Georgica – kiitos maalle ja sen työstäjälle

15.11.2021 :: Arvostelut, nro 103-104

Publius Vergilius Maro: Georgica. Laulu maanviljelijän työstä. Suomentaneet Teivas Oksala & Päivö Oksala. Johdanto ja selitykset Teivas Oksala & Maija-Leena Kallela. Gaudeamus 2020, 400 s.

Rooman eeppisen poeetan laatima, viihdyttävä heksametrirunoelma maanviljelijän työstä voi ajatuksena kuulostaa monessa suhteessa arveluttavalta. Publius Vergilius Maron (70–19 eKr.) toinen pääteos Georgica on kuitenkin yllättävä ja nerokas kompositio, jonka viihdearvo vetää miltei vertoja sen taiteelliselle vaikuttavuudelle.

Vergiliuksen vuosina 37–29 eKr. valmistelema runoelma kuvaa viehättävästi Italian hedelmällistä maata ja monimuotoista luontoa, maanviljelijän uutteraa työtä ja monia taitoja sekä yksinkertaisen, kohtuullisen ja työntäyteisen maalaiselämän hyveitä ja onnea. Toisaalta esiin nousee luonnon taipumus taantumiseen, jonka vastustaminen vaatii ankaraa uurastusta. Tasapainoista tilaa uhkaavat kuitenkin erityisesti äärimmäisyydet, joissa ihmisten, jumalten ja luonnon sopusointu, pax deorum, on särkynyt: valtakuntaa repivät sodat, eripura ja hillittömyys sekä luonnononnettomuudet, kuten kolmannen kirjan lopussa kuvattu hirvittävä karjarutto.

Georgicaan voi uppoutua perusteellisesti myös suomeksi. Päivö Oksala (1907–1974) ja Teivas Oksala (1936–2018) ovat kääntäneet sen huolella ja tyylillä toteutettuun heksametrimittaan ja lisäksi myös täsmälliseen proosamuotoon. Teokseen sisältyy alkukielinen teksti sekä Teivas Oksalan ja teoksen viimeistelleen Maija-Leena Kallelan laajasti taustoittavat, tulkitsevat ja jopa Vergiliuksen tyylikeinoja kommentoivat selitykset, erinomaisen monipuolisesti laadittu johdanto ja nimihakemisto. Teoksesta löytyy siis kaikki, mitä Georgicasta perinpohjaisesti nauttiakseen voi toivoa.

Maatyöt runomuodossa

Vergiliuksen pääteokset Georgican ohella olivat kymmenestä eklogista koostuva, lyyrisen kaihomielinen Bucolica (42–39 eKr.; suomennettu nimellä Paimenlauluja)  sekä runoilijan kuollessa keskeneräiseksi jäänyt sankarieepos Aeneis (29–19 eKr.), jonka omana aikanaan katsottiin olevan samanveroinen kuin Homeroksen Ilias ja Odysseia yhteensä. Pastoraalin arkkityyppi Bucolica on epäilemättä tyylin ja sisällön puolesta näistä yksinkertaisin, Aeneis puolestaan vaativin ja kunnianhimoisin kompositio. Nelikirjaisen Georgican ominainen vetovoima perustuu juuri sen tasapainoiluun yksinkertaisuuden ja ylevän suuruuden välissä. Sen rekisteri, sävy ja rytmi kylläkin vaihtelevat eloisasti ja muodostavat selkeitä nousuja ja laskuja, mutta kokonaisvaikutelmaksi jää ihmismittaisuus – sama kohtuullisuus, jonka Vergilius katsoo luonnehtivan maalaiselämää: ”ylistä sinä laajoja maita, / tilkkua viljele vain” (II 412–413).

Ensimmäinen kirja käsittelee maanviljelijän työn puitteita: vuodenaikoja, eri töille suotuisia säitä ja ajoituksia, kasvilajeja ja niiden vuorottelua, maalajeja sekä tekniikoita ja välineitä maan muokkaamiseen. Toinen kirja on yhtä huolellisesti omistettu puiden ja viiniköynnösten viljelylle. Kolmannessa kirjassa päästään karjankasvatukseen ja siihen liittyviin huoliin, kuten tauteihin. Vergilius kuvaa eläinten tarpeita, hyvinvointia, mielentiloja ja vaikkapa kiiman hurjuutta välillä varsin käytännöllisesti, toisinaan taas korkeaan tyyliin, mutta aina ilmeisen myötätuntoisesti.

Neljännessä kirjassa Vergilius kuvaa mehiläisyhteiskuntaa ikään kuin hyvin ja tarkoituksenmukaisesti järjestettynä valtiona, jossa kansalaishyveet vallitsevat. Esitys kytkeytyy silti tämän tästä takaisin mehiläistarhaajan arkeen ja tehtäviin konkreettisissa neuvoissa, kunnes kirjan loppupuolella lähdetään selittämään puolimyyttisen bugonian taustoja. Bugonia viittaa antiikissa ilmeisesti varsin pitkään ja vakavasti eläteltyyn käsitykseen, että uhratun härän tai hiehon ruhosta saa sikiämään mehiläisiä (tuhoutuneen parven tilalle). Tätä pitkään totuutena pidettyä käytäntöä ei tosin ilmeisesti juurikaan harjoitettu.

Bugonian syntyä selittävän kehyskertomuksen kautta etäännytään lopulta varsin kauas Georgican varsinaisesta aihealueesta, Orfeuksen ja Eurydiken myyttiin. Runoelman korkealentoiset ekskursiot ja invokaatiot, metonyymisinä tai muuten vain mukaan tuppautuneet mytologian hahmot sekä retoriset vertaukset, joissa arjen tapahtumia rinnastetaan myyttisiin teemoihin, muodostavat vastapainon arkisten töiden ja työvälineiden kuvaukselle. Vaikutelma on välillä olletikin tahallisen huvittava. Vergilius esimerkiksi kuvaa kautta rantain (ja eetterin) karjaa kiusaavaa paarmaa ja päätyy Ion myyttiin:

Muuan on hyönteinen Silaruksen lehtojen tuttu,

Alburnuksen tammiston, nimi sillä asilus

on latinaa, kun kreikkaa taas tämä on sana oistros:

paarma se kiukkuinen surisee terävästi, ja karja

pillastuu paeten, koko eetteri ammumisesta

raikuu, metsät myös, Tanager-joen kuivuva uoma.

Kauttahan tuon otuksen koki hirmuisen vihan purkaa

Juno Inakhon Ioon, kun tämä hiehona kulki.

(III 146–153.)

Aikanaan Vergiliusta moitittiin siitä, että hän oli kuin huomaamatta upottanut Georgicaan arkisia sanoja ja ilmauksia. Nykyään silmään pistää ennemminkin juuri korkeatyylisyys. Sanaston ja tyylin vaihtelu tekee joka tapauksessa eloisan ja harkitun kokonaisvaikutelman, joka on olennainen osa teoksen nerokkuutta.

Tuntuma maahan

Korkealentoisuuksistaan huolimatta Georgica yllättää neuvojen tarkkuudella ja maanläheisyydellään varsinkin, kun Vergilius ei tarkoittanut sitä niinkään maatalousoppaaksi kuin opetusrunoelman lajityyppiin kuuluvaksi virkistäväksi lukemistoksi:

En minä kaikkea valloittaa säkehilläni aio,

vaikkapa saisinkin sata kieltä ja myös sata suuta,

äänen rautaisen. Ohi rannan laivani ohjaa.

Tuntuma maahan on: taruseikkoja en minä haasta,

vaan puhun kiertelemättä ja en ikävystytä liioin.

(II 42–46.)

”Maatuntumasta” lienee suurilta osin kiittäminen Vergiliuksen kirjallisia esikuvia ja lähteitä, kuten Marcus Terentius Varron (116–27 eKr.) laajahkoa, asiapitoista mutta kaunopuheista tutkielmaa Res rusticae (tai Rerum rusticarum libri III).

Lisäksi Oksala ja Kallela nostavat Georgican tärkeänä vastapoolina esiin Titus Lucretius Caruksen (n. 99–55 eKr.) epikurolaisen opetusrunoelman De rerum natura (Maailmankaikkeudesta). Lucretiukselta ja Georgicasta löytyy toki monta samankaltaista kohtaa, mutta perusvireet eroavat ratkaisevasti: Lucretiuksen esittämänä maanpäällinen luonto on harhaantunut ja lähtökohtaisesti kehno, toisin kuin ihmisen henkinen elämä, luontoa korkeampi sielu. Georgicassa kuitenkin juuri luonnon oma hedelmällisyys muistuttaa myyttisestä Saturnuksen kulta-ajasta, jolloin maa ravitsi ihmisiä vaivatta, ihan itsestään: ”Maa ihan itsestään, kun viiltänyt on sitä aura, / riittävän kosteuden suo: puu sadon uhkean antaa.” (II 423–424; kursiivi lisätty.) Samalla siis vaivan ja itsestään antavan maan kuvat vuorottelevat selvästi: vaikutelmana on, että kunhan hoitaa työllä ja taidolla oman osansa, luonto kyllä hoitaa loput.

Paikoitellen Georgica muistuttaa myös Marcus Porcius Caton (234–149 eKr.) tylynpuoleisen opaskirjan De agri cultura (Herrasmiesmaanviljelijän käsikirja) pikkutarkkuutta, mutta tässä vertailussa Vergiliuksen teos loistaa erityisen kirkkaasti: Cato kuvaa tunnontarkasti ja realistiseen sävyyn esimerkiksi tarvittavaa välineistöä, rakennuksia, työmenetelmiä, kohtuullisia elinkustannuksia ja työvoiman optimointia, mutta elävää lämpöä, kiitollisuutta luonnolle, iloa oman vaivannäön tuloksista tai myötätuntoa orjia tai kotieläimiä kohtaan kirjasta ei löydä. Jo vähäisin luonnehdinnoin Vergilius huomioi niin ihmisen, eläimet kuin jopa kasvitkin, kunkin kykyjensä ja tarpeidensa mukaan ja ilahduttavassa tasapainossa keskenään. Herrasmiesmaanviljelijän käsikirjan perusteella arvioiden vain velvollisuus ajoi Caton tarkastuskierrokselle (kirjalliselle) maatilalleen, joka oli välttämättömyyksien ja voittojen laskelmoinnin näivettämä ja jossa vanhat ja sairaat orjat myytiin ja työt teetettiin kodittomalla kausityövoimalla.

Vertaaminen Catoon tuo selkeästi esiin erään Georgican poikkeuksellisen ja viehättävän piirteen: kirjan maamies vaikuttaa viljelevän maataan itse. Tässä ainoana antiikin vertailukohtana tulee mieleen Hesiodos. Henkilökohtaisten ponnistusten, huolenpidon ja neuvokkuuden yhteys onnistumiseen esitetään välittömänä. Kuten selityksissä (s. 295) huomautetaan, orjien olemassaoloon viitataan vain kerran (I 286), kun käsitellään kuukaudenpäivien sopivuutta eri töihin ja asioihin: ”Karkauspäivä on yhdeksäs, ei varkauspäivä.” (”Nona fugae melior, contraria furtis.”) Niinpä Georgica innostaa kiinnostumaan maataloustöistä itse: se saa näkemään lämpimässä valossa niiden tarpeellisuuden ja otollisen vaikutuksen luonteeseen.

Rautaisen ajan työ ja toivo

Vihjaukset menneeseen kulta-aikaan ovat peruja Hesiodoksen (700-l. eKr.) teoksesta Ἔργα καὶ ἡμέραι (Työt ja päivät). Hesiodoksen mukaan ihmissukupolvet olivat muinoin parempia, jumalten kaltaisia, eikä maallisia kärsimyksiä ollut vaan luonto antoi kaiken aivan itsestään. Sitten jumalten tahdosta ja lopulta rangaistuksena sukupolvet huononivat, samoin kuin luontokin: kultaisia esineitä käyttäneiden ihmisten jälkeen tulivat hopeiset ja pronssiset sukupolvet, jotka rikkoivat jumalia vastaan, ja lopulta Hesiodoksen omat aikalaiset, rautainen sukupolvi. He joutuivat raatamaan tauotta, jotta luonto antaisi heille elannon. Näin myös Georgicassa:

[…] Isä viljelyn helppoa tietä

meille sallinut ei, vaan taitoa viljelijältä

vaatii hän terästäin tämän tahtoa huolien kautta:

maitaan jättänyt ei virumaan hän velttoudessa.

(I 121–124.)

Vergilius ei kuitenkaan näe työtä ja luonnon taantumistaipumusta jumalten rangaistuksena vaan pikemminkin kunniakkaana haasteena, joka saa ihmisen kehittämään itseään ja mittelemään voimiaan vastukset voittaakseen, ”jotta jo polttava tarve ja pohtiminen kehittäisi / ihmisen taitoja” (I 133–134). ”Taidot niin monet syntyivät. On voittanut esteet / uuttera uurastus, tositoimia vaativa puute.” (I 145–146.)

Georgicassa maatyön kunniakkuutta ilmaisee myös, että se rinnastetaan sotapäällikön tehtävään monin vertauksin ja sanavalinnoin: ”Maitaan moinen mies komentaa ylipäällikön lailla” (I 99). Samoin tasaisin välimatkoin istutettuja viiniköynnöksiä verrataan riveissä seisoviin legioonalaisiin: ”Niin sodan tullen myös levittää legioona kohortit, / seisoo taistelukunnossaan täten täyttäen kentän: / niin rivit suorana on […]” (II 279–281).

Toisaalta Vergilius esittää Georgicassa sodankäynnin myös aivan vastakkaisessa valossa, erityisesti kuvatessaan Gaius Iulius Caesarin murhaa seuranneita kansalaissotia. Samalla hän vihjaa toisenlaisesta kulta-ajasta, joka ei ole jotain kauan sitten kadotettua vaan olisi vasta koittamassa: hän viittaa ystävänsä Octavianuksen (eli Gaius Iulius Caesar Augustuksen, 63 eKr. – 14 jKr.), yleisitalialaiseksi tunnustautuvan hallitsijan, valtakauteen. Vergilius vetoaa toistuvasti Octavianukseen ja maalailee sodan vaikutuksia rauhaisaan maalaiselämään ja talonpoikiin:

oikean vääryys hämmentää, sodat riehuvat taajaan,

kasvot niin monet on rikosten, ei arvoa aura

saa osakseen, kesannolla on maa, ovat kylväjät poissa;

kaarevat viikatteet taotaan heti miekkojen muotoon.

(I 505–508.)

Näiden talonpoikien hän kuvaa olevan tietämättöminä hukassa (I 41–42, ”ignarosque viae”; ”Sääli kanssani maalaisia, jotka eivät tiedä mitä tietä kulkea”, s. 118), harjoittamassa elämäntapaa, joka on kenties yhteiskunnan rakenteellisen ja poliittisen muutoksen vuoksi tuhon partaalla.

Voi hyvin kuvitella, että Rooman valtakunnassa aiemman maatalouskansan henkilökohtainen suhde maahan oli katoamassa. Meriteitse etenkin viljan tuonti oli yleensä selvästi nopeampaa ja kannattavampaa kuin omista maakunnista, ja Italiassakin orjien ja palkkatyövoiman hoitamat jättimaatilat, latifundiumit, olivat alkaneet korvata talonpoikaista maatalouskulttuuria, jossa omistaja itse piti huolen tiluksistaan. Tässä valossa Georgica näyttää yhä kauniimmalta ja harkitummalta teokselta. Ensisijaisena tarkoituksena ei ollut maamiehen neuvominen töissään vaan oman, kotoperäisen maatalouskulttuurin, maaseudun ja siellä työskentelyn arvon nostaminen sivistyneiden aikalaisten silmissä. 

Maria Valkama

Share

Sekä kommentointi että pingaus on tällä hetkellä suljettu.

Kommentit on suljettu.