Tyhjä yltäkylläisyys

28.7.2020 :: Arvostelut, nro 100

Miia Toivio

Sukupuutot

Teos 2019, 84 s.

 

Kysymys ihmisen ja luonnon monimerkityksisestä suhteesta ja etenkin sen yhä syvenevästä kriisistä on nykykirjallisuuden, myös -runouden keskeistä sisältöä. Uudelle kirjallisuudelle on ominaista posthumanistinen näkökulma, jossa eettisen ja moraalisen tarkastelun piiriin asettuu kaikki elollinen ja ihmisen lisäksi toimijuus suodaan niin eläin- kuin kasvikunnallekin. Menneen kirjavuoden esimerkkejä ovat esseekokoelmista Pauliina Haasjoen Himmeä sininen piste (Poesia) ja Riikka Kaihovaaran Villi ihminen (Atena) ja runoteoksista Vesa Haapalan Hämärä ei tanssi enää (Otava), Auli Särkiön Vedenpeitto (Poesia) sekä Reetta Pekkasen Kärhi (Poesia).

Myös Miia Toivio on tarttunut näihin aiheisiin neljännessä runoteoksessaan Sukupuutot, joka vie lukijansa niin henkilökohtaisten kuin globaalienkin autioitumisten äärelle. Kokoelmaa voikin lukea yhteiskunnallisten ja yksilöllisten merkitysten törmäytyksenä, josta kielii jo sen monitulkintainen nimi; on kyse länsimaisen elämäntavan tuhovaikutuksesta sekä biodiversiteettiin että yksittäisen ihmisen psyykeeseen. Samalla kun teoksen taustalla luonto käy kuolinkamppailuaan, jää materialistiseen elämäänsä hukkuva ihminen yksin, vaille sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen suuntautuvia sukulinjoja.

 

Elää, nauraa, kuolla.

Olisinko ollut onnellisempi,
jos olisin tajunnut kirjoittaa nimeni

in English
with a pretty handwriting
on the white wall of my bright apartment

tai jos nimeni olisi ollut Hope tai Happy tai Love
ja olisin resitoinut uskontunnustustani
niin kuin kaikista vaikeinta olisi muistaa

miksi herätä aamulla?

 

Monen aikalaisensa tavoin Toivio luottaa uutukaisessaan roolirunoon, ja teoksen puhujaksi nousee ihminen, joka elää yltäkylläisyyden ja hyvinvoinnin keskellä mutta tuntee suurta sisäistä tyhjyyttä ja pakenee jatkuvasti todellisuutta.

Puhuja unelmoi kodista asuntomessualueella, uuden ajan Nooan arkissa, jonne vain harvoilla on pääsy ja jonne asettuminen takaa keskiluokkaisen elämän turvalliset seinät ulkona alati nousevaa vettä vastaan. Uuden keittiösaarekkeen ääressä ”ei puhuta metsäpaloista, / jään sulamisesta, hyönteiskadosta” eikä siellä tunneta kärsimystä tai pelätä maailmanloppua.

Tässä steriilissä ja turvallisessa maailmassa, jossa ihminen on työntänyt luonnon pois näköpiiristään ja korvannut sen muovikukilla ja muotoon leikatuilla marjakuusilla, hän on kuitenkin samalla tullut kieltäneeksi jotain syvää ja olennaista myös itsessään. Riikka Kaihovaaran sanoin: hän on hylännyt pimeän ekologiansa; luovuutensa, elinvoimansa sekä haavoittuvuutensa lähteen. Hän on menettänyt yhteyden sekä omaan sisäisyyteensä että toisiin ihmisiin.

Poetiikaltaan Sukupuutot on erilainen kuin Toivion aiemmat kokoelmat. Tekstimassaa on enemmän, ja siinä missä teoksia Loistaen olet (Teos 2007) ja Pysty hiljaisuus (Teos 2013) voi luonnehtia kieliorientoituneiksi ja äänteellisyyttä korostaviksi, nyt runot ovat siirtyneet kertovampaan suuntaan muodostaen tarinallisemman, tukevammin hahmotettavan kokonaisuuden, jota hallitsee vahva kuvallisuus.

Aiempien teosten kirjoittuessa selvästi kaunokirjallisten intertekstien varaan ovat uudet runot ottaneet alustakseen naistenlehdet, self help -kirjallisuuden ja lifestyle-blogit ja kierrättävät näiden maailmasta tunnistettavia kuvia ironian ja satiirin keinoin. Myös teoksen kytkökset Raamattuun ovat selvät. Uudelleenkirjoitetuiksi tulevat niin Isä meidän -rukous, Israelin kansan erämaavaellus kuin luomiskertomuskin.

Runojen kerronnallisuudesta huolimatta Sukupuutoissa on näkyvissä myös Toivion kielen materiaalisuutta korostava tyyli. Vaihtelevat säemuodot ja typografiat — mieleenpainuvimpana näistä hain evän muotoon kirjoitettu kuvaruno —, merkitysten tihentymät ja lukijan aktiivisuutta vaativa aukkoisuus luovat runoihin runsaasti tulkinnanvaraa. Erityisesti puhujan asennonvaihdokset edellyttävät jatkuvaa tarkkaavaisuutta.

Teoksen alussa minäprojektiinsa käpertynyt puhuja siirtyy lopulta puhuttelemaan jotakin tuntematonta ja pimeään jäävää, ehkä rakastettua tai jonkinlaista jumaluutta, ehkä omaa hukattua minuutensa osaa. Selvää on, että jotakin kaivataan ja tuota kaipuuta runon minä yrittää jatkuvasti kuroa umpeen.

Posthumanistinen kirjallisuus sortuu toisinaan linkolalaiseen nihilismiin, jossa ihmiselle ei enää ole minkäänlaista sijaa. Sukupuuttojen suurin vahvuus onkin siinä, miten se onnistuu ottamaan todesta sekä ihmisen käden alla kärsivän ekosysteemin että tuossa ekosysteemissä elävän, sosiaalisten ja taloudellisten suhteiden rajaaman yksilön, jonka todelliset valinnan mahdollisuudet ovat vähäiset. Ja kuitenkin toivo jostain paremmasta on kuin painovoima. Sitä ei näe, mutta aina se on:

 

En tiennyt että toivo on aina mieletöntä.
Että sen läsnäoloa ei selitä mikään.
Yhtäkkiä sitä vain on, niin kuin väreilyä.

Yhtäkkiä on mahdollista kääntyä,
vaihtaa sanat toisiin sanoihin,
kahlata lehmuksenkukkavedessä.

 

Katriina Mujunen

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi