Perulaisen toinen tuleminen

25.2.2012 :: Arvostelut, nro 62, Tuli&Savu-kirja

César Vallejo: Trilce. Suom. Einari Aaltonen. Savukeidas 2009.

César Vallejon (1893-1938) toisen runokokoelman Trilcen (1923) suomennos nostaa esiin merkittävän perulaisen modernistin pitkän, unohdukselta tuntuneen hiljaiselon jälkeen. Edellinen suomennos Musta kivi valkoisen päällä, Matti Rossin kääntämä valikoima runoutta ja esseeproosaa, ilmestyi 1975 Pablo Nerudan Andien mainingit -valikoiman menestyksen vanavedessä. Onkin mielenkiintoista havainnoida, miten eroavat äärivasemmiston 70-luvulla omima Vallejo ja nyt Trilcen käännöksen myötä esiin nouseva radikaali avantgardisti, jota on mahdoton kategorisoida poliittisin termein.Matti Rossi kirjoittaa Trilcestä valikoimansa esipuheessa: ”Pidän sitä kynnyksenä josta Vallejon oli päästävä yli, tekniikka kehittyi mutta viestintä jäi toisarvoiseen asemaan. Trilce viisasteluineen ja äärimmilleen hiottuine taituruuksineen vei Vallejon umpikujaan josta hän löysi tien ulos vasta elämänsä lopulla.” Tämä tie ulos oli Rossin mielestä tieteellisen sosialismin ja marxilaisen dialektiikan hyväksyminen ainoana oikeana maailmanselityksenä, ”kypsempi” emotionaalinen sitoutuminen työhön ja sen tekijöihin, proletariaattiin, ja havainto siitä, että ”ristiriita taiteellisen vapauden ja taiteen yhteiskunnallisen luonteen välillä on keinotekoinen”. Rossi katsoo, että tutustuminen ”Neuvostoliiton monikansalliseen kulttuuriin ja sen saavutuksiin”, josta Vallejo kirjoitti kirjan Venäjä 1931, päästi hänet taiteellisesta umpiosta ulos todelliseen maailmaan. Rossille Vallehon merkittävimmät taiteelliset saavutuksensa olivat Espanjan sisällissotaa kuvaavat runot vuosilta 1937-38.

Nämä runot ovatkin tärkeitä, mutta vain sikäli kuin ne eivät osu niihin ahtaisiin poliittisiin raameihin, jotka kuristivat suomalaista runoutta 1970-luvulla. Rossin on selvästi vaikea hyväksyä sitä paradokseja rakastavaa, moniulotteista, edelleen relativismiin taipuvaista taiteilijaa, joka Vallejo elämänsä lopullakin poliittisesta sitoutumisestaan huolimatta oli: ”Toverit, toisin päivin ilma / vaihtuu, toisin päivin tuuli vaihtaa ilmaa, / maa vaihtaa terää/ ja tasavaltalaisen ase vaihtaa kulmaa.” Vertaus Picasson Guernicaan on osuva sikäli, että Vallejon säkeissä sota elää koko repivässä mielettömyydessään, ilman sensuurin tai kompromissin verhoja.

Vaikka tällainen kritiikki tänä päivänä onkin kuolleen hevosen pieksemistä, Rossi oli vuonna 1975 väärässä myös Trilcestä, joka samana vuonna The Waste Landin ja Ulysseksen kanssa ilmestyneenä työnä kestää vertailun näihin klassikoihin: vuonna 2010 Einari Aaltosen oivaltavasti kääntämänä se vaikuttaa edelleen tuoreelta kuin koskemattomalta. Trilce nimenomaan on perustaltaan dialektinen ja materialistinen kirja, kaukana abstraktioleikistä tai nokkavasta tyylikoreilusta. Vallejon runous tässä kokeilullisimmassa vaiheessaan on täynnään yrityksiä päästä konventionaalisen kielenkäytön tuolle puolen, suoraan kiinni todellisuuteen, jonka ristiriitaisista aineksista se koostaa moninaisia synteesejä. Trilcen säkeet klenkkaavat, matkivat kaupunkiympäristön hälyääniä, keksivät uusia hybridejä ilmauksia kuin liukuhihnalta, pilkkaavat toisiaan ja yrittävät kaikin tavoin rikkoa harmonisen lukukokemuksen illuusion, jos joku sellaista vielä elätteli.

Aaltosen suomennos tekee parhaansa välittääkseen tämän riitasointuisen kakofonian, mutta ymmärrettävää on, että monet kohdat vaikuttavat liiaksikin käännetyiltä – siis siltä, että pikemmin kuin toimia tehokkaasti runoutena sinänsä, niiden tarkoitus on välittää jonkinmoinen kuva alkutekstin ulottuvuuksista. Erityisesti Vallejon tapa korvata toisilla vakiintuneiden ilmaisujen kirjaimia, yleensä konsonantteja, eräänlainen änkytysefekti, kuulostaa suomeksi varmasti alkutekstiäkin vieraammalta: ”mutta ilta – mingä sille vvoi –”. Onneksi Aaltonen on taustoittanut ja perustellut käännösratkaisujaan varsin kattavasti alkusanoissa ja vielä loppuhuomioissa. Kun viitteissä on usein alkutekstin lisäksi mukana vielä englanninkieliset käännökset ja monia ansiokkaita pohdintoja säkeiden taustoista ja motiiveista, aluksi epäonnistuneiltakin vaikuttaneet käännösratkaisut lopulta voittavat puolelleen.

Mukana on myös suoranaisia uusiosanahelmiä, kuten adverbiverbi vielätä: ”Oletko siellä päin, Milos Venus? / Et vaikuta torsolta kuhistessasi / kohdutettuna olemassaolon sylin / täyteydessä, / tämän olemassaolon joka vielää / ikuista epätäydellisyyttä”. Tässä ollaan myös lähellä monia Vallejolle keskeisiä teemoja – erotiikkaa, keskeneräisyyttä, äärettömyyttä ja ikuisuutta. Kuvaavaa Vallejon nurinkuriselle lähestymistavalle on, että monien runoilijoiden pateettisesti paisuttelemassa äärettömyydessä häntä kiinnostavat ennen kaikkea suuret vähyydet – toistuva motiivi Trilcessä on nollien tuominen vasemmalle. Onpa spekuloitu sitäkin, ja tähän myös kääntäjä Aaltonen esipuheessaan osallistuu, että kokoelman mystinen nimi olisi peräisin numeroiden triljoona (trillón) ja kolmetoista (trece) yhdistelmästä, mikä osaltaan selittäisi kirjan epäonnisessa maailmassa harhailevat nollat.

Usein Trilcen runoissa puhutellaan jotakuta – äitiä, sisaruksia, patsaita, lukijaa – mikä luo koviin ja raastaviinkin teksteihin erikoislaatuista intimiteettiä. Vallejon runoissa on kyse runouden kielen viemisestä äärirajoille, käsittämättömyyteen asti, mutta käyttövoimansa ne saavat koetusta elämästä. Hylätyksi tuleminen ja kodittomuus keskellä rikkaana hyökyvää elämää yhdistävät näitä monenkirjavia runollisia hälyääniä, jotka ylittivät subjektikeskeisen eksistentialismin jo ennen kuin siitä tuli muodikasta.

Väreillen ja ponnistellen / se
huuddddahtelee, / päästää
valloilleen vaivalloisia,
säkenöiviä hiljaisuuksia /
virtsaa luonnollista
suuruuttaan / yksimielisillä
suihkuamispaikoillaan / ja
päätyy kaikiksi numeroiksi, /
koko elämäksi.
(Trilce XLVIII)

Perulaisen toinen tuleminen

César Vallejo: Trilce. Suom. Einari Aaltonen. Savukeidas 2009.

César Vallejon (1893-1938) toisen runokokoelman Trilcen (1923) suomennos nostaa esiin merkittävän perulaisen modernistin pitkän, unohdukselta tuntuneen hiljaiselon jälkeen. Edellinen suomennos Musta kivi valkoisen päällä, Matti Rossin kääntämä valikoima runoutta ja esseeproosaa, ilmestyi 1975 Pablo Nerudan Andien mainingit -valikoiman menestyksen vanavedessä. Onkin mielenkiintoista havainnoida, miten eroavat äärivasemmiston 70-luvulla omima Vallejo ja nyt Trilcen käännöksen myötä esiin nouseva radikaali avantgardisti, jota on mahdoton kategorisoida poliittisin termein.

Matti Rossi kirjoittaa Trilcestä valikoimansa esipuheessa: ”Pidän sitä kynnyksenä josta Vallejon oli päästävä yli, tekniikka kehittyi mutta viestintä jäi toisarvoiseen asemaan. Trilce viisasteluineen ja äärimmilleen hiottuine taituruuksineen vei Vallejon umpikujaan josta hän löysi tien ulos vasta elämänsä lopulla.” Tämä tie ulos oli Rossin mielestä tieteellisen sosialismin ja marxilaisen dialektiikan hyväksyminen ainoana oikeana maailmanselityksenä, ”kypsempi” emotionaalinen sitoutuminen työhön ja sen tekijöihin, proletariaattiin, ja havainto siitä, että ”ristiriita taiteellisen vapauden ja taiteen yhteiskunnallisen luonteen välillä on keinotekoinen”. Rossi katsoo, että tutustuminen ”Neuvostoliiton monikansalliseen kulttuuriin ja sen saavutuksiin”, josta Vallejo kirjoitti kirjan Venäjä 1931, päästi hänet taiteellisesta umpiosta ulos todelliseen maailmaan. Rossille Vallehon merkittävimmät taiteelliset saavutuksensa olivat Espanjan sisällissotaa kuvaavat runot vuosilta 1937-38.

Nämä runot ovatkin tärkeitä, mutta vain sikäli kuin ne eivät osu niihin ahtaisiin poliittisiin raameihin, jotka kuristivat suomalaista runoutta 1970-luvulla. Rossin on selvästi vaikea hyväksyä sitä paradokseja rakastavaa, moniulotteista, edelleen relativismiin taipuvaista taiteilijaa, joka Vallejo elämänsä lopullakin poliittisesta sitoutumisestaan huolimatta oli: ”Toverit, toisin päivin ilma / vaihtuu, toisin päivin tuuli vaihtaa ilmaa, / maa vaihtaa terää/ ja tasavaltalaisen ase vaihtaa kulmaa.” Vertaus Picasson Guernicaan on osuva sikäli, että Vallejon säkeissä sota elää koko repivässä mielettömyydessään, ilman sensuurin tai kompromissin verhoja.

Vaikka tällainen kritiikki tänä päivänä onkin kuolleen hevosen pieksemistä, Rossi oli vuonna 1975 väärässä myös Trilcestä, joka samana vuonna The Waste Landin ja Ulysseksen kanssa ilmestyneenä työnä kestää vertailun näihin klassikoihin: vuonna 2010 Einari Aaltosen oivaltavasti kääntämänä se vaikuttaa edelleen tuoreelta kuin koskemattomalta. Trilce nimenomaan on perustaltaan dialektinen ja materialistinen kirja, kaukana abstraktioleikistä tai nokkavasta tyylikoreilusta. Vallejon runous tässä kokeilullisimmassa vaiheessaan on täynnään yrityksiä päästä konventionaalisen kielenkäytön tuolle puolen, suoraan kiinni todellisuuteen, jonka ristiriitaisista aineksista se koostaa moninaisia synteesejä. Trilcen säkeet klenkkaavat, matkivat kaupunkiympäristön hälyääniä, keksivät uusia hybridejä ilmauksia kuin liukuhihnalta, pilkkaavat toisiaan ja yrittävät kaikin tavoin rikkoa harmonisen lukukokemuksen illuusion, jos joku sellaista vielä elätteli.

Aaltosen suomennos tekee parhaansa välittääkseen tämän riitasointuisen kakofonian, mutta ymmärrettävää on, että monet kohdat vaikuttavat liiaksikin käännetyiltä – siis siltä, että pikemmin kuin toimia tehokkaasti runoutena sinänsä, niiden tarkoitus on välittää jonkinmoinen kuva alkutekstin ulottuvuuksista. Erityisesti Vallejon tapa korvata toisilla vakiintuneiden ilmaisujen kirjaimia, yleensä konsonantteja, eräänlainen änkytysefekti, kuulostaa suomeksi varmasti alkutekstiäkin vieraammalta: ”mutta ilta – mingä sille vvoi –”. Onneksi Aaltonen on taustoittanut ja perustellut käännösratkaisujaan varsin kattavasti alkusanoissa ja vielä loppuhuomioissa. Kun viitteissä on usein alkutekstin lisäksi mukana vielä englanninkieliset käännökset ja monia ansiokkaita pohdintoja säkeiden taustoista ja motiiveista, aluksi epäonnistuneiltakin vaikuttaneet käännösratkaisut lopulta voittavat puolelleen.

Mukana on myös suoranaisia uusiosanahelmiä, kuten adverbiverbi vielätä: ”Oletko siellä päin, Milos Venus? / Et vaikuta torsolta kuhistessasi / kohdutettuna olemassaolon sylin / täyteydessä, / tämän olemassaolon joka vielää / ikuista epätäydellisyyttä”. Tässä ollaan myös lähellä monia Vallejolle keskeisiä teemoja – erotiikkaa, keskeneräisyyttä, äärettömyyttä ja ikuisuutta. Kuvaavaa Vallejon nurinkuriselle lähestymistavalle on, että monien runoilijoiden pateettisesti paisuttelemassa äärettömyydessä häntä kiinnostavat ennen kaikkea suuret vähyydet – toistuva motiivi Trilcessä on nollien tuominen vasemmalle. Onpa spekuloitu sitäkin, ja tähän myös kääntäjä Aaltonen esipuheessaan osallistuu, että kokoelman mystinen nimi olisi peräisin numeroiden triljoona (trillón) ja kolmetoista (trece) yhdistelmästä, mikä osaltaan selittäisi kirjan epäonnisessa maailmassa harhailevat nollat.

Usein Trilcen runoissa puhutellaan jotakuta – äitiä, sisaruksia, patsaita, lukijaa – mikä luo koviin ja raastaviinkin teksteihin erikoislaatuista intimiteettiä. Vallejon runoissa on kyse runouden kielen viemisestä äärirajoille, käsittämättömyyteen asti, mutta käyttövoimansa ne saavat koetusta elämästä. Hylätyksi tuleminen ja kodittomuus keskellä rikkaana hyökyvää elämää yhdistävät näitä monenkirjavia runollisia hälyääniä, jotka ylittivät subjektikeskeisen eksistentialismin jo ennen kuin siitä tuli muodikasta.

Väreillen ja ponnistellen / se

huuddddahtelee, / päästää

valloilleen vaivalloisia,

säkenöiviä hiljaisuuksia /

virtsaa luonnollista

suuruuttaan / yksimielisillä

suihkuamispaikoillaan / ja

päätyy kaikiksi numeroiksi, /

koko elämäksi. (Trilce XLVIII)

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi