Surrealistista välimerenmaisemaa

19.8.2012 :: Arvostelut, nro 65-66

Odysseus Elytis: Ylistetty olkoon (suomennos ja esipuhe Markku Pääskynen). WSOY 2010.

Odysseus Elytis (1911-1996) löysi 19-vuotiaana runoilmaisunsa virikkeen surrealismista. Aikalaisrunoudessa olisi ollut tarjolla monenlaisia muitakin taiteellisia virtauksia, kuten parnassolaista symbolismia, mallarmé-eduardilaista ”poissaolon runoutta”, neorealismia ja baudelairelaisuutta, ironiaa ja dekadenssia. Elytiksen surrealismista välittyy aimo annos romantiikan perinnettäkin: myrskynäkymiä, aaltoilevaa merta, ihmisen kokemusta jylhän, jumalallisuutta lähenevän luonnon äärellä. Kreikassa käynyt lukija varmasti havaitsee runojen voimakkaan välimerisen estetiikan, aistillisuuden aaltoineen, pilvineen ja kalkkiseinäisine taloineen. Välimeren tuoksun voi lähes tuntea kirjaa lukiessa.

Elytis syntyi Kreetan Iraklionissa 1911, julkaisi ensimmäiset runonsa aikakauslehdissä vuonna 1935 ja neljä vuotta myöhemmin esikoiskokoelman Prosanatolismoi (Suuntautumisia). Ylistetty olkoon -teosta (1959) pidetään Elytiksen päätyönä, mutta Elytis oli monipuolinen kirjallisuustoimija, joka työskenteli myös prosaistina, esseistinä ja kääntäjänä.

Vuonna 1979 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Elytis on runoilija, jota ”kaikki kreikkalaiset ovat lukeneet”. Siinä missä suomalaisen kirjallisuuden perinteinen luonnonmaisema on kuusimetsä ja metsässä käyskentelevä karhu, Elytiksen kirjassa on tarjolla kreikkalaisia vastaavuuksia: hohtavia rantoja, delfiinejä.

Ylistetty olkoon (To Áksion estí) on ortodoksiseen palvelukseen viittaavasta nimestään huolimatta sekoitus kreikkalaista mytologiaa, kristillistä perinnettä ja yleistä aistillista elämänkokemusta. ”Genesis”, ”Kärsimykset” ja ”Ylistys” -osioihin jaoteltu kirja on läpikotaisin kristillisen sanaston sävyttämä, mutta ei tyrkyttävästi vaan kietoen niin kristillisyyden kuin kreikkalaisen mytologiankin osaksi luonnosta haltioitumisen vuolasta virtaa. Runoissa on elämänkylläistä fyysisyyttä, symbolein ja metaforin kuvattua seksuaalisuuttakin, joka tuo mieleen muun muassa Laulujen laulun. Rakkausteemaan kuuluu niin rakkaus ihmiseen kuin rakkaus isänmaahan, luontoon ja kulttuuriin.

Haltioituneisuus lähenisi paikoin pateettisia ulottuvuuksia, ellei Elytis (ja suomentaja) osaisi limittää eri aiheita niin sulavasti yhteen ja käyttäisi kieltä vaivattoman tuntuisesti. Toisinaan runoissa on naiivejakin sävyjä saavia sievien luontokohteiden luetteloja: ”Tässä parsa tässä krassi / tässä kihara persilja / inkivääri pelakuu / villiporkkana ja fenkoli”. Luettelot kuitenkin toimivat teoksen kokonaisuudessa moitteettomasti ja tuovat toisinaan surrealistisiin käänteisiin oman lisänsä:

Viiniköynnöksen alla
tunteja uneksin
pikkuiset titityyt
vaakunnat, kujerrukset, etäiset kukunnat
Tässä kyyhkynpoikanen tässä haikara
tässä mustalaislintu
kuhankeittäjä ja nokikana
myös ampiainen oli siellä
ja pieni hevonen jota kutsutaan Rukoilijaksi

Elytis on alkujaan nimennyt Kärsimykset-osion runot vain kreikkalaisin aakkosin, mutta käännöstraditiossa ne on nimetty uudelleen Psalmeiksi ja Oodeiksi, mikä toisaalta korostaa vaikutelmaa muodon tiukasta järjestelmällisyydestä, mutta toisaalta myös ohjaa lukijaa havainnoimaan runon laulullista rytmiä tarkkaavaisemmin.

Runoista välittyy kautta linjan omanlaisensa keveä laulullisuus. Vaikka rakkautta, kaipuuta ja muita tunnetiloja käsitellään runoissa laajalti, yhteiskunnallistakin syvyyttä on eikä kokonaisuus ole pelkästään kepeää luonnonnäkymien luettelointia. Sotateema tulee esiin monin paikoin. Sodan läheisyys kuvataan ahdistavaksi tuhoavan tulen peloksi, jossa esiintyy hyvin konkreettisiakin, realistisia sodan esineitä kuten kranaatteja tai aseita. Ystäväksi pukeutunut vihollinen saapuu tuoden ”vain aseita, rautaa ja tulta”.

Kipakimmillaan yhteiskunnallisuus on kirjan loppupuolen Profetiassa, jossa sekasorto saapuu Haadekseen ja aurinko pyytää Maastakarkotettua Runoilijaa kertomaan, mitä runoilija omassa vuosisadassaan näkee. Runoilija vastaa mm. seuraavaa:

– Näen kansakunnat kerran omahyväiset luovutettuina
ampiaiselle ja suolaheinälle.
– Näen kirveiden halkaisevan Hallitsijoitten ja Kenraalien
rintakuvat.
– Näen kauppiaiden kumartuvan ja keräävän voittoa omista
ruumiistaan.
– Näen salaisten ajatusten yhteyden.

[…]

– Näen Sotilastuomioistuinten palavan kuin kynttilät suuressa
Pääsiäispöydässä.
– Näen santarmien uhraavan verensä, uhrin taivaitten puhtaudelle.
– Näen kasvien ja kukkien alituisen vallankumouksen.
– Näen Eroksen tykkiveneet.

Runojen liikkumatila pienestä luontohavainnosta ihmiskunnan suuriin kysymyksiin ja koko kulttuurin historiaan on valtava. Elytis on kyennyt sulauttamaan mukaan oikeastaan kaiken, metodinaan vapaa assosiointi samanaikaisesti tiukahkojen muotoperiaatteiden kanssa. Alkuteoksen mitallisuudesta suomentaja on hieman tinkinyt, mutta näin on säilytetty aihepiirien alkuperäinen rönsyilevyys.

Vaikka Elytiksen runoista jää päällimmäiseksi mieleen eräänlainen kauneuden ylistämisen tuntu, on huomautettava, että runot eivät ole särötöntä kauneuden palvontaa. Viehättävissä kuvissa on kuitenkin nokkelankierokin puolensa. Elytis saattaa äkisti ja viiltävän hienostuneesti nyrjäyttää viehättävän asetelmansa: ”Ylistetty olkoon auringon lämpö joka hautoo / kauniita kiviä sillan alla / vihreät kärpäset lasten paskoissa / meri joka loputtomasti kiehuu”. Elytis loihtii esiin ihmisen absurdin yksinäisyyden moniaineksisen maailman keskeltä. ”TÄMÄ siis olen minä / ja maailma pieni, suuri!”

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi