Pienuuden loppumaton lumo

29.2.2012 :: Arvostelut, nro 62, Tuli&Savu-kirja

Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi. Kootut. Toim. Liisa Enwald & Mirkka Rekola. WSOY 2009.

Helvi Juvosen (1919-1959) runojen lumovoima ulottuu yli sukupolvien. Se johtunee osittain siitä, että Juvosen runous ajoittuu modernismin murroskohtaan, jossa hänelle on yhtä luontevaa käyttää runomittoja kuin vapauttaa kuvakieli kohti uusia, voimallisia aistitodellisuuksia. ”Aikalaiskriitikot näkivät Juvosen modernisuuden, jos kohta häntä sijoiteltiin myös perinteisen runon leiriin”, toteaa Liisa Enwald esipuheessaan. En ihmettele aikalaiskriitikoiden hankaluuksia täsmällisesti sijoittaa Juvosen runoutta modernismin tai perinteisen puolelle, sillä yhä edelleen Juvosen runot tuntuvat liikkuvan kutkuttavassa, levottomassa murroskohdassa. Juvonen on hyödyntänyt perinteistä mitallisuutta modernismin murrospaineista välittämättä, ja onnistunut löytämään rytmin ja mitan käyttötavan, joka tukee sisällön vapautta.

Mirkka Rekola ja Liisa Enwald ovat tehneet merkittävän teon toimittaessaan Juvosen kootut runot laajennettuna ja osin järjestykseltään muutettuna versiona. Pelkästään vapaamuotoista runoutta lukemaan tottuneilta runon ystäviltä Juvonen on saattanut olla jo unohtumaisillaan, ja uuden koottujen runojen kokoelman ilmestyttyä Juvosen juhlavuonna 2009 runoilija nostettiin taas näkyville. Aukea ei koskaan metsään ovi kokoaa Juvosen runouden, proosan ja keskeiset käännökset yksiin kansiin, ja nyt mukaan on otettu myös kaksi Juvosen esseetä. Kirjan lopussa on kiinnostava luettelo Juvosen tuotannosta, myös niistä esseistä ja kirjallisuuskritiikeistä, jotka eivät ole mukana kootuissa, sekä lista Helvi Juvosesta kirjoitetuista teksteistä hänen esikoisteoksensa (1949) ilmestymisestä 2000-luvulle.

Antikvariaateissa Juvosen tuotantoa, etenkin vanhaa Kootut runot -kokoelmaa (ensipainos 1959), näkee melko usein. Juvosiin törmää silloin tällöin myös kirjastojen poistolaareissa, mikä kertonee hänen runoutensa viimeaikaisesta arvostuksesta jotain. Toivottavasti Aukea ei koskaan metsään ovi elvyttää lukijoiden kiinnostuksen ja saa uudet lukijat innostumaan, sillä Juvosen kaltaista ei ole toista. Hänen runoudessaan piilee elämän ja kuoleman kuhinaa, joka voimallisimmillaan tuntuu saavan aikaan pienen sammaltason karnevaalin.

Ihailen Juvosen taitoa nähdä ylevä ja jumalallinen pienistä pienimpien luonnon yksityiskohtien kautta. Tällainen väsymätön pienen ja katoavan puolesta puhuminen on inhimillisen tunteen puolesta taistelemisen muodoista kauneimpia. Vaikka sodanjälkeisinä jälleenrakennusvuosina kirjoitettujen runojen kristillinen hengellisyys onkin nykykontekstissa vanhahtavansävyistä ja jää lukijalle etäiseksi, runojen kuoleman ja elämän tematiikka on edelleen selkeää ja ajatonta, ja panteistiseksi elämänkatsomukseksi tulkittavissa oleva uskonnollisuus kiinnostavaa.

Hieman ennen 40-vuotissyntymäpäiväänsä kuolleen runoilijan runotuotanto sijoittuu kymmenen vuoden ajalle: Kääpiöpuu (1949), Kuningas Kultatakki (1950), Pohjajäätä (1952), Päivästä päivään (1954), Kalliopohja (1955) ja Sanantuoja (postuumisti 1959). Vuonna 1974 ilmestyi satuja ja proosarunoja sisältävä, eksistentialistisia sävyjä kuin tuulahduksina eurooppalaisesta absurdismista saava Pikku Karhu talviunet, jonka Mirkka Rekola toimitti Juvosen jäämistöstä. Silmäni Juvosen teosten ensipainosten antikvaariseen kauneuteen totuttaneena minusta tuntui uuden kokoomateoksen kohdalla ensin ikään kuin runot menettäisivät fontin pienennyttyä ja nykyaikaistuttua jotain, mutta nopeasti tietysti totuin. Mutta silti toivoisin vielä joskus näkeväni näköispainoksia Juvosen ja muiden 1940-50-lukujen runoilijoiden yksittäisistä teoksista.

Runojen keveä rytmi yhdistyy raskaisiin kuoleman ja katoavuuden teemoihin. Usein runot ovat näennäisen vaatimattoman näköisiä ja muodoltaan pieniä, mutta niiden rytmi ja teemat aikaansaavat runoihin pehmeän, helposti kulkevan ja houkuttelevan voiman. Ei ole koskettavampaa kuvausta pienestä kulkijasta kuin Juvosen runo ”Veli päästäinen”, joka ylistää vaellusta läpi kasteisen ruohikon ihmeellisen maailman…

Maa ja multa olivat Juvoselle tärkeitä elementtejä jo Kääpiöpuu-esikoisessa; hän kuvaa kuoleman ja elämän välistä yhteyttä usein juuri mullaksi muuttumisen kautta. Maanpäällinen elo näyttäytyy onnellisena niille, jotka ymmärtävät pienuuden merkityksen. Pienuudessa on uhmaa ja väkevyyttä, minkä monet muistavat erityisesti Juvosen tunnetusta ”Pikarijäkälä”-runosta (kokoelmasta Pohjajäätä). Huikeimpia katoavuudesta kertovia runoja on kouristuksenomaisen tunteikkaasti ihmisyyttä luontokuvauksen kautta tulkitseva ”Kääpiösieni”-runo, jonka kaksi ensimmäistä säkeistöä kuuluvat seuraavasti:

Kuin mädän keskeltä
nouseva kääpiösieni
olen jaksanut elää ja
olla haihtuvan pieni,
sisältä pintaan hauras ja
puitten varjoa imeä,
kanssani vetinen heinä
ja väsynyt pimeä.

Valo joskus oksalta ylleni sataa,
heti katsoo, se jää, mikä
maata mataa,
mikä tomussa toukkana ryömii
ja käärmeenä kääntyy,
mikä luuttomin muodoin
mullassa kiertyy ja vääntyy.

Runoissa luonnosta löytyy voimaa silloinkin, kun ihmisen omat voimat ehtyvät. Pienten eläin- ja kasvihahmojen jumalallisuuden äärellä Juvosen runojen minä on yhtä jylhissä tunnelmissa kuin Caspar David Friedrichin vaeltaja tai muut romantiikan ajan mieshahmot konsanaan. Toisinaan luontonäyt ovat kaupungin sisäisiä, ja juvoslaisessa luonnon ja kaupunkimiljöön yhdistännässä onkin aineksia, jotka voivat esiintyä suhteellisen samanlaisina nykyrunoudessakin.

Sotaa käsittelevät runot ovat olleet aikalaiskontekstissaan puhuttelevan ajankohtaisia, mutta nyt runojen sotakuvaus tuntuu lähinnä pateettiselta. Juvosen runoissa on 1940-50-luvuille tyypillistä abstraktiutta, esimerkiksi runojen nimeäminen korkeatyylisesti ”Ihmisyys” tai ”Kasvaminen”. Tällainen on nykyrunossa jäänyt lähes kokonaan pois tai varattu ainostaan ironiseen käyttöön.

Kuitenkin, Juvonen tuntuu myös oudon ajankohtaiselta – heijasteleeko ajassamme jotain samankaltaista kuin 1950-luvun sodanjälkeisessä ajassa? Uupumus on runoissa ihmisen keskeinen perusominaisuus, mikä saattaa osin juontaa elämäkerralliset juurensa kirjailijan omaan heikkoon terveydentilaan. Uupuvan, väsyvän ihmisen kuvaus tekee runoista riipaisevan hyvin yhteensopivia nykymaailmassa yleisen rauhattomuuden ja stressin todellisuuden kanssa. Juvosella rauhan ja tiedostamisen kokemus löytyy siitä pienoismaailmasta, jonka tavallisesti tallaamme jalkojemme alle. Nykystressaajalle tekisikin hyvää antautua hetkeksi veli päästäisen matkaan.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi