Runoon tapahtuva maailma

4.2.2016 :: Arvostelut

Niillas_cover

 

Niillas Holmberg: Jos itseni pelastan itseltäni

Palladium Kirjat 2015, 80 s.

 

Aiemmin kaksi kokoelmaa äidinkielellään pohjoissaameksi julkaissut, myös muusikkona ja aktivistina tunnettu Niillas Holmberg (s. 1990) on julkaissut ensimmäisen suomenkielisen kokoelmansa. Siinä hän tekee vielä tuttavuutta uuden instrumenttinsa kanssa, mutta jälki on lähes kauttaaltaan lupaavaa, usein erinomaista. Teos on tarkkasilmäisen havainnoijan ja näkemyksellisen tekijän työtä, ja kielellisesti se huojuu paikoin kohti kiinnostavaa vierautta kurottaen, paikoin taas paikoillaan töksäytellen. Holmberg on kiinnostunut kaksoismerkityksistä, äänteellisistä mikrotason muutoksista (”sattuikin”/”sattuukin”) ja lapsenomaisesta puhekielestä (”Hitsi kun olen tällainen”). Ensimmäisellä lukukerralla vaikutelmaksi jääkin, että hänelle tuottaa vaikeuksia ilmaista itseään tarkasti tällä kielellä. Vaikka huonojakin säkeitä ja rytmistä epäkeskoa on, hiljalleen tietty löytöretkeilijän asenne välittyy, ja runoja uudelleen lukiessa osaa jo katsoa pintaväreiden läpi, kohti suurempaa liikettä.

 

Holmbergille suomi on kaupunkien, etenkin Tampereen ja Helsingin kieli, jolla on hyvä kirjoittaa vieraantumisesta ja merkitysten haalistumisesta anonyymin joukon keskellä. Holmbergin runominä liikkuu kaduilla väliin rehvakkaan humaltuneena, useammin kuitenkin apean kankkusen vallassa. Surumielistä surrealismia ilmentävät puhuvat eläimet, kolmesilmäiset lokit ja yksijalkaiset pulut, jotka usein lausuvat varoituksen sanoja. Kirjan vahvuus on arkinen, kuivankitkerällä huumorilla maustettu havainnointi, joka kuin varkain laajenee suuremmaksi maailmanselitykseksi. Holmberg osaa kirjoittaa suurista kulttuurisista ja poliittisista teemoista – mytologiasta, syklisestä maailmankäsityksestä, alkuperäiskansoista ja kulttuuripolitiikasta – jalat maassa, irtautumatta runonsa ydinaineksista. Holmberg itsekin tunnustaa tietyn beat-vaikutteen runoissaan: pikemmin kuin Ginsbergin vyöryvä liike on niiden perusyksikkö kuin Kerouacin haiku, tarkka havainto, joiku.

 

Holmberg on kauttaaltaan poliittinen runoilija, jonka kirjoittamisen taustalla vaikuttaa ymmärrys itsestä saamelaisena, valtakulttuurista ulkopuolisena ja koloniaalisena subjektina. Eräänlainen alkuperäiskansojen pohjoinen ulottuvuus ja kohtalonyhteys arktisten leveysasteiden intiaaneihin ja inuiitteihin näkyy taustalla, ja Holmberg hakee saamelaisten maankäyttöoikeuksille kaikupohjaa esimerkiksi Pohjois-Amerikan kamppailuista suuria energialaitoksia vastaan. Oman kulttuurin uhanalaisuus on itsestään selvä lähtökohta ja sen puolustaminen velvollisuus, mutta päivänpolitiikka ei järin usein pulpahda näissä runoissa pinnalle. Konkreettisimmillaan Saamenmaan monimutkainen julkinen asema näkyy mainintoina alkuperäiskansojen oikeudet tunnustavasta ILO-sopimuksesta, jonka ratifiointia maan edellinen hallitus häpeällisesti päätti olla kannattamatta. Kulttuuri kuitenkin elää aina tavallaan näistä riippumatonta elämää. Vaikka kansan asema voi olla parempi tai huonompi, silti niin kauan kuin kulttuuria on, sen perusasioita ei lakipaperilla tai leimatuin sopimuksin ohjailla:

 

ILO-sopimus

isä keittää koparakeittoa

 

EU ja talous

keittää koparakeittoa

 

presidentinvaalit ja

koparakeittoa

 

minä syön koparakeittoa

 

Holmbergin runous vastustaa vimmaisen satiirisesti lyhytnäköistä ja ymmärtämätöntä valtapolitiikkaa ja suomii omiakin pyrkyreitä ja takinkääntäjiä, mutta ei kaivaudu poteroon tämän vastakkainasettelun vangiksi. Runo aukeaa kohti ikuisuusaiheita, joista keskeisin Holmbergille on osan suhde kokonaisuuteen, minän rooli maailmassa. Kokoelman tematiikkaan kuuluu ajatus siitä, että mitään eroa näiden välille ei lopulta voi eikä tule yrittää tehdä. Holistinen, kaiken synteesiä korostava todellisuuskäsitys (tai ontinen monismi) liittyy vanhaan saamelaiseen kulttuuriin ja uskomusperinteeseen, kontrastina dualistiselle kristilliselle perinteelle ja loputtomiin erittelevälle analyyttiselle järjelle.  ”Minä” on Holmbergille paradoksaalinen asia, joka ikään kuin kuvitellaan todelliseksi – tämän jälkeen se onkin todellisempi kuin mikään muu:

 

tahtoisin luopua siitä

mikä sallii minun saada

mitä haluan: halu saada

mitä haluan

 

Olennainen liittyy kuvitelmista luopumiseen, ja pelkistämiseen mahdollisuuksien paljouden illuusion keskellä. Runominälle tämä tarkoittaa myös kaupungin keinotekoisuuden tunnistamista – aiemmin rikkaudeksi kuviteltu elämä onkin äkkiä pelkkää iltaa, pimeää ja ikävää, minän halujen ohjailemaa sokeutta. Luonnollisessa elämänrytmissä rajat liudentuvat ja menettävät tarkkuuttaan. Siinä missä ihminen kaupungissa muuttuu tiedostamattaan ympäristönsä kaltaiseksi, ”bussipysäkin mainokseksi/ seksiliikkeen dildoksi”, on luonnon tahdissa mahdollista kasvaa tietoisesti ja hallitusti, turhia karsien:

 

Minulla oli vino mieli

sidoin sen mäntyyn

ja vaikka käpyjä tippui

kasvoin suoraksi

 

Eräässä runossa nousee esiin Holmbergin varmaan keskeisin esikuvahahmo, Saamenmaan kulttuurin renessanssimies Nils Aslak ”Ailu” Valkeapää (1943-2001). Holmberg kuvaa unenomaisen kohtaamisen idolin kanssa, jossa runominä fanipojan varmuudella uskoo löytäneensä totuuden:

 

minä että hänen runot

maailman pelastaisivat

hän että tokkopa tuo pelastuu

ja miltä

 

jos itsesi pelastat itseltäsi

et tapahdu

 

Tässä tullaan lopunajan eskatologian maisemaan, joka kokoelman maailmankuvassa on aika keskeinen. Loppu on paitsi maailman yleisesti, erityisesti saamelaisen maailman, kulttuurin loppu. Tässä katsannossa emme ole kaikki ”samassa veneessä”, vaan olemme itse vesi. On siis mieletöntä ajatella, että voisimme ”pelastaa” maailman jotenkin ulkoa käsin: tapahdumme kaikki yhtä aikaa samassa paikassa – ilmastonmuutos, tunturikivet, ilvekset ja pulut.

 

Kykin kylmällä kivellä

tapitan taakse

kohti kuihtuvaa katajikkoa

 

tapahtukoon katastrofi

jospa sitten taas

 

Holmbergin runoissa paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan, ja hänen kielentajunsa on parhaimmillaan juuri karsijana – esimerkiksi kommunikaatiota kuvaavat verbit jäävät usein pois niin, että niiden poissaolo rikastaa kieltä. Eskatologiaan kuuluu usein ajatus lopullisesta tuhosta, mutta syklisessä maailmassa myös uudet alut ovat mahdollisia. Holmberg jättää hienosti pelkän mahdollisuuden väräjämään, kuvailematta sisältöjä tarkemmin. Jos yhdessä tapahtuen aiheutamme katastrofin, elämän on aina mahdollista alkaa uudelleen.

 

Vesa Rantama

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi