Pääkirjoitukset


Elitismi

30.9.2015 :: nro 82, Pääkirjoitukset

Sana ’eliitti’ juontuu latinan kielen sanasta eligere, joka tarkoittaa valitsemista. Eliitin asema perustuu arvottamiseen, olipa kyse sosiaalisesta, poliittisesta tai makuun liittyvästä valta-asemasta. Valtaa edustava ryhmittymä mielletään ja / tai se mieltää itsensä valiojoukoksi. Tämä ”laadullisesti paras aines” sijaitsee aina hierarkian huipulla.

Poliittisen ja taloudellisen eliitin tunnistaminen on huomattavasti yksinkertaisempaa kuin maun eliitin nimeäminen. Taloudellisen eliitin muodostaa omistava luokka, ja poliittinen eliitti on yhteiskunnassa ylintä päätäntävaltaa pitävä taho, joka puhaltaa usein yhteiseen hiilipyttyyn taloudellisen eliitin kanssa. Maun eliitin kohdalla ”valiouden” kartoittaminen on vaikeampaa, sillä mitattavissa olevien materiaalisten resurssien sijaan kyse on myös aineettomasta vallasta, jota ei ole välttämättä artikuloitu yhtä selkeästi tiettyyn joukkoon kiinnittyväksi. Toki eräänlaisina mittareina voidaan käyttää esimerkiksi runoilijoiden saamia palkintoja ja apurahoja, mutta ne eivät kerro maun hierarkioista koko totuutta. Jos esteettistä valioutta mitataan ainoastaan julkisten tunnustusten kautta, viime kädessä hierarkia määrittyy palkitsevien tahojen äänen mukaiseksi. » Lue lisää

Share

Pohjapiirros

16.6.2015 :: nro 81, Pääkirjoitukset

Runotekstiä verrataan usein nuotteihin tai partituuriin: itse teos, runo, syntyy vasta lukijan kokemuksessa tai tulkinnassa. Paperia vasten piirtyvät säkeet mieltyvät luennan pohjapiirrokseksi, rakentamista odottavana ja ohjaavana hahmotelmana. Ajatus pohjapiirroksesta liittyy kysymyksiin tekstin tilallisuudesta ja sivuilta aistittavasta asetelmallisuudesta. Mittakaavat vaihtelevat sen mukaan, kuinka runoilija sommittelee kokoelmansa. Tässä numerossa pohjapiirros toimii mainittuja teemoja kokoavana käsitteenä ja samalla tienviittana laajempiin rakentamisen ja arkkitehtuurin kuvastoihin.

Runon ja rakennuksen analogiaa voidaan lähestyä ainakin kahdesta suunnasta. Yhtäältä runo on arkkitehtoninen kokonaisuus, jonka odotetaan noudattavan tiettyjä muotoiluperiaatteita. Tekstin on vähintäänkin pysyttävä koossa, vältettävä väärää geometriaa ja tarjottava lukijalle sekä kulkureittejä että tilaa hengittää. Muodon ulottuvuuteen liittyy likeisesti runon funktionaalisuuden eli käytettävyyden vaade. Funkkis-arkkitehti Le Corbusierin (1887–1965) teesiä, jonka mukaan talo on kone asumista varten (une machine-à-habiter), voidaan kaiketi soveltaa myös runouteen – tosin joskus teksti voi potkaista talon käyttöohjeita hallitsemattoman asukkaan pihalle. » Lue lisää

Share

Elävä kuva

5.5.2015 :: nro 80, Pääkirjoitukset

Elävä kuva on elokuvasta käytetty synonyymi, mutta myös runoudessa kuvat ovat elossa ja liikuttavat merkityksiä. Kielikuvat ovat runouden ikivanhaa käyttövarantoa. Kielen kuvallisuuden on katsottu ilmenevän kirjallisuudenlajeista kaikkein rikkaimmin juuri runoudessa, sillä runot tunnustelevat kieltä sen konventionaalisia käyttötapoja kyseenalaistaen. Historiallisesti kuvallisuuden tärkein tehtävä oli pitkään havainnollistaa runon sanomaa ja tehdä lukijaan retorinen vaikutus. 1700-luvun lopulta lähtien vahvistui länsimaisessa runoudessa runokuvien itsenäinen voima, omakohtaisuus ja henkisyyskin. Romantiikan viitoittama kehitys kohti kuvien autonomiaa jatkui myöhemmin runouden modernismeissa.

1900-luvun taitteessa syntyneille ismeille oli tyypillistä runsas trooppien ja figuurien käyttö – tekstit rehottivat erilaisia merkityksen siirtymiä, metaforia ja puhekuvioita. Surrealistit ja dadaistit muurasivat kuvastoillaan usein kryptisen monihahmoista runokudosta, kun taas imagistit etsivät runolta itseriittoista, pelkkyydessään valaisevaa puhdasta kuvaa. 1950-luvun tienoilta lähtien kuvainpalvojat ovat saaneet rinnalleen myös vastaliikkeitä. Käsitetaiteellinen tai minimalistinen runous tuntuu usein viestivän, että kuvien on kuoltava jotta ajatus voisi elää. Mutta ajattelu ei koskaan pääse kovin kauas kuvista. Ne elävät kaikkialla, missä ollaan tekemisissä kielen kanssa. » Lue lisää

Share

Rytmi

23.2.2015 :: nro 79, Pääkirjoitukset

Vuonna 2014 Tuli&Savu täytti 20 vuotta. Näistä vuosista lehteä on tehty yhteistyössä Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun (ent. Taideteollinen korkeakoulu) kanssa kymmenkunta. Graafisen suunnittelun koulutusohjelman opiskelijat ovat vastanneet lehden uljaasta ulkoasusta alkaen vuoden 2003 kolmannesta numerosta, jonka teemana oli Metamorfoosi. Nyt lehti luo jälleen nahkansa pyöreiden vuosien kunniaksi. Formaattiuudistus toteutettiin osana lehtori Arja Karhumaan vetämää graafisen suunnittelun kurssia. Uusiutuneen lehden ovat suunnitelleet Elina Johanna Ahonen ja Anna Neva, jotka vastaavat myös tämän numeron ulkoasusta. Kippis siis uusiutuneelle lehdelle ja sen upeille graafikoille!

Sisällöltään lehti jatkaa kotimaisen runouskeskustelun palkeina ja esittelee monipuolisesti runouksia, runoilijoita ja runouden ilmiöitä. Vaikka runous on elimellisesti muutoksen aluetta, ovat Tuli&Savun juuret toisaalta tiukasti kiinni traditiossa. Formaatiltaan uudistuneen lehden ensimmäinen numero onkin sopivaa omistaa Rytmille, runouden ikuisuusaiheelle, jota luodatessa ovat juuret aina tuntosarvia. » Lue lisää

Share

Työ ja väkivalta

29.9.2014 :: nro 77-78, Pääkirjoitukset

Kun ajattelemme runoutta, luul­tavasti ensimmäisiä mieleen nou­sevia sanoja eivät ole ’työ’ tai ’väki­valta’. Runouden suhde molempiin termeihin on kuitenkin läheinen ja perustavanlaatuinen, kuten käsillä ole­va tuplanumero osoittaa.

Runous on runoilijan työtä – tuskin kukaan kirjoittaja onnistuu kiertämään sitä tosiseikkaa, että runot vaativat istumista ja pitkäjänteistä kielessä oleilua. Kirjoittaminen on hidasta, ja nopeim­matkin runoilijat joutuvat painamaan välillä jarrua, sillä runous ei ole laukkara­ta. Yksittäiset runot voivat toki olla äkil­lisen inspiraation huolettomia tuotteita, mutta tämä on aniharvoin koko tarina. Paperille purkautuva sanojen katras kantaa aina mukanaan ajattelun katveis­sa tai kirjastossa tehtyä työtä, ja tämä ilmaisun hiljaisempi puoli jää helposti näkymättömiin. Muiden kuin runouden harrastajien voi olla vaikea ymmärtää, miten jotakin näennäisesti niin pikku­ruista kuin runo voi veistää niin kauan, ja miksi joku palaa tavaamaan lempirunoilijansa säkeitä aina uudestaan. Ru­noustyössä tuntuu piilevän jotain neu­roottista. » Lue lisää

Share

Kirjoitus|Pää

12.5.2014 :: 76, Pääkirjoitukset

Lapsenlapsia tarkkaillaan, säätilaa havainnoidaan. | Onnellinen onneton, onneton onnellinen | kaupunkikierros alkaa, | hiekkaämpäri kantaa näkymätöntä itkua. | Haastavinta yksilölle ja yhteisöille asetetuissa vaatimuksissa on se, että ne ovat useasti täysin ristiriitaisia. | ”Niin kauan kuin on tietoisuutta, on todellisuuden pahoinpitelyä.” |

Puhtaimmillaan hetkellistä ja ainutkertaista | – | Lukija joutuu viimeistään tässä vaiheessa pohtimaan, onko tekstejä yhä tulkittava | Random-runous on nimittäin | hajautettua maisemaa ilman kohtia, joihin katse voi kiinnittyä. | Impulsiivinen, utelias, moniaalle poukkoileva tyyli tuottaa hienoja kiteytyksiä: | ”JUMALA NÄKEE KAIKEN!” | Niitä ilmestyy säännöllisesti, muutaman vuoden välein. | Ne kerääntyvät koulujen, yliopistojen ja kaupunginosien ympärille. | » Lue lisää

Share

Pääkirjoitus – Mittaa runoudesta

22.1.2014 :: nro 75, Pääkirjoitukset

Vuonna 1948 amerikkalaisrunoilija Louis Zukofsky julkaisi teoksen A Test of Poetry, joka koostui tuntemattomilta ja tunnetuilta tekijöiltä valikoiduista, enimmäkseen anonyymeina esitellyistä runoista. Lukijan sai harjoittaa esteettistä silmäänsä vertailemalla enemmän tai vähemmän rinnasteisia tekstejä toisiinsa – Mannisen vai Saarikosken Odysseia? Lopputulemaa varten jokaisen runon yläkulmaan oli merkitty tila arvosanalle: erinomainen, hyvä, tyydyttävä, heikko.

Kun arvotamme, kuvittelemme janan, jolla on kaksi äärtä: hyvä ja huono. Nuo päätypaalut on isketty vankaan maaperään, ja määritämme asioiden luonnetta niihin tukeutuen. Arvottaminen on kuitenkin aina historiallista ja nojaa tietyn kulttuurisen kollektiivin (tiedostaen tai tiedostamatta) jakamiin sääntöihin, jotka muuttuvat ja hengittävät muun maailman mukana.

Runoutta arvotetaan monilla eri tavoilla ja tasoilla. Esimerkiksi yksittäinen lukija artikuloi harvemmin runoteoksen herättämiä tuntojaan arvotuksiksi, mutta lukukokemuksen nostattamista emootioista ja asenteista rakentuu raameja potentiaaliselle kriteeristölle. Toisaalta runouskenttää määrittäviä hierarkioita tuotetaan myös institutionaalisilla teoilla, kuten jakamalla apurahoja tai palkintoja. Palkittu teos edustaa hyvää, mutta samalla palkinnot kriteeristöineen määrittävät sitä, mitä tuo hyvä kulloinkin on. Teos on täyttänyt tietyn tahon odotukset, ja kiitoksena tuottamastaan elämyksestä, asemastaan kulttuurisessa keskustelussa tai sopivien arvojen peilinä se saa hetken kantaa huomion tiaraa. » Lue lisää

Share

Pääkirjoitus

4.11.2013 :: nro 73, Pääkirjoitukset

Runous on katkosten aluetta. Se on paikka, jossa merkitys hyppää kuilun yli tai kuiluun – sanat ovat matkalla minulta teille tai sinulta minulle, matkalla kirjoittajalta lukijalle. Tai sitten säkeet eivät ole matkalla erityisesti minnekään, mutta leijailevat silti hieman irrallaan maasta, kuin huomaamatta hyppyyn nousseena. Runon maisemassa esiintyvät esineet, ihmiset, kielen merkitsevät ja materiaaliset pinnat voivat tuntua arkista vieraammilta, mutta vieraus voi myös tuoda ne lähelle – kuten etäisyyksiin kiinnittyvän näköaistin sumentava sähkökatkos, katkos rutiinissa tai välimatka ystävään.

Katkoksen hengessä on lehden tässä numerossa vahva painotus romantiikkaan, tuohon modernin kirjallisuuden keskeiseen hengenvetoon. Romantiikan henki ei ilmestynyt tyhjästä sen enempää aatteellisesti, taiteellisesti kuin poliittisestikaan, mutta löi silti jonkinlaisen katkoksen (tai kesuuran) kirjallisuuden ja ajattelun askelkuvioihin.

» Lue lisää

Share

Pääkirjoitus

29.8.2013 :: nro 72, Pääkirjoitukset

Kuka kirjoittaa? Viime vuosikymmenien aikana tekijyydestä on keskusteltu paljon. On puhuttu tekstin ja tekijän suhteesta, koneiden ja inhimillisten äänten välisistä jännitteistä, erilaisista proseduraalisista metodeista tekijän keskeislyyrisen äänen hälventämiseksi, mutta kaikesta sanotusta huolimatta runouden tunnuspiirteeksi mielletään yhä yksittäisen tekijän (subjektiivinen) ääni.

Puhujuuden problematisointi ja kriisiyttäminen on ollut tärkeä teema suomalaisessa runoudessa ja viimeistään hakukoneavusteinen kirjoittaminen ja erilaiset kollaasit ovat tehneet puhujuuden kysymyksistä myös tekijyyden kysymyksiä. Kollaboratiivista kirjoittamista ei kuitenkaan välttämättä tule nähdä näiden problematisointien loogisena jatkona. Yhdessä kirjoittaminen, oli se sitten japanilaista rengaa, surrealistisia tai oulipolaisia pelejä, yhteisen blogin pitämistä tai monimutkainen ja hitaasti etenevä kirjaprojekti, on myös siirtymistä koko puhujuus- ja tekijyyskeskustelun ulkopuolelle. Kirjoittamisen vanhin klisee, kirjoittajan yksinäisyys, hälvenee ja paljastaa leikin, jonka puitteissa monet luomisentuskaiset kysymyksenasettelut voivat vaikuttaa uudella tavalla hedelmällisiltä tai sitten yllättävän epäolennaisilta.

» Lue lisää

Share

Horisontin tällä ja tuolla puolen

28.8.2013 :: nro 71, Pääkirjoitukset

Vuosien saatossa ilmestyneiden Tuli&Savu-lehtien teemoja ei voi lyhyesti niputtaa tai kuvata korostamatta niiden moninaisuutta: On liikuttu erimaalaisissa ja erikielisissä runouksissa, käsitelty ismejä tai pohdittu eri taiteenlajien tai kirjallisuuden lajityyppien ja runouden välisiä suhteita.

Toimituksen tarkoitus on ollut rikastuttaa suomalaista runouden lukemista ja kirjoittamista, avata ja syventää runoudesta käytäviä keskusteluja – luoda läpivetoa ja usein jättää ovien ja ikkunoiden sulkeminen toisten tehtäväksi.

» Lue lisää

Share