Runo luki täällä

15.8.2011 :: Arvostelut, nro 64

Jan Hellgren: Mistä käytämme nimeä ” ”, ntamo 2008; Kohina, ntamo 2010

Jan Hellgrenin runokirjoissa ei ole sanoja, joista saisi selvää. Sanahahmoja, raaputtaen yliviivattuja, on. Paperia on rikottu. Kurottu neulan ja langan avulla. Poltettu. Rypistetty, hangattu, piirretty ja pyyhitty väkivalloin pois.

Mistä käytämme nimeä ” ” sisältää useita runonhahmoisia tekstejä, jotka on mekaanisesti käsitelty lukukelvottomiksi. Tekstialan muoto kuitenkin näyttää, että teos on/oli runokokoelma. Kirjan kadotetut kirjoitukset (elämän kirjasta pois pyyhityt, kuten Johanneksen Ilmestys sanoisi) ovat mitä ilmeisimmin runon muotoisia. Tuhotun tekstialan herättämä oivallus on jossain suhteessa pelottava: onko sillä väliäkään mitä runoteoksessa lukee, mitkä merkit ovat kerran järjestyneet tähän tai sillä, mitä voin tulkita courier-kirjainten vaillinaisista kaarista tai haaltuneista lyijykynäkirjoituksista? Huomaan dialogiksi tai ranskalaisiksi viivoiksi asetellun pätkän, jonka viimeinen sana on ollut “sekunti”, en juuri muuta tolkullista. Huomaan etsiväni tarkoitushakuisesti jotain esimerkintapaista sanaa teitä varten, hyvät lukijat, enkä löydä sitä teille. “Sekunti” on hyödytön sana, joka määrää vain ohimenevää siipaletta ajasta tai musiikin intervallia, toista (seconda).

Runous on sanan taidetta, Mistä käytämme nimeä ” ” on sanan poistumisen/poistamisen taidetta. Se väkivaltaisesti trivialisoi säkeiden sisällöt jättämällä näkyviin vain tekstin raunioita. Oma ääni, tärkeä aihe, rytmi, tiivistys, monihaaraiset merkitykset, kauneus, rujous, kuva, puhuja – jokainen runon ominaisuus epäilemättä on tuhotussa tekstissä, joka asettuu nyt tulkinnan tavoittamattomiin. Ja arvostelman – olivatko ne hyviä runoja? Teoksen otsikko Mistä käytämme nimeä “ “ on kirjan ainoa avoimesti sanallistuva merkitysalue – jos lasketaan julkaisutiedot pois – ja ymmärrykseni mukaan se johdattaa teoksellisuuden ytimeen. Meillä ei ole sitä nimeä, jonka voisimme sijoittaa lainausmerkkien väliin, mutta jos teoksen käsitteellisyyden ottaa (runo)kirjan, teoksen ajatuksen työstämisenä, tyhjään tilaan voi sijoittua teoksen nimi. Mistä käytämme nimeä “ “ on myös kysymys, jolla ei ole kohdetta mutta joka sitäkin voimakkaammin kysyy nimenkäytön perustaa.

Tekstien hävittäminen paljastaa kuinka tiedollista runokirjan lukeminen usein on. Haluamme ymmärtää sanat ja sen, mihin ne liittyvät, mutta Mistä käytämme nimeä “ ” riistää avoimesti sen mahdollisuuden. Kirja on tehty nonverbaaliseksi, emmekä pysty palauttamaan sen verbaalisuutta. Juuri tätä Mistä käytämme nimeä “ “ toimittaa koko ajan. Materiaalisesti ja visuaalisesti paperintuntuisilla sivuillaan se ehdottaa runon kirjoittamisen mahdollisuutta. Estämällä lukemisen se estää tunteen, älyn, alluseeraamisen, kaikki ne lukemisen maneerit, joita runokirja totunnaisesti saa osakseen. Kirjan prosessi ei esitä vain tyhjää ja ehdotuksia prosessin rytmittämiseksi, kuten Osmo Jokisen Nollapisteen (1964) voisi käsittää, vaan estettyä ja poistettua, raadeltua, tyhjentynyttä. Sitä ei voi enää täyttääkään, koska sivuilla on luovan prosessin merkkejä, sekä laatimisen että hävittämisen jäljet.

Hellgrenin toinen kirja, Kohina, on niin ikään sanaton. Se on löydetty teos, sommiteltu vanhan kasvion pohjalle. Sen sivuilla on kasvinosia, valkovuokko, niittyleinikki, ehkä rentukanlehti, fragmentaarisia kasveja joiden kuivuuden voi aistia. Jonkin ohutrihmaisen juurakon maanpäällisestä osasta ei ole jäljellä mitään, ja se suikertaa sivulla kuin maan sisässä, kuin sitä katselisi altapäin, siihen rinnastuu jollekin toiselle sivulle levittäytyvä harsokangas. Kasvinosia kiinnittävät/kiinnittäneet ompeleet vaikuttavat kirjoitukselta. Lapsi on piirtänyt lyijykynällä perhosen herbaariosivun taakse, lankojen lomiin.

Vain takakansi antaa kirjalle nimen Kohina. Nimiölehti sanoo yliviivaten: Anaesthesia. Se tarkoittaa aistimuksen tukkimista, tai anestesiaa, lääketieteellistä turruttamista tai nukuttamista, ja herbaarion yhteydessä viittaa kasvien lääkekäyttöön. Kohina ja Anaesthesia antavat kaksi vastakkaista viestiä suhteessa teoksen kosketuspintoihin. Kohina, rapina, kahahtelu, jokin sivunkääntelyn ääni tai miltei kuusikymmenvuotisten kasvinosien hauras rahjutus kantautuu sivuilta heiveröisesti. Anaesthesia taas estää aistimuksen, estää tuntemasta leikkauksen aiheuttamaa kipua, ehkä se vie suoraan silvotun ja näytteilleasetetun floran hermostoon.

Kuten Mistä käytämme nimeä “ “ suuntii kohti runokirjan muotoa, Kohina pitää keskeisiä piirteitä kasvion lajityypistä. Kuitenkin tämä on pelkkä aistikasvio: pinta muuttuu haptiseksi, mutta tavalliset tekstit kasveista latinalaisine nimineen ja löytöpaikkoineen puuttuvat. Sen sijaan niiden kerääminen, kiinnittäminen ja hapertuvan kirjan avaaminen, purkaminen, hajoaminen ovat Kohinan prosesseja. Kustantajan kuvaustekstin mukaan Kohina on erään tytön kokoama 1950-luvun alun koulukasvio. Historiaan jääneen kasvikeräilyn kohostaminen taiteeksi radikalisoi taiteen, arjen, historian ja työstämisen kosketuspinnat. Kohinaa tutkiessa kuitenkin alkaa sen sievyys vaivatakin. Kirja on sympaattinen, mutta kenties juuri floran vaikutus on väkisinkin kiiltokuvamainen. Kasvio näyttäytyy esteettisenä ja lumoavana lähteenä, mutta Kohina vain siirtää sen toiseen kontekstiin, tutkii sen fragmentoitumista kokoamatta kuitenkaan sen ympärille vastaansanomatonta teoksellista ideaa.

Voisi myös ajatella, että molemmat Hellgrenin teokset ovat vain varjoja siitä, miltä ne voisivat näyttää ja vaikuttaa joko kalliimmille materiaaleille painettuina tai jopa taiteilijakirjoina. Mutta silloin ne vaihtaisivat alaa kuvataiteeksi. Tämä kysymys tuntuu nimenomaan rajaavan ne runoudeksi: ne ovat runouteen erikoistuneen kustantajan ilmoille saattamia ja noudattavat huokean runokirjan formaattia.

Mistä käytämme nimeä “ “ käyttää runokirjan muotoa jättäen sen vaillinaiseksi, koska totunnainen sisältö, runot, puuttuvat. Suhtaudun niin huolettomasti kielen, sanojen, lauseiden, runoasettelun katoamiseen, että tulen nihilistisesti myöntäneeksi, että runouden tavallinen substanssi voi näyttäytyä toissijaisena. Silloin ajatus ja kokemus hakevat jotain tilaa, jota voi koskettaa runouden ohessa tai ytimessä. Mistä käytämme nimeä “ “ liikehtii tähän tilaan ja tekee sen mahdolliseksi. Kohina puolestaan poetisoi arkea ja kokemusta, rapistuvien kasvien vartaloita, ja samalla se depoetisoi sanaa, verbaalista sommitelmaa ja auteurin kosketusta. Ideat eivät ole aivan uusia, mutta harvoin toteutettuja ja siksi vetoavia.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Yksi kommentti

  1. […] teosta (Mistä käytämme nimeä ” ” ja Kohina, 2008 ja 2010 – näistä arvostelu täällä). Sauren kirja on paremminkin kuratoinnin kuin kirjoittamisen ja uudelleenkirjoittamisen tulos, ja […]

Kommentoi