Puheenomaisuutta vastaan, veistosmaisuuden puolesta?

25.2.2012 :: Arvostelut, nro 62, Tuli&Savu-kirja

Tiina Lehikoinen: Turvalliset veistokset. ntamo 2009.

Kirjoittajaohjaaja Tiina Lehikoisen (s. 1982) toinen teos Turvalliset veistokset on värikäs, moneen suuntaan rönsyilevä, levoton runokokoelma. Tästä vihjaa jo se, kuinka monenlaisia runoja Lehikoinen kirjoittaa; kokoelmassa on ainakin pitkiä proosarunoja, säemuotoon asetettuja tekstejä, kahden puhujan dialogista koostuvia runoja sekä ihmisen tai eläimen hahmoon aseteltuja kuvarunoja. Lukijan pysäyttävät välillä myös kapiteeli- ja versaalikirjaimet, huutomerkit, yksittäiset kirjaimet ja sulkeet, jotka saavat kiinnittämään poikkeuksellisen paljon huomiota lyyrisen kielen rakentuneisuuteen. Näin runoista tulee äärimmäisen metalyyrisiä.Kokoelmassa on avausrunon ”Hepoboy” ja epilogirunon lisäksi seitsemän osastoa. Osastojen välille on turha löytää vahvoja jatkumoja, vaikka useat runoista kytkeytyvätkin monin eri tavoin ruumiillisuuteen. Runoja kyllä yhdistää toisiinsa tietty eläinkuvasto; monissa runoissa hevoset laukkaavat, joutsenet lentävät ja arpakuutiota heitetään kuin Stéphane Mallarmén Nopanheitossa (1897) konsanaan. Joidenkin osastojen sisältä löytyy tosin yhtenäistä tematiikkaa ja aihepiiriä. Esimerkiksi kokoelman avausosasto ”Muotokuvat” on selvästi hahmotettavissa kuvaukseksi myyttisestä luomisesta, jossa omaperäisellä, feminiinisesti sävyttyneellä ruumiillisuudella on merkittävä osuus. Kuitenkin osaston sisällä runot ovat tyyleiltään hyvin heterogeenisiä, mikä on yksi osoitus siitä, että kokoelma aktiivisesti vastustaa pyrkimystä lukea runojen välille punaista lankaa.

Lehikoisen tekstit ovat korostuneen intertekstuaalisia, ja kokoelman jokainen osasto avataankin mottositaatilla. Runoja on omistettu mm. Robert Altmanille, Edgar Allan Poelle ja John Ashberylle. Moniaalle haarovien alluusioiden runsaus teoksessa tarjoaa enemmän pintaa kuin syvyyttä. Eri tavoin pintaan takertuvat vaikkapa sellaiset kokoelman runot kuin ”(Luomistarina)” ja ”(Suoliston tila / tilattu puhe)”. Edellisen sanasto on poimittu osin nykyisestä Burberry-mainosmaailmasta; jälkimmäinen tavuista koostuva ääniruno puolestaan jäljittelee groteskisti suoliston ääntelyä.

Juuri kiinnostus pintaan johtaa ajattelemaan, että Lehikoisen tekstit ovat postmodernistisia. Runoissa ei yritetä etsiä minkään asian tai ilmiön ydintä, kuten modernismi tekisi, vaan niissä rakennetaan kerroksittain uusia kielellisiä maailmoja päällekkäin. Lukijalle esitetäänkin haaste. Tätä runokokoelmaa lukiessa ei ole tärkeintä miettiä sitä, mitä runot sanovat, vaan sitä, mistä materiaalista ne rakentuvat, millä ehdoin ja missä suhteessa ne ovat oppositiossa.

Kielellisten maailmojen päällekkäisyyttä korostaa se, että Lehikoisen yksittäisistä runoista löytyy äärimmäisen helposti viittauskohteita loputtomaan määrään tekstejä. ”Patsastelua”-osaston avaa miehen muotoon asetettu kuvaruno, jossa Linnan kanonisoitu Tuntematon sotilas velikultineen saa humoristisesti kyytiä: ”pum, pum, pum”. Intertekstuaalisuuden avulla Lehikoisen tekstit niveltyvät myös keskusteluun lyriikan modernismista. ”(Kurppa)”- runon lintuhahmon voi vaivatta lukea halutessaan vasten 1950-lukulaisen lyriikan modernismin estetiikkaa – varsinkin kun runo alkaa numeroilla ”1956”, jota on usein pidetty lyriikkamme modernismin merkkivuotena. Kutittava oli myös dialoginen runo ”(Survival kitty-kit)”, jossa puhekumppanukset ”B” ja ”Q” keskustelevat, paikoin absurdiinkin sävyyn kahvin ominaisuuksista. Mieleen tulee väistämättä Juhani Ahvenjärven Kahvin hyvyydestä -teos reilun vuosikymmenen takaa sekä saman kirjoittajan esseet, joissa kahvi on luettavissa runouden allegoriaksi.

Lehikoisen kokoelma kytkeytyy monin keinoin viimeaikaiseen suomalaiseen runouteen, jossa yksiselitteisesti kuvattavissa oleva puhuja ja puheenomaisuus runon keskeispiirteinä on kyseenalaistettu. Siinä missä jotkut nykyrunoilijoistamme kritisoivat yksiselitteistä puhujuutta mosaiikkimaista hakukonerunoutta kirjoittamalla (esimerkiksi Tytti Heikkinen, Janne Nummela), Lehikoinen kyseenalaistaa puheenomaisuuden paitsi intertekstuaalisella alluusiovyöryllä myös visuaalisuutta korostavilla kuvarunoilla, dialogin muotoon kirjoitetuilla teksteillä ja runon sisäisillä pienillä typografisilla jipoilla.

Esimerkiksi runossa ”(Bondimainen orkidea)” käytetään isoja huutomerkkejä ja hakasulkeita muutamassa kohdassa. Ne pysäyttävät kirjoitetun kielen vapaan assosiaation ja rakentavat tekstiin merkityksellisiä aukkoja, joita lukijan mahdollisesti odotetaan täyttävän. Näissä kohdissa tuntuu, kuin kokoelma tahtoisi vastustaa yksiselitteistä puhujuutta ja seistä näin vastalauseena puheenomaiselle lyriikalle. Tästä viestittävät voimakkaasti myös kokoelman dialogiset runot.

Mielenkiintoista kuitenkin on, että heterogeeninen kokoelma tuntuu myös välillä operoivan aivan muilla keinoilla. Esimerkiksi ”Vapauta laivat” -osastossa toistuva akvaariokuvasto tuntuu rakentavan osaston sisälle modernistista itsenäisen kuvan maailmaa. Samankaltaisia ajatuksia heräsi paikoin kokoelman avausosastosta.

Keinojen monipuolisuus voi olla hyve tai heikkous. Hyve siitä tulee silloin, kun runoilija pystyy keinojen avulla pysäyttämään lukijan; heikkoudeksi se muodostuu, jos lukija ei pysty tavoittamaan pintojen alta mitään. Minua Lehikoisen kokoelma puhutteli erityisesti muodon kautta, mutta merkityksistä se ei saanut niinkään kiinnostumaan.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi