Traditiota vastaan, traditioiden puolesta

30.5.2013 :: nro 69-70, Pääkirjoitukset

Pelkkä ajatus, miltä Amerikka näyttäisi
jos klassikoilla olisi laaja levikki (…)

(Ezra Pound, ”Cantico del sole”)

Kulttuuri sisältää kosolti paikkaansa pitämättömiä ”ajatuksia”, jotka tavan sitkeällä itsepintaisuudella kykenevät monistumaan aina vain uusien ihmisten ajatuksiksi. Yksi näistä on tradition nimeäminen kuivaksi, kuivemmaksi, kuolleeksi. Esimerkiksi Tristan Tzara (1896–1963) väitti lukevansa vain elossa olevia kirjailijoita, koska he sentään ovat elossa. Tällainen dadalle tyypillinen provokaatio lienee ainoa muoto, jossa tradition vastaisille käsityksille voi hahmottaa edes näennäisesti positiivista energiaa. Turhan usein tuo vastaava tympeily vaikuttaa pyrkimykseltä suojella omaa elämänpiiriään, omaa asemaa tuon piirin sisällä. Sellaiset seikat, mukaan lukien juuri traditio, jotka voisivat sitä ulkoa käsin ravistaa, jätetään virumaan mielenkiinnon ja tietämyksen ulkopuoliseen autiomaahan.

Lisäksi traditio on sana, joka – aivan kuten edellisessä kappaleessakin – syystä tai toisesta menettää käytössä monikollisuutensa. Ikään kuin olisi vain yksi. Ja tuo yksi on sattumoisin juuri se, jonka jokainen kappas vain nyt tuntee. Ja koska itseenä on helppo olla tyytyväinen, ”tiedänhän aivan tarpeeksi”, tuo yksi alkaa huomaamatta olla kaikki mitä traditio yleensä voi olla, eivätkä sille rinnakkaiset ilmiöt saa aikaan olankohautuksia kummempia reaktioita. Toivommekin, että tradition monikollisuus vakiintuisi, jos ei omassa kantasanassaan (olisihan sen käyttö mannermaisen keinotekoista) niin sitten sanoissa joissa sen merkitys säilyy kätkeynyneenä: monimuotoisuus, mahdollisuudet, vaaliminen…

Joka tapauksessa traditioiden määrittyminen sen mukaan, mitä kukin sattuu tietämään, on keskusteluissa sitkeimmin kertautuvia pirunnyrkkejä. Seuratkaapa hetki mistä hyvänsä taiteenalasta käytävää dialogia. Koko taiteenlaji ja sen historia tuntuu olevan olemassa ikään kuin kulloistakin argumenttia varten. Runoudessa tämä on aivan erityisesti näkynyt kiistassa, joka koskee vanhaa ja uutta, ja johon jokaisella tuntuu olevan oman elämänpiirinsä suoma lopullinen totuus. Ja kuitenkin koko kiista jäsentyy kerrassaan toisenlaiseksi jos on vähänkään viitseliäämmällä uteliaisuudella perehtynyt sekä uuteen että vanhaan, syihin miksi erilaisia tyylejä on yleensä muodostunut, muodostuu ja on muodostuva. Yksiköllisen tradition turmiollisin vaikutus lieneekin juuri siinä, että se pysäyttää lupaavasti alkaneen uteliaisuuden ja muuntaa siitä riisitautista varmuutta.

*

Toinen mainio esimerkki traditioon kerrostuvasta automaatiosta on miltei kaikissa yhteyksissä sanataiteen paarialuokkaan häädetty ”oppinut runous”. Se voi ilman muuta olla kuivaa, kliinistä, tai tylsää, keskustella turhan kryptisin ja vain harvoille aukeavin intertekstuaalisin viittein. Ottamatta kantaa tämänkaltaisen runouden mahdollisiin ansioihin, tai siihen onko oppineisuus ylipäätään hyvä määre, suuntaan huomion eräänlaiseen ”varastettuun kirjeeseen”, niin ilmeiseen paradoksiin ettei sitä olla ikään kuin rekisteröity.

Oppinut runous saattaa olla elämänläheisempää kuin esimerkiksi välittömyyteen tai jopa suoraan huutoon uskova katurunous (jolla silläkin on opp-isänsä). Tämä erityisesti silloin, kun jälkimmäinen ei tunnista kaikkia toisintamansa kapinan konventioita tai uskottavan sanastonsa ulkopuolelleen sulkemia elämänpiirejä. ”Oppinut runous” hyödyntää omia konventioitaan avoimesti, etsii keinoja laajentaa kulloinkin runolliseksi mielletyn kielen sanastoa – tai pohtii mitä annettavaa esimerkiksi mitallisella runoudella voisi olla juuri nyt. Juuri nyt, ei siis siinä menneessä ajassa johon suuntautuvan nostalgian merkkeinä runot toimivat.

Tämä onkin mielenkiintoinen ja tässä numerossa toistuva kysymys. Yksi mitallisuuden ja loppusointuisuuden anti välähteli toistuvasti toimitustyön aikana käymissämme keskusteluissa: ne tuntuvat muuntavan lukunopeutta hitaammaksi. Tämän seurauksena syntyy myös toisentyyppisiä ajatuksia ja havaintoja kuin vaikkapa proosarunon notkeissa monipolvisissa virkkeissä, tai puheen luonnollisuutta hakevan runon nopeissa ja suoraviivaisissa säkeissä. Lehdessämme debytoivan Pauli Tapion sonetit myös osoittavat, että kielen hidastaminen sallii sellaisten kysymysten palauttamisen runouteen, jotka yksilötasolla saatetaan kokea jo ratkaistuiksi (Jumala, sielu, hyvä ja paha, aika). Mitallisen runon hitaus naksauttaa varmuuden uuteen asentoon, epävarmuus vuotaa sisään, ajatukset palautuvat takaisin muotoutumisensa tilaan.

Lisäksi mitallinen kieli näyttää sivulla erilaiselta kuin esimerkiksi luontevaa puheääntä hakeva tai fragmentaaristen asennonvaihtojen virtauksissa jäsentyvä kirjoitus. Niitä vasten mitallinen kieli tuntuu lujittuvan lähes esineen kaltaiseksi.

*

Palataan taaksepäin. Jos hyväksymme, että katurunouden ja akateemisen runouden muodostamat ääripäät ovat olemassa, voinemme hyväksyä myös oletuksen, jonka mukaan molemmat pyrkivät olemaan omiensa parissa uskottavia moodeja. Tällöin ne sulkevat uskottavaksi katsottujen aihepiirien ulkopuolle tapahtumia, psykologisia tiloja ja havaintoja joista elämä ja maailma kuitenkin koostuvat. Tämä on oikeasti aika huolestuttavaa, paljon huolestuttavampaa kuin näiden keskinäinen poeettis-esteettinen antagonia.

Mikäli esteettinen asenne sulkee elämänpiirejä, uhkaa riskiksi muodostua eräänlainen runouden hygieeninen sankaripuhuja – eli puhuja, joka on ”parempi ihminen kuin ihmiset”. Hän ajattelee oikeamielisesti, harrastaa vain oikeita asioita. Yhdessä ääripäässä kyse on Bachista, venäläisistä elokuvista, renessanssiajan kuvataiteesta ja vastaavasta; toisessa päihteistä, naimisesta, punk-bändeistä; kolmannessa bukkakesta, proseduureista, fragmentaarisuudesta; neljännessä ihmisuhteista, itseironiasta, vilpittömyydestä, hyvästä flowsta; viidennessä lapsuudesta ja satujen kuvastosta, ruumiillisuuden kirjauksista. Ja niin e.

Kaikkien runomuotojen traditioon perehtyminen paljastaa – onneksi –, että on huikea määrä auktoreita, jotka kirjoittavat hienoja ja kestäviä teoksia vaikka tuntuvat ajattelevan väärin, epäonnistuvat, ovat epävarmoja, päästävät nämä elämänpiirinsä moodeihin kuulumattomat piirteet mukaan kirjoitukseen. Tämä myös muistuttaa, kuinka rikkaasti ihminen voi toteuttaa itseään, kuinka paljon hänelle sallitaan. Siksi kielen avaamaa elintilaa ei saisi rajata tai ylikellottaa puhujuuksia koskevin vaatimuksin siten, että vaatimukset alkavat tukahduttaa, että jokainen inhimillisesti arvioiden täysin normaali poikkeama alkaa tuntua vammalta. Runouden ei siis pitäisi piirtyä taianomaisena seraljina, jossa vain ihmistä paremmaksi kohotettu ihminen voi ja uskaltaa hääriä ilmaa kepeämmin askelin, ehtymättömällä varmuudella.

Erilaisten traditioiden tunteminen ei tietenkään tee kenestäkään näkemyksekkäämpää, eikä se myöskään suo vapautusta runokentän sosiaalisista kummallisuuksista ja kiistoista. Mutta itse runouteen se avaa uusia hapekkaita polkuja, jotain joissa käyminen vaikuttaa yleiskuntoon ja virkistää mieltä. Paul Éluardin (1895–1952) viisaan huomion mukaan runous kun synnyttää pahimman vihollisensa, runollisuuden. Sopivasti hyödynnyttetynä traditio kääntelee runouden hillopurkkia uusin asentoihin, estää sitä homehtumasta.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi