Kolmen kerran Satakieli!

29.11.2009 :: 1|2009, Arvostelut

Juha Siro: Satakieli! (kansi)Juha Siro: Satakieli! Polyfonisia runoja. Like 2008.

Ensimmäinen lukukerta: “vain mongoliaa”

“Me tehtiin matkaa Ulan Batoriin poliisien moottoripyörillä”
(“Varastettu tarina”, 66)

Satakieli! lupaa polyfoniaa eli moniäänisyyttä. Luen polyfoniaa mukautuvasti. Asetun ääneen kuin villahanskaan, olen kotona taas, laulakoon kuka mieli. Satakielen! laulu on kollaasien kollaasi, jotain mikä on edessämme jatkuvasti. Ja tunnistettava. Satakieli! “polyfonisina runoina” väittää, että monet äänet ovat tässä – minä sanoisin, että luonteensa mukaan laulaja on sama. Kollaasin jumala, ylin järjestyksenhaltija.

Satakieli! panee vaikutelmat virtaamaan. Maailman veri kiertää, mutta vähemmän kaoottisesti kuin itsensä maailman suonissa. Kaoottisuus ei lyö yli, vaan pysyy jonkun jämerän puhujan suussa kuin kieli ja hoidetut hampaat. Satakieli! puuhkuu, se pinkua viipittää hengästyksen hengästystään mutta kenen korviin?

Ehkä kenen tahansa. Suora puhe on mahdollisuus lähestyä ketä tahansa. Esimerkiksi näin:

“Runo on. Sinusta huolimatta.
Tai juuri sen tähden.
Runoilija ei ole tärkeä, runo on.
Runo on jos haluat – ja vaikka et tahtoisikaan.
Löydät sen aamun lehdestä. […]“
(“Jos niin haluat”, 27)

Runo menköön siis sinne minne kuuluukin, aamun lehtien lukijoille, koska runo sanoo uutista selvemmin. Merkityksettömyys on painajaismaisimmillaan kollaasin ydin: on samantekevää mistä mikäkin katkelma tulee. Ja paradoksisesti yhteiseksi nimittäjäksi jää nimi kannella. Satakieli! tai Juha Siro, huutomerkillä tai ilman.

Monesta äänestä tulee “varastettujen tarinoiden” kokoelma. Polyfonianvastaisesti varastettua ainesta ei jätetä silleen, vaan ne tulevat saman linnun laulamiksi. Ensimmäisen lukeman innostus notkahtaa ensimmäiseksi pettymykseksi. Innokas matka Ulan Batoriin voi keskeytyä – en lähde kanssasi “arolle paskalle”, mutta toivomukseni esitän Satakielen! sanoin: “Se paimentolaisisäntä, susienhäätäjä / puhui vain mongoliaa, mutta siinä me vaan keskusteltiin / koko yö.” Satakielikin! voisi osata vähän mongoliaa. Tarkoitan: jos pitää runoudessa kauneudesta, joka voi tehdä sen käsittämättömäksi tai vaikeatajuiseksi, ei Satakieli! juuri ilahduta.

Toinen lukukerta: “voisihan kliseet sanoa toisinkin”

“Mikä siinä on, että Pariisissa pitää ostaa patonkia
ja punkkua (Faiveley Saint-Veran) ja juustoa (Comté).
Mikä siinä on, että ne pitää nauttia samassa
Pont Neufin sillan syrjässä, jossa Mika W. istui,
kirjoittaessaan kauan sitten unelmiensa kaupungissa.”
(“Seine ja sienet”, 59)

Parafraasi – Pariisi, ruokien nimet, paikka, Mika W. Näin tunnistaa pariisissaolijan: suomalainen, toistuvasti Pariisissa käyvä, kokee “pakkoa” toteuttaa pariisinrituaaleja valitsemallaan tavalla. “Mikä siinä on, kyselee Katariina A.” Runon puhuja on Katariina A., jota riivaa Mika W:n paketti vanhassa valokuvassa. Katselemme Katariina A:n yksityistä ajatusta, joka askartelee yleisen ympärillä ja on kliseinen. Mutta ei pidä väheksyä kliseetä kokemuksen ilmaisun, jopa itse kokemisen välineenä. “Pariisin ikävään sairastuminen” on varmasti koettu klisee. Ja koska tämä on runoutta, lukemisen sivussa häiritsee alluusion, intertekstuaalisuuden ja namedroppingin mahdollisuus. Kuka on Katariina A. ja pitäisikö minun tuntea hänet?

Satakieli! avaa suhteensa kliseeseen runossa “Klisettä ja lorua”: “Tai voisihan kliseet ilmaista toisinkin”. Toisin sanominen on runossa “loru”, nimittäin “Maalari maalasi taloa”. Kliseen ja lorun skisma yltää eettiseksi maksiimiksi: “Valitessasi et voi etukäteen tietää mitä hylkäät”, sanoo runo.

Toisin ilmaisemiset, valinnat, kliseet ovat päivittäistä maastoamme. Mutta mitä tehdä, kun ehdotetut kliseet eivät tartu minuun? Loru ei soi eikä merkitse. Se tuntuu laulavan ylistystä kaiken joutavuudelle, lukkoonlyödylle lapsekkuudelle – valitessaan ei voi etukäteen tietää mitä hylkää, eikö?

Mongoliaa, toisen kielen käsittämätöntä loistoa, ei tule. Tulee erilaisia annettuja positioita, mutta pahoittelen, en voi istua ehdotetulle paikalle: en ole koskaan ollut Pariisissa saati kivistellyt sen ikävää. On koskettavia kliseitä, jota iskevät kohdalleen ja joita ei käy kiistäminen. Kliseetä tekee mieli kurittaa esteettisestä halpuudesta silloin kun se ei osu minuun. Nyt se ei osu.

Kolmas lukukerta: “Mahti ja Ponti – ja muut syleilevät sanat”

Minä en käsitä näitä leikkejäsi, Satakieli!, en ymmärrä miksi ne kirjoitetaan näin: “mieluummin jazzia, soulia, salsaa ja / sonetteja, mieluummin Tarkovskin Stalker, / Seitsemän samuraita ja Avaruusseikkailu 2001, / mieluummin Hopper, Duchamp, Schjerfbeck”(“Let’s go!”, 40). Ikäänkuin tässä virtaisi erään vuosisadan kuona vilkkaana erään lintusen suusta. Suusta hyvinkin, Satakielellä! ei ole nokkaa vaan maukkaat vadelmahuulet kirjan kannessa.

Hetkittäin me olemme samaa mieltä, minä ja Satakieli!. Mutta ennen yhteistuumaa on mitattava vielä desibelejä: Satakieli! on huudahdus! Huuto! Minun pitää kirjoittaa Satakielen! perään huutomerkki joka kerran, ja se vaivaa minua! Tällainen yhtämittainen huutaminen! Kurkkunsa kipeäksi saa huutaa!

Huudot ovat vahvimmillaan kahdessa: poliittisessa tyylilajissa ja leikissä. Poliittisena lintuna se siirtyy kepeästi Coca Cola Companyyn alleviivattuaan ensin runon ensisijaisuutta runoilijaan nähden. Huomaan, että Satakielen! kanssa ilahdumme samoista seikoista, ainakin ajoittain. Meistä molemmista on mainio idea koota kukka-asetelma syntymäpäivärunoksi. Satakieli! vaan lopettaa sen värssytellen: “kylvä siemenet joka vuosi” (“Onneksi olkoon!”, 46).

Leikkisänä lintuna se valitsee onnittelukimpun lisäksi kirjastonsa keltaiset kirjat, ja tekee niistä hauskan ja puheliaan sommitelman:

Nimeni on Punainen, Isäni seurakuntaa, sivustakatsoja.
Ei oikein ihminenkään, näkymätön mies, toinen minä,
oman elämänsä sankari, Odysseus.
(“Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä”,63)

“Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä” valuttaa linnunnokasta kaanonia nimeke kerrallaan ja tässä Satakielen! laulu onkin heleimmillään ja innostavimmillaan. Tärkeää ei varsinaisesti ole se, mitä Satakieli! lurittaa, vaan mihin järjestykseen se sanansa asettaa. Sekään ei välttämättä ole tärkeää.

Ehkä tällainen laulu saa näkyviin juuri virtaamisen triviaalisuuden. Kaikenlaista särisee, ylitsevuotavasti, yhteiskuntakriittisesti, lyyrisesti, nokkelasti, veikeästi. Polyfonian kysymys tyrehtyy, kohautan olkapäitä – poly ja fonia olivat vain “Mahti ja Ponti” (“Tekopartoja ja tietokoneita”, 35), ontto huuto. Annetaan olla. Neljättä lukukertaa pitäisi rakentaa jo toisin, ja se olisi jo liioittelua.

Share

Tagit:


Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi