Maailmojen rajoilla

18.7.2020 :: Arvostelut, nro 100

   

Pauliina Haasjoki

Promessa. Otava 2019, 85 s.

Himmeä sininen piste. Poesia 2019, 319 s.

 

Luen Himmeää sinistä pistettä samaan aikaan kun Australian metsät palavat. Ilmastonmuutoksen mukanaan tuomaa kuivuutta pidetään osallisena maastopalojen aikaistumiseen ja intensiteettiin. Arviot paloissa kuolleiden eläinten määrästä liikkuvat tätä kirjoittaessani 900 miljoonasta miljardiin eläinyksilöön. Menehtyneiden eläinten uhrimäärät ovat niin suuria, että niitä on mahdoton käsittää.

Australiasta saapuvat kuvat hiiltyneistä metsistä, liekkimeristä ja punaisesta taivaanrannasta ovat maailmanlopun kuvia, apokalyptisiä. Apokalyptinen viittaa Ilmestyskirjaan eli Johanneksen ilmestykseen. Ilmestyskirjassa ”sodan, nälän ja kuoleman vertauskuvat”[1] esitetään neljänä ratsumiehenä, jotka kuvaavat tunnetun maailman päättymisen tapahtumia, kuten Australian kuvat näyttävät tuntemamme Australian tuhoutumista pala palalta.

Mainitussa ensimmäisessä esseeteoksessaan Himmeä sininen piste Pauliina Haasjoki luokittelee maailman loppumiseen liittyvät kulttuuriset kuvitelmamme kahteen tyyppiin otsikolla ”Maailmanloppu, tyypit 1 ja 2”. Kuvitelmiin käydään sisään luontevasti länsimaisen kulttuurin kautta, elokuvat ja kirjallisuus toimivat esimerkkinä tuhon mieltämisen tavoista.

Ensimmäisen tyypin maailmanloput ovat luonteeltaan syklisiä. Haasjoki kuvaa niitä näin: ”Ihmiset, eläimet, planeetat ja tähdet syntyvät ja kuolevat. Alkaa uusi maailmanaika. Mikään ei katoa vaikka kaikki muuttuu.” Toinen maailmanlopun tyyppi puolestaan on luonteeltaan lineaarinen. Sellainen maailmanloppu on tunnetun maailman lopullinen päätepiste, jonka jälkeen ei ole mitään.

Tällainen lopullinen maailmanloppu voi saapua nopeasti kuten Lars von Trierin Melancholia-elokuvassa (2011), jossa Melancholia-kaasuplaneetta nielee Maan. Tuo maailmanloppu on Haasjoen mukaan ”historiaton” ja täydellinen, vaikkakin maailmanloppupuheessamme esiintyy ennemmin tyypin 1 maailmanloppuja. Maailmanlopusta puhutaan tällöin jonakin, joka jo miltei on tapahtunut meille: ”Kunpa maailmanloppu jo pian tulisi, kunpa se ei kovasti pitkittyisi ja olisi hankala!” esseisti kirjoittaa. Näissä kuvitelmissa lajimme on jo lähes pyyhitty pois uuden maailman, uuden paremman elonkehän tai Maa 2.0:n tieltä, sillä heikennämme tehokkaasti sekä planeetan lajien moninaisuutta että elinolosuhteita uhaten tuntemaamme maailmaa.

Pitkälti Himmeä sininen piste tarkasteleekin niitä kulttuurisia kuvitelmia, jotka nousevat siitä ikävästä tiedosta, että lajimme toiminta vaikuttaa ainoan tunnetun elämälle suotuisan planeetan prosesseihin muuttaen niitä tavoilla, joita emme täysin ymmärrä, halua myöntää tai osaa ennakoida. Haasjoki käyttää termejä engineering ja terraforming (muodossa ”terraformannut”) osoittaakseen, että muutkin eliölajit kyllä muuntavat ympäristöään — ilman terraformausta Maa ei olisi elinkelpoinen planeetta, mutta lajimme insinööritaidot ovat vaikutuksiltaan planetaarisia ja biosfäärille tuhoisia. ”Terraform” on myös runo kahdeksan runokokoelmaa kirjoittaneen Haasjoen Epäilyttävät puut -teoksessa (2005). Maailmanpuu-aihetta hyödyntävässä runossa kuvataan tuota maailman luomisen tapahtumaa. Runossa ainetta siirretään, jotta saataisiin synnytettyä suotuisat elinolosuhteet: ”Kaikki aloitettiin siten, että maailmasta tehtiin ihmisten asuttava”.

Runoilijan poetiikalle onkin ominaista tämänkaltainen aiheiden sekoittuminen ja liike tuotannon mittaan. Jokin aihe usein motiiviksi kiteytyneenä alkaa säikeenä yhdessä teoksessa ja kulkee sitten muuntuen läpi tekstikirjon ilmestyen silloin tällöin tekstin pintatasoon jossakin toisessa teoksessa. Näistä säikeistä rakentuu runoilijan luoma fiktiivinen kosmos, tekstiuniversumi, jota kannattelee oma maailmanpuunsa.

Siinä missä Planeetta (2016) sekoitti keskenään eri tekstilajeja, proosaa, runoa ja päiväkirjamaista pohdintaa, yltää tekstiuniversumi Himmeän sinisen pisteen myötä noista runouden kontekstissa esiintyvistä lajeista proosan puolelle. Lyyrisyyttä on Himmeässä mukana etenkin teoksen viimeisessä osassa ”Tietoliikennepäiväkirja”, jonka kirjaukset alkavat 16.7.2013 ja jatkuvat aina 14.8.2019 saakka. Päiväkirjaosuus kattaa teosten Hiukset (2013), Planeetta ja Promessa (2019) kirjoittamiseen kuluneen ajanjakson ja paikoitellen asettuu tunnistettavasti niiden lomaan.

Runoteos Promessa jatkaa luontevasti siitä, mihin Planeetta jäi; planetaarinen näkökulma ja yksityinen kokemus sekoittuvat jälleen. Promessalle on ominaista kaiken kietoutuminen: luonto ja kulttuuri sekoittuvat. Katse tarkentuu lajeihin, eläimiin, jotka elävät elämäänsä kanssamme, ja sitten meihin, samalla osoittaen kuinka erilaiset elinolosuhteet sama planeetta kullekin lajille tarjoaa. Juuri ennen kuin kaikenlaiset asiat ”alkavat hehkua”, runoilija kysyy Himmeän sinisen pisteen ympäristötuhon teemaan sopivasti: ”Milloin virhe muuttuu vääryydeksi / milloin se alkaa kertautua, / milloin se erottaa lajit siitä, mikä oli lajien elämä?”

Teoksessa oleva kääntyy toisinpäin, ympäri tai sisäänpäin, maan sisään ja alkaa pahaenteisesti hehkua, muuttua valoksi ja palata alkuun. Promessointi, jonka mukaan teos on saanut nimensä, määritellään heti ensilehdillä: ”Hautausmenetelmä, jossa ruumis jäädytetään nestemäisellä typellä ja hajotetaan sitten tomuksi värähtelyllä. Metallien erottelun jälkeen maan pintakerroksiin haudattu tomu muuttuu osaksi humusta vuoden kuluessa.

Eräs Promessassa esitetty voimakas kuva on kirjoitettu Lissabonin luonnontieteellisessä museossa näytteillä olleen installaation pohjalta. Runon näkymässä kaksikymmentä lavastettua maailmaa, kaksikymmentä maapalloa, roikkuu pimennetyssä huoneessa. Tekstissä kuljetaan Maan ajan alkuun, elämän syntymisen paikkaan, jossa oli olosuhteiltaan hyvin äärimmäistä: pimeää ja kuumaa, siis elämälle ”suotuisaa”.

Tästä pisteestä alkaa jälleen muuntuminen toiseksi, keino, joka on Haasjoen kuvallisuudelle ominainen. Luonnon ja kulttuurin kuvastot limittyvät, luonto ja esinemaailma voivat milloin vain asettua toistensa kuvaksi, esimerkiksi leipä voi kuvata asteroidia. Kaikki kieppuu, muuntuu, sekoittuu, yhdistyy, mutta nyt Promessassa aiempaa lopullisemmin, puhdistaen ja puhdistuen, alkuun palaten. Kaikenlainen hehkuva, sisäänpäinkääntynyt oleva kulkee kohti vapautta palata takaisin alkuun, aineeksi, joka jälleen voi maatua ja kadota tai yhdistyä uudelleen. Tällöin myös aineeseen sidottu sielu voi palata takaisin ”tähtienväliseen varastoon”, kuten  runoilija kirjoittaa antiikin filosofien ajattelua seuraten.

Promessassa kaikki aine muuttuu samaksi valoksi: ”Maaperäeläimet voivat ylittää rajan. Sävellajien kuningaskunnat ovat sopimus, ne voi sekoittaa koska tahansa; kivien, kasvien ja eläinten kunnat ovat sekoittuneet toisiinsa; valtakunnat eivät ole erilliset”. Ajatus aineen ykseydestä ja siten sen kiertokulusta vilahtelee siellä täällä Haasjoen tuotannossa. Tuota ykseyttä kuvaa kaiken aineen kolmiomainen perusmuoto, niin että kivessä on samaa kolmion muotoista ainetta, joka on joskus ollut ihmisessä tai kasvissa. Platonin mukaan alkuaineet tuli, ilma, vesi ja maa muodostuvat kaikki kolmioista. Maailmaa luotaessa näistä alkuaineista kolmella eli tulella, ilmalla ja vedellä, oli kyky muuttua ”toisikseen”, kuten Platon esittää.[2] Planeetassa lintu on samaa ainetta kuin vesi, ja siten planetaarisen kokonaisuuden kannalta täysin samanarvoinen.

Vaikka Promessan puhuja näyttää meille tämän aineenkierron alkupisteen, kyseessä on ehkä eräänlainen syklinen maailmanloppu. Puhuja itse sijaitsee ajassa, jota voisi kuvata myyttiseksi, ajattomaksi. Puhuja ei osaa kertoa, onko tuo alkupisteen hetki, jossa hän on ja jonne kaikki aine palautuu, hänelle tulevaisuutta vai menneisyyttä; kaikki ajat ovat olemassa tavallaan yhtä aikaa, yhtä todennäköisinä, sillä kyseessä on fantasia tehdyn virheen peruuttamisesta aikaan, jolloin virhe ei vielä ollut kertautunut; kun merissä ei vielä ollut muovia eivätkä meren elävät täyttäneet sillä vatsaansa ja niin edelleen. Samalla kyseessä saattaa olla viittaus maailmanlopun historiattomuuteen, tuntemamme aika on jo pyyhkiytynyt pois.

Himmeässä sinisessä pisteessä Haasjoki kirjoittaa: ”Jossakin 2010-luvun alussa on vedenjakaja, jonka takana on toisenlainen kokemus: maailmanlopun tunnelmista saattoi palata takaisin normaaliin.” Promessassa normaaliin paluu on mahdollinen vain tuhon läpi, kun se lopettaa rajattoman kasvun kulttuurin.

Osa edellä kuvatuista kulttuurin tarinoista, kuvitelmistamme, joita Himmeä sininen piste kuvaa, elää fossiilikapitalismin rajattoman kasvun hengestä, halustamme laajentua, kolonisoida, kokea uutta. Himmeä sininen piste käsittelee esimerkiksi tulevaisuuden avaruusturismia, Blue Originin avaruusrahtaamista, SpaceX:n sivujen Marsin matkailua ja avaruuskaupunkien esityksiä popkulttuurissa. Niiden kuvauksissa mennyt, nykyhetki ja tuleva sekoittuvat epätodellisiksi kuvitelmiksi, kun maapallon tuhoutumisen uhka saa meidät etsimään uutta, elämälle suotuisaa kotiplaneettaa. Haasjoki kuvaa hyvin tunnistettavasti näiden kuvitelmien elinkaarta. Aiemmin pohdimme sitä, millainen olento meidät vieraalla planeetalla vastaanottaa. Silloin uskoimme että ”unenomaisia kukkia ja hassuja eläimiä tietenkin löytyisi” — kun tässä ajassa ”[y]ksisoluinen eliö olisi huikea löytö”, Haasjoki kiteyttää.

Vaikka avaruuslentojen kuvat sinisestä pallosta pimeässä avaruudessa ovat meille tuttuja, vain harvalla ihmisellä on ollut mahdollisuus tarkastella planeetta Maata ulkoapäin. Esimerkiksi Bill Andersin valokuva Earthrise (1968) kuvaa Maata Apollo 8 -lennolta nähtynä. Voyager 1 -luotaimen ottama Pale Blue Dot -valokuva, jonka mukaan Haasjoen esseeteos on saanut nimensä, kuvaa Maata pienenä pisteenä avaruudessa. Kuvan vaikuttavuus syntyy mittakaavasta — kaikki tuntemamme elämä, maailmamme, on asettunut tuon pisteen pinnalle.

Tunnetuin kuvista lienee vuoden 1972 Apollo-lennolla otettu The Blue Marble, joka on huikean kaunis muotokuva planeetastamme. Maa näkyy siinä sinisenä, pilvien marmoroimana pallona avaruuden pimeydessä. Haasjoki kirjoittaa tuon kuvan merkityksestä: ”Sininen pallo voi olla pieni ja haavoittuva, ja sen kaikki kulttuurit ja ekosysteemit voivat olla kerralla uhattuna, ilman vehreitä turvallisia seutuja joille paeta ja aloittaa uudestaan.”

Ympärillämme leviävän ympäristötuhon myötä havahtuminen kotiplaneetan menetykseen on luonut myös erään toisen kulttuuristen kuvitelmien lajin: avaruusolennot. Jos emme toista elinkelpoista planeettaa heti löytäisikään, parempi ihmislaji saattaa jo olla tuolla jossakin ja löytää meidät. Esseisti tarkastelee näitä muukalaiskuvitelmia esimerkiksi elokuvien E.T. (1982), Ensimmäinen yhteys (1997), Signs (2002) ja Arrival (2016) pohjalta mutta kuvailee myös ETI-projektia, jonka sivustoa kuvittaa kuva Blue Marblesta. Sivuston ideana on, että Maan ulkopuolinen äly voi sen avulla lähettää ihmiskunnalle sähköpostia ja kertoa meille itsestään. Osassa mainittuja elokuvia voidaan todeta muukalaiskuvitelmien positiivinen piirre: avaruudesta putoaa käsiimme kaltaisemme olento, joka on teknologisessa kehityksessä meitä pidemmällä ja voi siten auttaa meitä ratkaisemaan luomamme ympäristökatastrofin. Ympäristötuhon Haasjoki määrittelee siten, että se on ”ennennäkemättömän hyvästä elämästä nouseva salakavala kerrannaisvaikutus ja sen maantieteellisesti syrjään siivottu kääntöpuoli”.

Tuo kääntöpuoli merkitsee sitä, että tällä pallolla heräilemme vähitellen todellisuuteen, jossa kuvitelmamme luonnosta tai villeistä eläimistä eivät vastaa todellisuutta.  Kuvittelemaamme maailmaa ei enää ole olemassa. Haasjoki kuvaa näiden kulttuuristen mielenmaisemien fiktioluonnetta seuraavasti:

 

Uskon, että maailma, jossa tasangoilla vaeltaa kymmeniätuhansia gnuita leijonat kintereillään, Afrikassa ja Intiassa elää pitkämuistisia, suremaan kykeneviä, poikaset yhdessä hoitavia norsuja ja valasparven laulu kuuluu yhdeltä valtamereltä toiselle, on edelleen hyvin hallitseva ihmisten mielissä. Se on alkuperäisenä näyttäytyvä ja siksi todellisempi eläinten maailma, jota ihmisten vaikutus haittaa mutta joka saadaan näkyviin rajaamalla ihmisrakennelmat pois.

 

Todellisuudessa eläimet ovat sekoittuneet osaksi ihmisen kulttuuria. Eläimet elävät lajimme ulkopuolella, siellä missä villiä luontoa vielä on, mutta myös rakentamissamme urbaaneissa ympäristöissä ja kulttuurimme katvealueilla. Tarkastellessaan ihmislajin aiheuttamia muutoksia planeetan eläimistöön Haasjoki viittaa The Guardianissa 21.5.2018 ilmestyneeseen tekstiin, jonka mukaan ”96 prosenttia maapallon nisäkkäistä on ihmisiä (36 prosenttia) ja tuotantoeläimiä (60 prosenttia), vain neljä prosenttia villejä eläimiä”.

Samalla kun kuudes sukupuuttoaalto kurittaa planeettaamme ja sitä, mitä näistä villeistä lajeista vielä on jäljellä, jossakin kulttuurimme katvealueilla elää hirvittävä määrä esineenkaltaisia eläinyksilöitä äärimmäisen tehokkaissa tuotantolaitoksissa — käytännössä miltei kaikki tuotantoeläimet elävät niin. Aallonmurtajassa runoilija lähestyy aihetta: ”Kokonaisuus syntyy ja paketoi kärsimyksen, / etenkin eläinten kärsimyksen, jota puunrungot // jo nytkin imevät, sammal imee, pilvet kasaavat / itseensä.” Nämä eläimet, jotka ”ovat olemassa niin väliaikaisesti ja rajoitetusti”, kuten Haasjoki kirjoittaa Himmeässä sinisessä pisteessä, ovat ilmeisesti miltei kaikki mitä Maan nisäkkäistä on jäljellä. Noista villeistä eläimistä, jotka kuvitelmissamme yhä laiduntavat savanneilla, ovat nuo eläimet sitten nisäkkäitä tai niitä eläimiä, jotka eivät esseessä mainittuihin lukuihin sisälly, miljardin arvellaan menehtyneen Australian maastopaloissa. En osaa arvioida, kuinka pieni australialainen eläin vielä on ollut laskennan tai laskennallisen arvion arvoinen, ja vaikka tiedän, että emme voi peruuttaa takaisin alkupisteeseen, kysyn: voisiko tämän korjata? Aallonmurtajassa runoilija kirjoittaa: ”Vielä on paljon elämää, / tapahtumia on vielä”, ja Promessassa hän jatkaa: ”Maan alla kaikki on säästynyt tulelta”.

Taiteilijat vastaavat elämän kirjon jatkuvaan kaventumiseen säilömällä teoksiinsa tuota menetettyä ja katoamassa olevaa lajirunsautta. Planeetassa Haasjoki kuvaa planeettaamme ja siihen liittyviä käsityksiämme samalla kun hän kartoittaa biosfääriä monin tavoin. Hän listaa lajeja: ”Hedelmiä kukkia lintuja delfiinejä, puhveleita, köynnöksiä, pohjavettä”. Lista jatkuu, mutta runoilija ilmentää lajien samanarvoisuutta toisin kuvatessaan lintuja sumussa: ”Ne ovat niin päteviä, melkein erehtymättömiä, ja joustavia, ne huolehtivat, ne kilpailevat ja leikkivät” .

Nämä kuvaukset laskevat sen perustan, jolla vuoden 2019 teosten, Promessan ja Himmeän sinisen pisteen, eläinkuvaukset lepäävät. Kuvauksia lajien kirjosta kirjoitetaan sellaiseen maailmaan, jolle ehkä vielä voi tehdä jotain ja joka samaan aikaan on matkalla kohti päätepistettä. Siinä maailmassa uskotaan olevan ihmisiä lukemassa kirjoja ja katsomassa elokuvia — kantaa tuota maailmaa sitten tämä planeetta tai jokin toinen. Australian mantereellakin luonto toipuu omalla tavallaan maata kohdanneesta syklisestä maailmanlopusta. Maastopaloihin sopeutuneet kasvit kasvattavat eläimille syötävää, ja eläinlajien vahvimmat tai onnekkaimmat yksilöt jatkavat elämistä kanssamme.

 

1 Nykysuomen sanakirja 1962. Neljäs painos. Helsinki: WSOY, s.v. ”apokalypsi”.

2 Timaios, 53c—57d.

 

Tarja Hallberg

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi