Subjektien ja maisemien toisikseen muuttumisesta

4.2.2021 :: Arvostelut, nro 102

Riitta

Ei ole turhaa

Poesia 2019, 88 s.

Ei ole turhaa on Turkissa kauan asuneen ja myös turkiksi kirjoittaneen Riitan toinen suomenkielinen runoteos. Suomenkielinen esikoisteos Vallaton maa (Sanasato) julkaistiin vuonna 2010. Suomalaisen ja etenkin Poesian kautta viime vuosina julkaistun nykyrunouden antroposeenitietoisen minimalismin rinnalla teoksen vuolaan lörpöttelevä ääni erottuu omaleimaisesti ryöpsähdellen. Vähäeleisempään ilmaisuun tottuneelle voi olla aluksi hankalaa mukautua tekstin runsauteen ja siihen, miten huomionsa suuntaisi. Riitan paikoin naivistisiakin sävyjä saavassa surrealistisuudessa on kaikuja Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa -teoksesta (2018), jonka maailma on tosin huomattavasti selkeärajaisempi kuin Ei ole turhaa -kirjan amorfinen kudos.

Poesian esittelytekstissä kirjan luonnehditaan olevan ”vaatimaton kosmopoliittinen ehdotus ajan ja paikan totaliteettien poistamiseksi”. Aika ja paikka esiintyvät tekstissä useimmiten yhdessä ja yleensä lähekkäin näitä ilmentävien, teoksen eräänlaisten avainkäsitteiden leirin, talon ja laivan kanssa. Vaikka joissakin kohdin nimetään maantieteellisiä paikkoja kuten ”kiina” (sic) ja ”siirtomaat” ja hahmotellaan globalisaation ja kolonialismin kritiikkiä, kosmopoliittisuus näyttäytyy kokonaisuudessa häilyvyytenä ja siirtyminä. Suoremmin kriittisissä kohdissa runon muutoin pehmeä polveilu vaihtuu töksähtelevämpään rytmiin. Harvat tekstin jollakin tavalla nykypäivään yhdistävät yksityiskohdat, kuten junat, linja-autot ja turvatarkastukset, löytyvät nimenomaan konevoimaisen liikkumisen kuvastosta. Paikoin tunnelma äityy kuitenkin lähes mökkiromanttiseksi laiturien, mäntysuovan ja kaakkurien maisemissa.

Ei ole turhaa jakautuu kolmeen osaan, ”1. Ilmestys. (ensin tullaan)”, ”2. Rakastus. (sitten ollaan)” ja ”3. Hukassa. (kunnes syvennytään)”, joita erottaa kaksi kuvakollaasiaukeamaa. Soljuvaan runokokonaisuuteen verrattuna kollaasit tuntuvat sekä itsessään että tyylillisesti kulmikkailta ja tekstistä irrallisilta eivätkä ainakaan tuo lukukokemukseeni mitään lisää. Kollaasit olisi voinut kokonaan jättää pois tai lisätä niiden roolia sulauttamalla ne tiiviimmin osaksi teosta, kuten Rakastus-osaa kuvittavat, tekstiin lomittuvat ja myös kollaasien osina toistuvat huulipunajäljet (myös Hukassa-osassa on yhdet huulet).

Isojen alkukirjaimien puute ja lähes sivunlevyiset palstat luovat mielikuvaa harhailevasta jutustelusta. Ennen kaikkea teoksen läpi toistuvat ”joo joo”, ”tuu”, ”aha”, ”näillä mennään” luovat tekstiin hajamielisen, ei-aivan-kenellekään suunnatun puheen omaista sidosteisuutta. ”tuu” esiintyy sekä itsenäisenä että sanoihin sisällytettynä. Paikoin se muuttuu toisteisena onomatopoeettiseksi tuuditushokemaksi: ”elämä jatkuu. olemme näky uudessa maisemassa, / hämmästyksen kohde, / sammutettuina / pois päältä, // läpinäkyviin korviin kantautuu kutsu, / josta ei voi kieltäytyä: // tuu, tuu, tuu. // hidastettuun henkäykseen tuudittautuneina / olemme ylittäneet odotuksemme // tuu. tuu. tuu.”

Kirjoitustyylillisesti kolmella osalla ei ole kovin selkeitä eroavaisuuksia. Tunnelmat vaihtelevat enemmän osien välillä kuin niiden sisällä, joskin avainkäsitteet (leiri, talo, laiva, aika, paikka, jumala) kantavat vaivihkaista temaattista muuttumaa. Ensimmäisen osan leirien epämääräisyydestä siirryttyä toisessa osassa vallitseva paikka on talo, joka ensimmäisellä sivulla jo muuttuu kodiksi: jokin nähdään vakaampana, mutta mukaan tulevat myös ovet ja peilit pysymättömyyden pintoina. Toisen osan päättyessä ”taloon ei juuri nyt saada yhteyttä”. Sekä paikan että subjektin rajojen vakaus rakoilee, ja kuolema mainitaan ensimmäistä kertaa. Kolmannen osan alkua määrittävät peilit, joiden seuraksi saapuvat teoksen edetessä taivaan ja veden kuvat. Ne ovat taloja ja laivoja, ihmisen rakennelmia, pysyvämpiä, mutta hahmottomampia muodoltaan. Inhimillinen ja rajattu aukeaa kohti ei-inhimillisen aavaa. Laiva vaihtuu lopussa veneeksi, venoseksi — onko tässä tarkoituksena jonkinlainen rakenteiden purku ja pienessä mittakaavassa myös mytologiseen viittaava synteesi ihmisen ja ympäristönsä välillä?

Yhtenäisen tunnelman rikkova kolmannen osan loppupuolen osio, jossa ”ollaan vittu samassa laivassa ja se laiva, vittu, vie koskemattomuuden politiikkaa siirtomaasta toiseen” ja ”poltetaan koko paska ja täytetään jokainen vittu rahalla vittu kun pankkikortit lentää maasta toiseen”, tuntuu teennäisen roisilta ja hyppää silmille jokseenkin irtonaisena, vaikka globaalin epäoikeudenmukaisuuden teemoja on sirpaleina pedattu jo aiemmin. Kuten kollaasien tapauksessa, raadollisuuden korostumisen sijaan osio jää lähinnä hämmentämään, vaikka sen jälkeinen tunnelma onnistuukin olemaan jonkinlainen melankolinen synteesi aiemmista.

Subjektien ja objektien suhteet toisiinsa sekä paikkaan ja aikaan ja niiden joko yllättäen muljahtava tai esiin asetettu nurinkuristuminen toistuvat eri muodoissaan läpi teoksen. Enimmäkseen oleskellaan jossakin unenkaltaisessa muuttuvaisuudessa, jossa kanssaeläjien olemus väikkyy kalojen ja jumalien välillä, yhtä aikaa puhuteltavana, vertaisena subjektina ja syötävänä.

Ajan ja paikan ulkopuolinen olento lienee jumala, jonka hahmossa yksi ja kaksi — tai monta — liikehtivät. ”loput voi kysyä nälkäiseltä jumalalta, joka istuu vieläkin keittiössä hämillään kaksijakoisuudestaan, olla vai ei, olematon.” Jumala, johon viitataan pronominilla ”se”, on toisinaan yksi- ja toisinaan kaksisilmäinen; puhujalla on kaksi silmää eikä hän erota jumalaa muiden joukosta, sillä jumala näyttäisi olevan jonkinlaisen vuorovaikutuksen tulos: ”minä olen minä, koska tiedän miten jumalat syntyvät. kun antaa liikaa, luopuu luovuttamatta, siitä tulee jumala, elävä muistutus helpotuksesta, kadotetusta kosketuksesta. se koskee minuakin.”

Vuorovaikutuksesta kohoava jumala, ”juureton henki-lö”, lienee myös pakolainen interaktioiden — syntynsä — rikkonaisuuden myötä. Asemastaan, joka ei ole aina vakaa, henki-lö on hämillään: ”jos miljoonat ihmiset tekevät jostakin toisesta kohteen lastatakseen oman pakkomielteisen rasituksensa jonnekin toisaalle, niin eihän se tarkoita sitä, että kohde itse olisi osallinen tällaiseen palvontaparodiaan”. Kosmopoliittinen luonne on silläkin, kohteena, aineettomana, sisäänkäyvänä silmäteränä.

Vaikka alussa esitetään ihmisen olevan ”luonnon lisäaine, yleisnimi, ylimääräinen laji”, ei-inhimillisen luonnon elementit näyttäytyvät enimmäkseen inhimillisen sisäisinä tai epälajiseen kehollisuuteen kietoutuvina. Selkeästi omaehtoisia, erillisiä tai systemaattisesti infrastruktuurin uhkaamia luontoja ei juuri esiinny. Haavoittuvaisuus näkyy ”planktonien pirskoutuessa sieraimiesi satelliitteihin” eikä kohdatessa mikromuovia. Talo on ”puudutettu metsä”, mutta metsän muuttuessa antropomorfiseksi ”se asettaisi komeat kallionsa ilmakuoppiin, ilmoittaisi olevansa arvokas mies”. Metsä, omassa muodossaan, ei kai vastaa, vasta kun se ”tekeytyisi sanaksi, ihmisten kaltaiseksi”.

Kursiivilla painettu ”peijaisteoria” käsittelee puhuttelevasti sanojen, eläinten ja merkitysten metamorfooseja: ”kanssakäymisen ansakulttuurissa” asiat muuttuvat niiden käsitteellistyessä, ”metsä metsästetään”, jolloin on puhe ”kohteen oikeudesta kieltäytyä kohteena olemisesta”. Myös osion ulkopuolella luodaan uudissanoja ja -käsitteitä liittämällä sanoja yhteen, yhtäällä spontaanisti ja toisaalla kielellisestä metatasosta hyvin tietoisena. Sanoilla, merkityksillä ja alkusoinnuilla leikkimisessä yhdistyy harkittuus ja lapsekkuus, joka voi näyttäytyä osuvana loruiluna tai kömpelyytenä. Jälkimmäisen puolelle kiepahdetaan toisinaan aforisminomaisissa lausahduksissa, kuten ”pahinta on pysähtyä kun pitäisi mennä” tai ”alennusmyynti on alentavaa”. Sen sijaan parhaimmillaan semanttisissa nurinkäännöissä on lähes syntytietomaista tuntua: ”jos kala on kala ja me otamme sen omaisuudeksemme, omimme sen, kalastamme ja koska kala on sitten omamme, se liittyy meidän olemiseemme. me kalastumme.

Yksilö näyttäytyy tekstissä usein haavana tai haavoittuneena; ”avoimista haavoista aistisi pääsevät ulos sinusta”, ”haavat siinä päästelevät ääniä itsestään, jakavat kokemuksiaan”. Avonaisuus ja haavoilla oleminen näyttäisi teoksessa olevan jonkinlainen kommunikaation edellytys. Reikyys toistuu silmissä ja suussa (ihmisen, jumalan, linnunradan), otsa on pakko ”riuhtaista auki”. Aukkoinen vuorovaikutus johtaa olentojen liudentumisiin, jossa subjekteja alkaa olla vaikea erottaa toisistaan ja lopulta ympäristöstään. ”toisistaan erotetut silmäni huutavat metsää, ne huutavat järviä, huutavat puhetta suustani: tulkaa tulkaa tulkaa. ja kohta altis kehoni ottaa vastaan vastarannan ja sinut ja minut yhtä aikaa, yhtäkkiä samalla kohdalla ja se minä puhuu. se löysi perille”.

Henkilöiden ja maiseman rajat vuorovaikuttavat toistensa lisäksi myös jumalan rajojen kanssa. Kenties kaikissa näissä muuttumissa on nähtävissä pyrkimys esikäsitteelliseen kokemukseen, jonka eri muotojen vaaliminen tuntuu olevan teoksen ytimessä. ”sinät ja minät katoavat, / kun ne kadotetaan.”

L. V. Maa

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi