Rottamatto

26.1.2016 :: Arvostelut

rotta

 

Marianna Kurtto

Rottakuningas

WSOY 2015, 91 s.

 

Ruusulokki lumisokeutuu tundran yllä, halkeilevan jäätikön

yllä päälaki heijastaa

kaiken minkä taivas paljastaa, voi ruusulokki unohdit

aurinkolasit, karibunluisen kapineen

jonka alta kurkkii iloinen

inuiitti: lumen tunteva, käsissään sulattava

—-

Marianna Kurtto tarttuu neljännessä teoksessaan Rottakuningas luonnon ja ihmisen alati jännitteiseen suhteeseen, joka venyy välillä suhteettomuudeksi. Ruusulokki ja inuiitti eivät kohtaa toisiaan, vaikka jakavatkin saman tundran, saman todellisuuden. Roolit kääntyvät väärin päin: ruusulokki tarvitsisi aurinkolaseja, inuiitti taas on ”lumen tunteva, käsissään sulattava”, orgaanisessa suhteessa luonnon kanssa.

 

Luonnon ja ihmisen välistä problematiikkaa on käsitelty paljon 2000-luvun taiteissa, myös kotimaisessa runoudessa. Esimerkiksi useammassa Poesian teoksessa on lähivuosina näkynyt merkkejä siitä, että ihmisen suhde muihin eläimiin ja ekokriisiin mietityttää myös runoilijoita. Mikael Bryggerin  Tuuliatlaassa (2014) ilmaisu kehittyy minimalismista kohti konkretiaa ja yhteiskunnallista kantaaottavuutta, ja samaan aikaan runojen tuuli yltyy myrskyksi. Temaattinen muutos siis sitoutuu runojen tapahtumatason muutokseen. Reetta Pekkasen Pienissä kovissa nupuissa (2014) heleät ja perinteisen lyyriset luontokuvat saavat uusia sävyjä maailmaa sisältäpäin jäytävästä syyllisyydestä. Teos on Tuuliatlaan tapaan muuttuva ja dynaaminen kokonaisuus suhteessaan luontoon. Raisa Marjamäen Ei kenenkään laituri (2014) taas on tehty ilman tietokoneita, mikä kiinnittää huomion kaiken nielevään digitalisaatioon.

 

Rottakuningas sijoittuu toisin sanoen osaksi laajempaa trendiä ja samalla kehittää sitä. Teos käsittelee kaikissa kahdeksassa osastossaan samaa teemaa, eli turhan toiston ja rautalangasta vääntämisen vaara on olemassa. Osastojen väliset erot luovat kuitenkin variaatiota niin, että mielenkiinto säilyy melko hyvin.

 

Ensimmäinen osasto esittelee teoksen keskeisen repertoaarin: ”harppi heilauttaa / unelmia paperille, fauna kehittää / mielikuvituksen, kasvaa armottoman tieteen / voimalla”. Rottakuninkaan keskeinen jännite ei siis ole vain luonnon ja ihmisen välinen, vaan pikemminkin kolminapainen: luonto, tiede ja mielikuvitus pelaavat yhdessä mutkikasta peliä, joka jatkuu myös toisessa osastossa. Olennaista on, että luonto, tässä pelkkä fauna, on aina sytyke mielikuvitukselle ja myös tieteelle. Mitään ei ole ilman sitä, mutta toisaalta kaikki mikä kerrotaan, värittyy tieteestä ja mielikuvituksesta käsin. Jos teos kertoisi vain luonnosta ja tieteestä, se voisi olla biologian oppikirja. Mielikuvitus tekee siitä elävää runoutta.

 

Vasta kolmannessa osastossa, ”Sata sinistä peiliä”, puhujan läsnäolo voimistuu ja eksplikoituu. Ihmisen ja luonnon keskinäinen riippuvuus nousee aiempaa kirkkaammin esiin: ”Olen aina ajatellut / että sade tarvitsee alleen ihmisen, juoksin ulos / kun terassilla kopisivat rakeet” ja  ”itke, kyynelyökkösellä on jano”. Säkeet korostavat, että ihmisellä on myös velvollisuuksia luontoa kohtaan. Velvollisuudet ovat kuitenkin omalakisia ja epätavallisia, ne kumpuavat enemmän tunteista kuin järjestä. Puhuja ei kehota kierrättämään tai kuluttamaan vähemmän, vaan yksinkertaisesti itkemään perhosen hyväksi, ottamaan sen empatiansa piiriin. Luonto ei ole jähmeä monoliitti, vaan yksittäinen sadekuuro ja janoinen perhonen riittävät sen edustajiksi.

 

Trendi jatkuu seuraavissa osastoissa. Rinnakkain eivät ole abstraktit ’ihminen’ ja ’luonto’, vaan tietyt ihmiset ja rotta. Lontoossa ”lapsi ei ole nähnyt puuta / eikä rotta päivänvaloa”, Louvressa rotat ”lisääntyvät kuin turistit / keskipäivän tienoilla”. Lontoon lapsi ja Louvren turistit rinnastuvat rottaan, eivät asetu sen kanssa vastakkain. Ilmiö näkyy läpi koko teoksen: rotta on ihmisen sukua.

 

Teoksessa on myös selvää yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Ihmisiä verrataan muihinkin eläimiin kuin rottaan: ”Kai itsekin tahtoisit ruton, jos sinua olisi liikaa”, kysyy puhuja kertoessaan, kuinka kaneja tuhottiin Australiassa varta vasten kehitellyn ruttotaudin avulla. Eläimet puolestaan eivät rinnastu ihmisiin, mutta niiden sisäiset maailmat aukeavat:

 

jos ammut maailman viimeisen

kanarianmeriharakan, tähtää tarkasti

silmien väliin, siihen missä näyt erittyvät

ja muuttuvat maisemiksi, missä linnunaivot kieppuvat

yli saaren reunan: lintu tuntee komeetat

luotsien oikut ja satelliitin

orjallisen radan, kantaa nokassaan simpukkaa

jonka tuntokyvystä kiistellään – montmartrella, pöydässä josta lintu ei tiedä

—-

 

Teos näyttää, kuinka ihmisen ajattelemattomuus ja julmuus tuhoavat hetkessä pirstaleen maailmaa ja tietoa, jota ei enää saa takaisin.

 

Seitsemäs osasto kantaa ainoana ihmisen nimeä: ”Amelia Earhartin silmä”. Vasta nyt tekstiin pujahtavat teoksen ainoat ihmisten erisnimet, marie antoinette ja amelia earhart pienellä kirjoitettuina. Kummastakaan ei muodostu itsenäistä hahmoa. Marie antoinette on lapsensa menettänyt nainen, jota yritetään lohduttaa kalliilla, tuoksuvalla ambrapullolla. Hänen tunteitaan tai asemaansa ei avata, mikä korostaa häntä lajinsa edustajana, yhtenä ihmisenä muiden joukossa. Hänen arvovallastaan on riisuttu jopa erisnimen merkit, kapiteelit. Jos lukija ei tunnistaisi nimeä, se menisi ohi kuin jonkin vieraan ja eksoottisen eläinlajin nimi, yhtenä muiden joukossa. Lentäjälegenda Amelia Earhartin rooli on vielä voimakkaammin sama kuin monesti eläimen:

 

kun kookosrapu kyllästyy valkoiseen hedelmään

se syö valkoisen naisen lihaa, amelia earhartin silmä

on nähnyt kaikki tropiikin värit, valheelliset

ja tuoksuu ihanalta, kookosravun hajukeskus

rekisteröi mädän lihan, ratkeilevan verkkokalvon

niin kuin pähkinästä revitään kuorta

—–

 

Kookosravulla ei ole nälkä, vaan se vaihtaa hedelmästä silmään pelkän kyllästymisen vuoksi. Nyt eläimen lautasella on ihmisen silmä, ja amelia earhart on vain yksi syöjänsä vaihtoehdoista. Silmää verrataan pähkinään, kaikille tuttuun herkkuun. Pähkinä on luonnon anti, amelia earhartin silmä taas ihmisen. Syöjän ja syötävän roolit kääntyvät päälaelleen.

 

”Rottakuningas”. Viimeinen osasto kuvaa luonnonilmiötä, jossa rotat takertuvat hännistään vyyhdeksi ja muodostavat kruunumaisen patjan. Vaikka pitkä proosaruno kertookin kaikista 32:sta rotasta, se ei ole tekstinä sirpaleinen, vaan jopa sietämättömän yhtenäinen. Rotista ei saa tolkkua, kaikki ovat hännistään toisissa kiinni ja muodostavat sitkeän maton. Sellainen on myös Rottakuningas: runoilla ei tunnu olevan alkua tai loppua ja on vaikea hahmottaa, mikä kuuluu minnekin. Selvää on vain, että ne kuuluvat yhteen.

 

Kurton estetiikalle on ominaista avoin ilmaisu ja runsas, vyöryttävä kuvien käyttö. Runot eivät oikeastaan ala tai lopu, ne pyörivät ja vyöryvät. Lukija ei saa tilaisuutta pitkästyä tai pysähtyä pohtimaan, kun puhuja jo antaa hänelle uuden, hienon kuvan katseltavaksi. Välillä alkaa toivoa hiljentymistä tai niukentumista, pysähtymistä yhteen kuvaan. Olisi mukava nähdä, mitä kaikkea yhdestä kuvasta saisi irti, jos siihen pysähdyttäisiin ja sitä tarkasteltaisiin joka puolelta. Nyt kuvat jäävät paikoin hieman pinnallisiksi ja nopeasti sutaistuiksi. Pienet pysähtymät parantaisivat myös teoksen rytmiä. Jatkuva vyörytys ei äityisi välillä puuroksi, johon hienot yksityiskohdat hukkuvat.

 

Toisaalta Kurton ilmaisulta on kohtuutonta vaatia pysähtyneisyyttä, koska juuri virtaaminen lyö sille sen omimman leiman. Lisäksi virta on temaattista: luonnon monimuotoisuus ei alistu ihmisen näkökulmaan ja loogisuuteen, vaan toimii omalakisesti. Runojen oudot eläimet synnyttävät hengittäviä, sykkiviä, orgaanisia rytmejä, sillä niille ei sopisi mikään muu. Lukija pakotetaan taipumaan niihin, pitipä hän niistä tai ei. Onneksi vastahakoisinkin saa vaihtokauppana riemastuttavan teräviä ja napakoita havaintoja maailmasta: ”Niin kauan kuin palkka juoksee, juoksevat rotat”.

 

Taika Martikainen

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi