava tehtävä tiivistää hieman yli sata vuotta albanialaista kieli- ja kirjallisuushistoriaa keskeisine tyylisuuntineen, murroksineen, tekijöineen ja vaikutteineen hädin tuskin kymmensivuisen, väljäriviseksi taitetun esitelmän muotoon. Vaatimattomasti otsikoitu teksti ”Albanian kielestä ja kirjallisuudesta” on lempeästi ilmaistuna sekava. Rivien välistä huokuu syvä oppineisuus ja historiantuntemus, mutta antologian lukijaa ajatellen esipuhe onnistuu lähinnä sekoittamaan entisestään. Krasniqin esille nostamat tekstiesimerkit ja niistä tekemät tulkinnat jäävät ainakin allekirjoittaneelle avautumatta. Ilman riittävää analyyttista luurankoa tulkinnat päätyvät lillumaan eteeriseen hukkapölyyn vailla minkään sortin havainnollistavaa arvoa. Liika selittäminen ja pakonomainen kontekstualisointi voi tietysti viedä itse runoilta voimaa, mutta tällä kertaa tiivistetään aivan liikaa. Krasniqin esipuheen perusteella ainakin tuntuu siltä, että aiheeseen johdattelevaa materiaalia olisi tarvittu julkaisuun vähintään kolminkertainen määrä.

Kriittisten huomioiden jälkeen on syytä todeta, että Olipa kerran toivo toimii runoutena monin paikoin mainiosti. Mukaan valittujen runojen tyylillisen yhdenmukaisuuden ja toisaalta laadullisen hajanaisuuden nimissä antologia uponnee parhaiten runoilijankokoisina, muutaman tekstin laajuisina annoksina. Valikoiman parhaat runoilijat kestävät kernaasti kansainvälisen vertailun. Esimerkiksi antologian avaava, runouden lämmintä lehmänmaitoa tarjoileva Dritëro Agolli tai heti Agollin jälkeen esiteltävä, kansainvälisen Booker-palkinnon vuonna 2005 voittanut Ismail Kadare eivät kalpene minkään valtakunnan nykykynäniekkojen rinnalla. Myöhemmin esitellyistä runoilijoista esimerkiksi Luljeta Lleshanaku ja kosovolainen Adem Gashi jäävät mieleen poikkeuksellisen väkevinä ilmaisijoina. Laaja ja monipuolinen kirjoittajaotanta perustelee antologiamuodon raameissa paikkansa. Useammin kuin kerran ehdin kuitenkin lukemisen aikana miettiä, että kenties fokusoiminen kirjoittajajoukon tasolla suppeampaan mutta yksittäisten runoilijoiden kontribuutioiden tasolla rahtusta laveampaan otantaan olisi tuottanut lukukokemuksena astetta tasapainoisemman kokonaisuuden.

 

Miikka Laihinen

 

Share

Mutta mitä jos rintakehän paikalla on eläintarha

11.3.2020 :: Arvostelut

Silene Lehto

Kultapoika, kuplapoika

WSOY 2019, 80 s.

 

Haluaisin kovasti aloittaa tämän kritiikin valituilla sanoilla ”henkilökohtainen on poliittista”. Tämä 1960-luvun radikaalifeminismiin liitetty ja mahtipontisuutensa säilyttänyt slogan tavoittanee laajassa kuulijajoukossa yhä edelleen koko tunteiden kirjon. Pohjimmiltaan sen kannattajat halusivat, että kaikkia ihmisiä yksilötasolla koskettavat asiat nähtäisiin niin tärkeinä, että ne arkisuudessaan nousisivat myös poliittisen huomion keskiöön. Toisin sanoen lauseen todellinen iskuvoima kohdistettiin ihmisten välisiin jokapäiväisiin valtasuhteisiin.

Henkilökohtainen on tuskin vuosikymmeniin ollut poliittisempaa kuin se 2020-luvulla tulee olemaan. Individualismi, henkilöbrändäys ja tunteilla tärkeily epämiellyttävine lieveilmiöineen tuntuvat kattavan ja yhä enenevissä määrin ohjaavan elämän kaikkia osa-alueita aina henkilökohtaisesta vapaa-ajan käytöstä maailmanpolitiikkaan asti. Tilannetta ei auta se, ettei ilmastonmuutoksen ja Eurooppaan pyrkivien siirtolaisten kärsimyksen lievittämisen ja ihmisoikeuksien ylläpitämisen kaltaisiin globaaleihin, organisoidun vastuuttomuuden ongelmiin ole näkyvissä konkreettista ratkaisua.

Kuten kaikkien yhteiskunnallisten ilmiöiden, tämänkin kehityssuunnan vaikutusta runouteen on mielenkiintoista tarkastella. Anna Helle toteaa uuden, runoutta ja tunteita käsittelevän tutkimuksensa Todellisuus pahoinpiteli runon (Eetos 2019) johdantoluvussa: ”uusi suomalainen runous käsittelee tärkeitä yhteiskunnallisia aiheita. Nykyrunous puhuu yhteiskunnasta tavoilla, jotka vetoavat paitsi älyyn myös lukijan tunteisiin.”

Koska suomalainen nykyrunous käsittelee paljon muun muassa kapitalismin, posthumanismin, mies- ja naiskuvan ahtauden sekä mielenterveysongelmien kaltaisia modernin yhteiskunnan kipupisteitä, tuntuisi tietyllä tapaa tympeältä, jopa vähättelevältä todeta Helsinkiin asettuneen runoilija ja kirjastonhoitaja Silene Lehdon kolmannen runokokoelman olevan läpileikkaus äitiyteen. Tässä tapauksessa nämä sanat ovat kuitenkin ehdottoman arvostavia, sillä nimenomaan Lehdon kuvaamana äitiys tekee henkilökohtaisen poliittiseksi ja antaa merkityksen yhdelle henkilökohtaisuuden universaaleista suureista: kuolemalle.

Viideksi itsenäiseksi mutta temaattisesti kokonaisuuteen liittyväksi osastoksi jakautuva Kultapoika, kuplapoika käsittelee koko maailmaa koskettaviksi tragedioiksi paisuvia henkilökohtaisia kriisejä. Vaikka jokainen osasto sulkee sisäänsä oman rajatun maailmansa, ne muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jossa teemaa tarkastellaan hieman eri näkökulmista. Tämän vuoksi osastoja täytyy lukea eritellen, yksitellen ja vertaillen. Tunteita on tarjolla kahdeksankymmenen sivun edestä, eikä intensiteetin ylläpitäminen matkan eri vaiheissa tunnu olevan Lehdolle temppu eikä mikään.

Lukeminen on kuin kelluisi toivon ja lohduttomuuden ristiaallokossa tietäen, että ainoa pääsy takaisin rantaan on odottaa myrskyn laantumista. Pelastusrengasta Lehto ei ojenna missään vaiheessa, ja hyvä niin: kielellisen materian näkökulmasta runsaissa, prosaistisissa osastoissa riittää tulkittavaa ja analysoitavaa ilman runoilijan tarjoamia, kotiin kannettuja ehdotelmiakin. Huomionarvoista on myös kokoelman alleviivaava suhde yksinäisyyteen. Koska jokaisessa osastossa joku on aina yksin, on tunnekokemuksen ja samastumisen kannalta sitäkin tärkeämpää, että myös lukija tuntee olevansa yksin kokoelman loppuun saakka.

Yksinäisyys onkin ehkä tärkein näkökulma Lehdon teokseen. Yksinäisyys tulee toki täydelliseksi kuolemassa, jota niin ikään löytyy jokaisesta osastosta, mutta yhdistävänä tekijänä osastoille on, että jo elämänsä aikana Lehdon runojen muodossa henkiin herättämät, todellisuuteen pohjautuvat henkilöt olivat huomattavan yksin.

Ensimmäisessä osastossa seurataan Alison Hargreavesia. Hargreaves oli yksin vaikeissa sääolosuhteissa kuollut brittiläinen vuorikiipeilijä. Osastossa ”VUORI” tarkastellaan äitiä, jota hänen kuolemansa jälkeen jäävät kaipaamaan 4- ja 6-vuotiaat lapset. Lehto ei kuitenkaan kuvaa tragediaa vain kuolemaan johtaneena onnettomuutena vaan ennen kaikkea antaa äänen jälkikasvustaan erossa valtavia ajanjaksoja viettävälle ihmiselle:

 

alison keittää lumesta vettä, aurinko pyyhkii himalajan huippuja,
hän ajattelee tytärtään, joka lapioi hiekkalaatikon keskelle vuoren,
muurahainen sen rinteillä, kurkkua kuristaa,
mutta se ei johdu liikutuksesta vaan alhaisesta ilmanpaineesta

 

Alisonin henkilöhahmo kuvataan kokonaisvaltaisen yksinolon lävistämänä. Hän on yksin, hän kuolee yksin ja lopulta myös hänen pienet lapsensa jäävät yksin. Yksinäisyys sitoo myös Lehdon kuvaamat äidit ja lapset yhteen. Neljännessä osassa ”PIENET TULPPAANINI” toistuu paitsi yksin jäävien lasten tematiikka, myös konkretisoituu äidin mykkä avuttomuus lapsensa hirmuteon edessä.

Vaikka osaston nimeen yhdistettävän Sylvia Plathin traagisen kohtalon ja hänen lastensa rinnalla lyhyeksi jääneen elämän liittäminen menetyksen tematiikkaan tuntuu valintana hieman pintapuoliselta, ovat Andreas Lubitzin äidin eli ”Rouva Lubitzin” raastavalle surutyölle pyhitetyt aukeamat järjettömyydessään rohkeita. Todellisen rouva Lubitzin poika, lentoperämiehenä työskennellyt Andreas ohjasi Germanwingsin matkustajakoneen tarkoituksellisesti päin vuorenseinämää maaliskuussa 2015, minkä seurauksia Lehdon rouva Lubitz käy yhä uudelleen mielessään läpi:

 

Jos Jumala näkee: myönnän, otin kyllä yhden muistoesineen.
Ruumiinosia etsitään viljapellosta, ruumiinosia etsitään
puutarhoista, leikkipuistoista, ostoskeskuksen pihalta. Ruumiinosia
etsitään iltaan saakka. Ei kai kukaan kaipaa yhtä käsilaukkua,
jonka sujautin lipastonlaatikkoon?

 

Mielenterveysongelmista kärsineen massamurhaajan lohduton äiti kuvataan traumatisoituneena ja ikuisen syyllisyyden vallassa. Käsilaukku edustaa paitsi hänen poikansa ja 149:n muun viimeisiä elon hetkiä, myös hänen poikansa viimeistä tekoa: katastrofia, jonka syiden selittäminen ei ole mahdollista edes äidille, joka hänet tähän maailmaan saattoi.

Syyllisyyttä tuntee myös viimeisen osan ”DIE BABYKLAPPEN” puhuja, joka antaa ymmärtää jättäneensä vauvansa osaston nimen mukaiseen Berliinissä sijaitsevaan paikkaan, joka on tarkoitettu lapsistaan huolehtimaan kykenemättömille äideille. Syyllisyyden ristiriitaisuus ruumiillistuu paitsi äidissä itsessään, myös äidin toteen käymättömissä kuvitelmissa ja ristiriitaisuudessaan raastavissa ajatuksissa:

 

Joillakin on häät, valkoinen vuokralimusiini
lipuu kadulla ohi kuin luksusasunnon
kylpyamme: kuvittelen lapsen kuin keisarin
uusissa vaatteissaan, joka nousee
sen laitaa vasten seisomaan ja kiljahtaa
riemusta, kiljahtaa siksi että osaa,
ylpeänä katsoo kameraan:
sitä toista naista, joka näkee sen

 

Ruumiillisuus konkretisoituu kuitenkin vaikuttavimmin kokoelman nimikko-osassa ”KUPLAPOIKA”, jossa yksinäisyys ottaa ihmislapsen muodon. Syntymäsairas David Vetter eli suurimman osan lyhyestä elämästään lastensairaalaan rakennetussa muovisessa kuplassa vailla kosketusta tai fyysistä kontaktia kuplan ulkopuoliseen maailmaan. Lehdon kuvaaman Vetterin sisäisessä maailmassa yksinäisyys saa myös kriittisiä, yhteiskunnallisia muotoja:

 

Jos olisin rikas mies,
palkkaisin maailman parhaat lääkärit,
hengittäisin keuhkot täyteen Meksikonlahdelta puhaltavaa tuulta,
teidän keuhkoissanne kiertänyttä hiilidioksidia, äiti.

 

Kehyskertomuksellisesti Vetteriä käsittelevässä osastossa Lehto onnistuukin kaikkein parhaiten tavoittamaan yksinäisyyden suhteen vapauteen. Juuri vapaus paljastaa yksinäisyyden monisyisen luonteen: yksinäisyys on yksityistä, minkä kautta myös henkilökohtainen politisoituu.

 

psykologi, Mary, sanoo että vapaus on suhteellista,
että mielikuvituksella ei ole rajoja.
Mutta mitä jos rintakehän paikalla on eläintarha,
mitä jos tuntuu siltä niin kuin olisi valkotakkisten
ympäröimä E.T.?

 

Vaikka kokoelman järjestyksessään toinen, myös teoksen nimeen heijastuva osasto vangitsee lukijan huomion asettaen muutaman neliömetrin kokoisen muovikuplan sisällä elämänsä eläneen Vetterin ikään kuin kokoelman symboliseksi päähenkilöksi, kantaa lapsi—aikuinen-polariteetti upeasti koko kirjan läpi. Intensiteetti säilyy, vaikka Vetter-osastoon verraten kolmannessa osastossa ”KUKA TAPPOI PUNARINNAN?” tunnelma on vaarassa latistua. Uskon, että kokoelma olisi ollut ehyt ja onnistunut ilman Tyyris Tyllerön ja Winston Churchillin myötä varsin laajalle hajoavaa aikaikkunaakin.

Todellisuuteen pohjaava henkilögalleria on kuitenkin teoksen mielenkiintoisinta antia. Vaikka yksinäisyys ja lohduttomuus ovat eittämättä olleet läsnä kaikkien kokoelmassa nimettyjen todellisten henkilöiden elämässä, herää kysymys, missä määrin runoilija voi välineellistää toteen pohjautuvia tragedioita. Kenties kipeimmin tämä osuu rouva Lubitzin hahmoon, jonka koko elämän järkyttävällä tavalla mullistanut onnettomuus ja ennen kaikkea oman lapsen painajaismainen kuolema esitetään muutaman aukeaman kokoisena, sivuhuomion kaltaisena fiktiivisenä tapahtumana. Lehdon teosta sekä kysymystä todellisten henkilöiden kaunokirjallisesta välineellistämisestä on pohtinut myös Omppu Martin blogitekstissään.

Vaikka todellisuuteen pohjautuvat henkilöt ja heidän ympärilleen kudottu murheen temaattinen verkko ei ole täysin ongelmaton, se on myös Kultapoika, kuplapojan ehdoton vahvuus. Teos on ennen kaikkea poeettinen tutkielma äitiyden mahdollisuuksista ja mahdottomuudesta mutta astuu täysin uskottavaksi osaksi yhteiskunnallista keskustelua näistä tavalla tai toisella todellisista murhenäytelmistä modernin sivilisaation ongelmiin peilaten.

Juuri todellisuuteen perustuvat henkilöt tekevät kirjasta niin helposti lähestyttävän ja aikaa kestävän. Ennen kaikkea se liittää yksityisen osaksi yhteistä kokemusta. Siinä missä surussa ja menetyksessä on aina loppujen lopuksi kyse henkilökohtaisesta luopumisesta, teos muistuttaa, että kuten David Vetterin eläintarha, henkilökohtainen politisoituu myös silloin, kun emme ajattele globaalin maailman suurine suruineen ylettyvän vain itsellemme rakentamaamme muovikuplaan.

Ja mitä rouva Lubitziin tulee, olen varma, että Lehto saa paljon anteeksi korostamalla juuri hänen hahmonsa vähäisillä mutta merkittävyydessään keskeisillä säkeillä, että äidinrakkaus on paitsi vaativaa alistumista, myös toivoa pursuava luonnonvoima, jonka jotkut meistä saavat kokea vasta maallisen elämän päätyttyä:

 

ehkä joku enkeleistä ihastui häneen
katsellessaan lentokoneen ikkunoista sisään

 

Venla-Vanamo Asikainen

 

Share

Hyödyttömyyden virta

9.3.2020 :: Arvostelut

Mikko Väänänen

Minä heiluu

Palladium 2019, 71 s.

 

Mikko Väänäsen runoteos Minä heiluu liikkuu arkisista kuvastoista uskonnollisiin ja yhteiskuntakriittisiin ajatuksiin. Runojen keskeislyyrinen puhuja on ”yksinäinen”, ”irrallaan” ja ”väsynyt” ja tuntuu runoteoksen nimen mukaisesti olevan jatkuvassa heiluriliikkeessä omien ajatustensa kanssa ja eri ideologioiden välimaastossa. Tästä paikattomuudesta kumpuaa teoksen melankolinen ja uupunut pohjavire, joka kuitenkin saa vastapainokseen myös toivontäyteisiä sävyjä, kun ”ulkona on aamupäivän toiveikas / ylösnousemusvalo”.

Minä heiluu on Väänäsen esikoisteos, mutta kirjoja on sittemmin ilmestynyt rymisevällä vauhdilla. Väänänen on julkaissut myös kaksi muuta teosta: filosofisen matkapäiväkirjan Merkintöjä Intiasta ja meditaatiosta ja zen-traditiosta ammentavan teoksen Tämä — matka ei mihinkään, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Mika Pekkolan kanssa. Väänänen on paitsi kirjailija myös tutkija ja yhteiskuntatieteiden maisteri.

Kiinnostus itämaisiin uskontoihin näkyy runoteoksessakin, jossa ne asettuvat dialogiin sekä kristinuskon että laajemmin länsimaisen kulttuurin kanssa:

 

buddhan pää seinällä
kuin sotasaalis
alistetuilta aasialaisilta
länsimainen mieli on ylittänyt itämaisen
ymmärtämällä sen
ja nyt kaikilla on sama mieli

 

Runominä kohdistaa kriittisen katseensa länsimaiseen subjektiin, joka on hahmottanut itämaisia uskontoja ja yhteiskuntia omasta, kristillisestä ja individualistisesta perspektiivistään käsin. Tämä kolonialistinen, orientalisoiva ja haltuunottava katse on yhdenmukaistanut kuvaa kulttuurisesta monimuotoisuudesta ja johtanut ajatukseen eri kulttuurien mielten samuudesta.

Yhteiskuntakriittisen käsittelyn kohteeksi pääsee teoksessa erityisesti tehokkuusajattelu, joka yhä enenevissä määrin tuntuu länsimaissa lisääntyvän. Tällä ”Euroopaksi muuttuneella maapallolla” hyödyttömänä oleminen on runon puhujalle haave ja hyödyttömyys pyhää.

Maailmanjärjestystä sivuavien mietteiden joukkoon mahtuu kuitenkin myös runsas joukko varsin arkipäiväisiä kuvia. ”[F]aija katsoo televisiosta / saksaksi dubattua / Chuck Norrisin leffaa” ja ”uimahallin kuntosalilla / tv:ssä höpöttelevä Arto Nyberg” saa runon puhujan ajattelemaan ”etten minä ainakaan halua olla joku / jolla on painavaa sanottavaa”. Toive olla paikantumatta — olla olematta painavan sanan mies — nousee esiin myös arkisissa kuvissa.

Väänäsen teoksessa kuuluvat myös suomalaisen luontorunouden kaiut. Luontoa havainnoidaan toistuvasti ja erilaisia eläimiä ja eläimen kaltaisia myyttisiä satuhahmoja mainitaan teoksessa parisenkymmentä kappaletta: ”orava rapistaa männynkuorta / tikka lentää keloon”. Ajoittain teoksen luontokuvasto harhailee kuluneella alueella:

 

yksin ja onnellinen
vastapäätä metsä
sataa hiljaa räntää, ääneti

 

Rakkaudestakin runoissa puhutaan, joskin rakkauden kohde jää avoimeksi. Kyseessä voi olla niin rakkaus toiseen ihmiseen kuin johonkin metafyysiseen, kuten jumaliin. Bussipysäkillä runon puhuja odottaa, että ”huomenna hän tulee”. Koko teoksen sisältämien kristillisten viitteiden perusteella ajattelen ”hänet” Jeesukseksi, mutta runon voi tulkita muullakin tapaa.

Teoksen kieli on pääosin arkisen lakonista, mikä tuo runot lukijan lähelle. Runon puhujaan ja hänen ajatuksiinsa on helppo samastua. Minä heiluu tarjoaa kuitenkin myös moniselitteisiä metaforia, jotka pysäyttävät hetkeksi: teoksessa puhutaan niin kaksikuonoisesta mäyräkoirasta kuin ”sinisen sähkön sydämenlyönneistä”.

Kokonaisuutena Minä heiluu jättää kaksijakoisen tunnelman. Ensinnäkin teos tuntuu liian moneen suuntaan kurottavalta. Se sisältää useita temaattisia aihepiirejä, mutta niiden käsittely jää jokseenkin pintapuoliseksi. Toisaalta teos perustelee oman pintapuolisuutensa. Runojen minä — kuten kai me kaikki ihmiset — toimii risteyskohtana, jossa ”asiat virtaavat / lävitseni”. Virtaavasta vedestä ei jää paljoa käsiin, mutta tällaisessa risteyskohdassa voi vaalia hyödyttömyyttä ja vastustaa painavia sanoja, kuten Väänäsen esikoisessa tehdään.

 

Otto Rikka

 

Share

Tule tänne vaikka siivouskoneet vonkuu!

3.3.2020 :: Arvostelut

Timo Harju & Veera Vähämaa

Korvarunoja

ntamo 2019, 93 s.

 

Korvarunoja on hyvä nimi teokselle, joka sisältää sekä puheesta ylös kirjattua runoutta että kaksi esseetä korvarunoudesta yhteisötaiteen menetelmänä. Timo Harjun ja Veera Vähämaan teos on tärkeä runoteko ja esimerkki siitä, miten vaikuttavia teoksia yhteisötaiteen kontekstissa voi syntyä. Runot johdattavat lukijan tarkastelemaan elämää laitoksessa asuvan vanhuksen näkökulmasta. Kokemus on erityinen.

Teoksen alkupuoli sisältää runoja, loppuosassa Harju ja Vähämaa kuvaavat työtapojaan ja tuovat esiin muun muassa yhteisötaiteen asemaan liittyviä kysymyksiä. Kohtaamisen ja yhdessä tekemisen inspiroiva vaikutus nousee kiinnostavasti esiin niin Harjun kuin Vähämaan esseessä. ”Runo ei merkitse minulle niinkään itseilmaisua kuin puhetta toiselle. Kieleen keskittyminen on kontaktiin keskittymistä”, Harju kertoo. Yhteisössä toimiva taiteilija on eräänlainen muusa, joka harjoittelee jatkuvasti herkkyyttä ja kykyä kiinnostua toisesta ihmisestä tai ryhmästä. Vaikka kirjoittajia on vähintään kaksi, eräs kirjoittamiseen liittyvä ydinkysymys näyttää pitävän pintansa: ”Olemme kai epävarmoja kumpikin. Mitähän tässä pitäisi sanoa ja kirjoittaa?” Harju kuvaa tekstin jumiutumista. Hän kantaa mukanaan runoteoksia tällaisten hetkien varalle. Ääneen lukeminen on hyvää sytykettä tekstille. Tekijät kannustavat korvarunomenetelmän käyttämiseen ja tarjoavat teoksen lopuksi aihe- ja kirjalistaa menetelmän haltuun saamiseksi. Menetelmää käyttää Suomessa ainakin kirjailija Vuokko Sajaniemi.

Kokoelman on kirjomalla kuvittanut Jenni Perttu. Käsitöihin ja kansanperinteeseen viittaava kuvitus istuu teokseen, jonka tekstit ovat eräänlaista kansanrunoutta. Osa runoista ja kuvituksesta on aiemmin julkaistu esimerkiksi Laulan sinun sanoillasi -hankkeen (2016) yhteydessä, jossa korvarunoja on sävelletty.

”Korvaruno on hetki, jossa toinen saa puhua ja toinen kuuntelee. Hetkeen kuuluu, että runo kirjoitetaan valmiiksi sen aikana ja luetaan lopuksi ääneen”, Harju määrittelee menetelmän. Korvarunossa on vain puhujan sanoja. Teoksen runot on kirjoitettu hoitolaitoksissa asuvien vanhusten kanssa joko kahden kesken tai ryhmätuokioissa.

Korvarunoja vie lukijan elämänvaiheeseen, jossa työelämä on takana, suurin osa läheisistä jo kuollut ja koti on vaihtunut laitokseen. Mitään kauhukuvaa kokoelma ei kuitenkaan piirrä. Läsnäolo, kyky kiinnittyä aisteilla ympäristöön ja jakaa kokemaansa tekevät elämisestä mielekästä hyvin vanhanakin, runot tuntuvat sanovan. Vanhana on aikaa katsoa ikkunasta ulos ja muistaa jotakin siitä. Kokoelma tavoittaa hoitolaitoksissa asuvien kokemusten moninaisuuden ja erilaiset ilmaisutavat — elämänkirjon, josta julkinen keskustelu ei kerro.

Runot ovat monitasoisesti yhteiskunnallisia. Korvarunoilla on hyvinvointia edistävä vaikutus, tai niin on ainakin täytynyt väittää apurahahakemuksissa, Veera Vähämaa kirjoittaa. Vaikutuksia on ehkä mahdotonta mitata, mutta jo runoista voi päätellä, että kohtaamisissa nousee toisinaan esiin muistikuvia, tunteita ja ajatuksia, joiden täytyy olla kokijoilleen hyvin merkityksellisiä.

”Taide antaa rajat, joiden suojassa voi oleilla toisin kuin arjessa”, Harju kertoo. Mahdollisuus toisin olemiseen on arvokas korvarunoilijoille, mutta sen myötä myös lukija näkee jotakin erityistä ja yllättävää.  Esimerkiksi Ossi Tirin ja Timo Harjun runo tuo näkyväksi ammattitaitoa, jota Google ei tunnista. Juurien laitto liittyy puutarhanhoitoon. Siitä tämän runon puhujalla on kolmenkymmenen vuoden kokemus:

 

Kaikista ei oo juurien laittajaksi.
Pittää laittaa leviälle ku ihimisen tukkaa olis päässä.
Sitte pari kolome senttiä multaa päälle.
Pittää pikkusen niin nostaa
että valluu se multa hyvin välleihin.
Ei niin kaikki tee mutta minä oon tehny.
Lopuksi painellaan sievästi, ei mittään jalalla.

 

Säkeet tuntuvat tulevan lihasmuistista, aivan kuin puhuja palaisi hetkeksi kasvimaalle opastamaan työharjoittelijaa. Hän käsittelee kasveja kuin ihmistä ja on ylpeä huolellisuudestaan. Osa teoksen runoista tarjoaa mielenkiintoisen ikkunan työelämän historiaan. Niissä toistuu kokemus siitä, että työ kuin työ on arvokasta ja mahdollista tehdä hyvin. Runon loppupuolella puhuja palaa nykyhetkeen:

 

täällä pittäis laittaa sievät kukat ikkunoihin, ei mihin sattuu,
pittäis osata kastella, kaikkihan ei ymmärrä tätä,
en kehtaa valittaa,
kukkia, kukkia, kukkia, kukkia kulkurille,
oon sieltä kaupungin puutarhalta, meikäläinen.

 

Puhuja valittaa, vaikka ei kehtaa valittaa. Korvaruno on avannut hänelle mahdollisuuden kertoa näkemyksensä Uittokodin kasvienhoidosta. Epäilemättä runot voivat olla tärkeitä hoitolaitosten työntekijöille, ne tarjoavat tietoa jota suoraan kysymällä tuskin saisi.

Kokoelmassa kulunut sanapari ”vanhusten yksinäisyys” muuttuu henkilökohtaiseksi kokemukseksi. Sirkku Grahn-Ahlajan ja Timo Harjun runo Kaskenlinnan geriatrisen sairaalan eristysosastolta on paljon puhuva:

 

Kääretortun kanssa on yksinäistä
heti kun se loppuu.
Sitä on, on, on
ja ajattelee
ajattelee että
yksinäisyydestä selviää
kun löytää jonkun pelastavan ajatuksen.
Kosketa minua. Ihan sama mihin
mutta niin että on tunto mukana.
Ajatuskin voi olla kosketus.
Silloin minä tunnen sen.

 

Tämä ja teoksen muut yksinäisyyttä käsittelevät tekstit sisältävät lukijan kannalta huojentavan tiedon: juuri korvarunon valmistamisen hetkellä puhujalla on kuulija. Yhdessäolon hetki tihkuu runoihin.

Tietoisuus runojen taustalla olevasta menetelmästä tuo teokseen merkityskerroksia. Kokoelmassa on hetkiä, jolloin lukija aavistaa, että kirjuri ja puhuja elävät eri todellisuuksissa. Toinen on hoitolaitoksen korvarunotuokiossa, toinen nuoruuden hupatusreissulla tai lähdössä auttamaan vanhempiaan. Runot tekevät todeksi mielenmaiseman, jota puhuja elää. Ne vaalivat sitä mitä puhujalla yhä on, kuka hän on ihmisenä. Se tuntuu tekona arvokkaalta. Huomionarvoista on sekin, että se, mikä elävässä vuorovaikutustilanteessa voidaan tulkita oireelliseksi, on runouden kontekstissa tavallista. Katkoksista tai tapahtumien, paikkojen ja aikatasojen sekoittumisesta ei tarvitse lukijana hälyttyä.

Puheesta syntyneitä, osin humoristisia korvarunoja on houkuttelevaa lukea nopeasti, kuin kuunnellen. Runot ovat kuitenkin tyyliltään ja keinoiltaan vaihtelevia, puhujiensa oloisia. Osa runoista kertoo suuria asioita vähän ohimennen. Vesan ja Timo Harjun runo alkaa:

 

Oli hetekan ylimmäinen mesta, minne mä ryömin.
Sinne ei mahtuneet vuodevaatteiden sekaan muut kuin mä.
Mietin siellä kerällä
xxxxxxkuinka musta tulee lentäjä.
Mulla oli taskussa avaimet. Oli yhdessäolo.
Oli yhdessäolo.
xxxxxxFaijan kundihan mä olin.
xxxxxxxxxxxxYhdessäolo oli vaan.
xxxxxxxxxxxxxxxxxMummun poikahan mä olin.
Äidillä melkein samanlaiset kasvot ku mulla.

 

Runossa yhdessäolo rinnastuu avaimiin taskussa. Ehkä se on avain siihen, että puhujasta tulee vielä lentäjä, tai siihen, että hänestä tulee myöhemmin hyvä jätkä. Yhdessäolo on puhujan ainoa ja tärkein pääoma, se hänellä on edelleen. Lopussa puhuja toteaa: ”Mä olin kauhean kiltti lapsi. Olen vieläkin. / Ja pirun vanha. Hyvä jätkä. / Me ollaan Mikkejä kaikki.”

Jokaisen runon alla on tekijöiden nimet, paikka ja kirjaamisvuosi sekä Harjun ja Vähämaan muistiinpanonomaisia kommentteja runojen kirjaamisesta. Ne tuovat runo-osioon hankedokumentaation tuntua ja häiritsevät toisinaan lukukokemusta. Osa muistiinpanoista tuntuu tirkisteleviltä. ”Muistan Arvin valtavan hymyn, kuinka hänen kielensä tuli ulos suusta hänen puhuessaan ja kuinka paljon laulujen sanoja hän muisti”, Harju kertoo. Korvarunohetken intiimi vire tuntuu rikkoutuvan, kun tekijä kertoo lukijalle puhujasta jotakin. Toisaalta muistiinpanot tekevät näkyväksi korvarunojen ylöskirjaajan roolin. Hän tarkkailee, valitsee ja ylöskirjaa. Lukija ei pääse unohtamaan, että tekstit ovat syntyneet suodattamalla.

Myös Harjun esikoisteos Kastelimme heitä runsaasti kahvilla (2009) syntyi havainnoista ja kohtaamisista vanhainkodissa, jossa hän työskenteli. Pyrkimys tavoittaa inhimillisten kokemusten ja elämisen moninaisuus hoitolaitoksissa näkyy Harjun teoksissa. Veera Vähämaa on yhteisötaiteilija ja sanataideohjaaja, joka on toiminut laajasti yhteisötaiteen hankkeissa myös Ruotsissa.

Kaikki teoksen runot ovat hetken luonnoksia ja sellaisina ällistyttävän valmiita. Harju kuvailee, että ”parissakymmenessä minuutissa luonnostellusta korvarunosta tulee joskus parempi kuin pitkään työhuoneella hinkatusta tekstistä”. Kontaktiin keskittyessä ei tarvitse miettiä kenelle tai miksi kirjoittaa. Luonnosteleminen ja kuulolle asettuminen auttavat kirjoittajaa pääsemään itsensä yli kohti jotakin yllättävää ja jaettavaa. Korvarunoja ravistelee miellyttävällä tavalla käsitystä kirjoittamisesta hitaana ja yksinäisenä lajina.

 

Saara Laakso

 

Share

Kun runous mahtuu taskuun

24.2.2020 :: Arvostelut

    

Ester Nuori Leppä

Lauluja avaruudesta. Poesiavihkot #18. Poesia 2019, 24 s.

Kevään laulut. Omakustanne 2019. [12 s.]

Viekää terveiseni Polkalle! C-kasetti. Viihdekasetit 2018.

 

Ester Nuoren Lepän uusinta tuotantoa, runokasettia ja kahta runovihkoa, voi suositella talven runokokemukseksi. Dekadentti nuoruus ja kolhot hahmot toistuvat pienissä tarinoissa, joissa matkustetaan niin Itä-Euroopassa kuin suomalaisissa kaupungeissa. Nuoren Lepän runoissa on sekoilevaa melankoliaa sopivasti, pienissä erissä. Jos vihkoja ja kasettia koettaisi tiivistää muutamaan aihepiiriin, ollaan kirjoittajan teksteissä usein liikkeessä jonnekin (tai muistellaan kuinka joskus oltiin) sekä kaivataan toisen ihmisen luo, kuten Kevään lauluissa: ”Ja sinua ja sinun tupakan viinan kannabiksen purkan / hien neilikoiden tuoksuisia hiuksiasi minä eniten”.

Runoissa liikutaan edestakaisin kuin interrailmatkalla: Riika, Vilna, Onnibus, Helsinki–Kemi, Minna Canthin katu. Nuoruuden yhtäaikainen keveys ja synkkyys huokuu läpi kaikissa teoksissa. Vaikka useat teksteistä käsittelevät vaikeita aiheita kuten ahdistusta, yksinäisyyttä tai köyhyyttä, ne eivät kuitenkaan sorru ottamaan itseään liian vakavasti. Kevään laulut:

 

kaikki on dadaa / me ollaan dadaa / eikä mua
kiinnosta vaalit / mä kirjoitan omat teesit / ja naulaan
ne vakiopaineen seinään / tää on huhtikuun
kaheksannen päivän manifesti / beibi tää on hullun
futuristin kevätmanifesti

 

Tummasävyinen huumori ja lapsenomainen leikkisyys sekoittuvat Nuoren Lepän runoissa muodostaen niille ominaisen, kiinnostavan omintakeisen kielen ja tarinan. Jos runot käsittelisivät pelkästään itäeurooppalaisen mielisairaalan suljetun osaston asukkia tai palelevia laihoja kehoja, olisi aihepiiri kenties pian käyty loppuun. Nyt runot vaihtelevat tyyliltään ja teemoiltaan jo samalla vihkon aukeamalla. Liikkuminen samassa hetkessä ahdistuksesta lämpöisään onneen on Kevään lauluille luontevaa:

 

oli aikaista, kun heräsimme lattialta
sinä olit riisunut minut
minun oli kylmä joka puolelta

kun minä näin sinut seuraavan kerran
olin kahlannut vesiä, kulkenut jäisellä pellolla
ja kun multa oli peitellyt kylmät ruumiit

olin minä kaukana sinusta

 

ja

 

onni on viikkojen pituinen uni
unessa aamun valo
vuosia seisoneet havupuut
sinä niiden keskellä
ja paljon oranssia väriä

 

Kevään laulut on julkaistu omakustanteena, ja sen zine-muoto saa teoksen tuntumaan niin rennolta, että kyseessä voisi olla runoilijalle kuuluva, mukana kulkenut muistivihko. Muistivihkolta ei tarvitse olettaa muodon säännöllisyyttä, vaan esiin pääsee enemmänkin kirjoittajan tajunnanvirta. Sen sijaan Poesian kustantaman Lauluja avaruudesta -vihkon ilmaisussa Nuori Leppä vuorottelee lähes minimalistisen ilmaisun ja balladinomaisen laululyriikan välillä sujuvasti:

 

siinä voisi olla vain mänty
siinä voisit olla vain sinä

jylhät männyt henkitoreissaan
männyt selkä kumarassa männyt

 

sekä

 

mun on tultava sun luokses beibi, hinnalla millä hyvänsä
taivaanranta on vaaleanpunainen
mä kiihdytän tuhkaa sylkevää peltiromua
on tultava sun luokses beibi

 

Lauluja avaruudesta -vihkossa perspektiivi laajenee ja runoissa on lopulta koko avaruuden mittakaava, ”on avaruus, mutta mitä sen jälkeen”. Äärettömyys ja taivaankappaleet löytävät paikkansa monimuotoisissa ihmissuhteissa: ”liisteröidyin sinuun, kuin pahapäinen / taivaankappale toiseen liisteröityy / ottaa kaiken ja enemmän / katselee hiljaisuudessa / ottaa taivaan, ottaa maan ottaa sen nousun ja laskun, / kenen edessä polvistuu / nousee laskee / veren liljan neilikan värit”.

Lauluja avaruudesta on tarkka kokonaisuus, jonka rytmi muodostuu minimalististen ja hieman runsaampien säemuotoisten runojen vaihtelusta ja näiden suhteesta toisiinsa. Pienessä, 24- sivuisessa vihkossa vaihtelu on virkistävää, vaikka pidemmässä teoksessa samankaltainen estetiikka voisi tuntua jo sekavalta.

Molemmat runovihkot on nimetty ”lauluiksi”. Mikä saa tekstit sitten erityisesti muistuttamaan laululyriikkaa? Kirjoittajan ajoittain käyttämät kertosäemäiset toistot sekä runojen tematiikka muistuttavat kansanlaulumaisista, omaa kultaa kaipaavista riimeistä. Välillä runojen puhekielisyys taas tuo mieleen populaarimusiikin paradoksaaliset hokemat: ”miksi mulla on vain tää kakseuronen, / kun meille kaikille on täällä niin paljon”.

Spoken word -runoilijana tunnetuksi tullut Nuori Leppä on herättänyt runouden henkiin myös C-kasettitallenteena. Viekää terveiseni Polkalle -kasetti sisältää kuusi runoa, jotka liikkuvat temaattisesti runovihkojen kanssa samantyyppisillä alueilla: kaupungeissa, hulluuden, nuoruuden ja jonkinlaisen päämäärättömän ajelehtimisen aihepiireissä. Nimenomaan lausuttuina tai paremminkin ääneen tulkittuina Nuoren Lepän runojen balladinomaisuus ja tarinallisuus tulevat entistä vahvemmin esille ja tekevät mielestäni oikeutta myös kaikille runovihkojen teksteille.

Muusikot Juho Kalliolahti, Pekka Tuomi ja Laura Vähä-Ruona luovat puheen taustalle monentyyppisiä äänimaisemia ambient-elektromusiikista pelkistettyyn, kuulaaseen sellonsoittoon. Runokasetin kokonaisuus on eheä ja erityisesti siirtymät tekstistä toiseen ovat sulavia ja taiten toteutettuja. Kuuntelukokemuksen jälkeen jää kuitenkin kaipaamaan kokonaisuutena kovin täyteen äänimaisemaan jotakin pientä nyanssia, hiljaisuutta tai jonkinlaista säröä, joka olisi rikkonut tekstien rytmiä hiukan. Toisaalta Nuoren Lepän vyöryttävä tulkinta sopii runojen koleaan ja melankoliseen maisemaan.

Tallennusvälineenä C-kasetti sisältää nostalgiaa, ja mietin, onko median valinnassa lopulta painanut enemmänkin trendi kuin taiteellinen ambitio. Yhtä kaikki C-kasetti on viehättävä analogisuudessaan, ja sen kuunteleminen vaatii hieman vaivannäköä. Nykypäivänä kasettipesän sisältävää soitinta (toimivaa sellaista) ei välttämättä ole helppo löytää. Ja kun se vihdoin löytyy (lapsuuden kodin vintiltä), on pelkkä vaivannäkö, soittimen etsiminen ja oikean kohdan kelaaminen (nauhan pilaamisen pelko) virittänyt kuulijan jo omalle taajuudelleen.

Ester Nuoren Lepän runouden soisi päätyvän etenkin nuorten lukijoiden käsiin. Se ei edusta muodoltaan ”käsittämätöntä nykyrunoutta” vaan runojen lauseet avautuvat helposti ja tarinat säilyttävät kiinnostavuutensa. Runovihkot ja -kasetit mahtuvat taskuun ja kulkevat mukana ihan minne vain.

 

Amanda Hakoköngäs

 

Share