Kun nuori lukee runon

31.3.2010 :: 4|2009, Arvostelut

Runo vieköön, Tammi 2009

Runo vieköön. toim. Kari Levola. Tammi 2009
Runo vieköön -opas. Annamari Saure ja Kari Levola. Lukukeskus 2009

“Tärkeintä runoa lukiessa on elämys. Kun ihminen lukee runon, hänessä tapahtuu jotakin […]”
Runo vieköön -opas

Tammi ja Lukukeskus ovat tehneet yläasteikäisille runoantologian Runo vieköön ja samannimisen oppaan. Runoilijoita on haastettu kirjoittamaan tekstejä nuorille lukijoille. Opettajien opasvihkoon on hahmoteltu runon lukemisen käsitteitä, luonnosteltu tulkinnan viivoja antologian runoista ja suomalaisen runouden lyhyt historia, avuksi opettamiseen ja tehtävänantoon.

Antologian toimittaja Kari Levola leikittelee jälkisanoissaan ajatuksella uudesta genrestä, nuortenrunoudesta. Lähden Levolan leikkiin tosimielellä. Kysyn siis: miten uusi nuortenrunon laji hahmottuu? Runo vieköön -opas sanoo sen pohjaavan elämyksellisyyteen. Levolan ja Annamari Sauren mukaan runo aiheuttaa affektin, tunnereaktion: “kyllähän kaikki aina joltakin tuntuu”, opas tähdentää. Nuortenrunogenre koostuu aikuisten nuoria varten kirjoittamista runoista, ei siis nuorten omista kirjoituksista. Aikuisen kädenjälki näkyy hyvässä ja pahassa: runot ovat tasalaatuisia mutta välillä niitä rasittaa pyrkimys laskeutua nuorten tasolle. Laskeutuminen on selkokielistä ilmaisua, kliseisyyttä, ilmeisiä miljöövalintoja (koulu) ja nuorisomaailmasta urkittua symbolikieltä. Reseptio tapahtuu luokkahuoneessa, joten runojen käyttötarkoitus on pedagoginen. Ilmankos äikänopet ovatkin jo ehtineet ilahtua Runo vieköön -paketista.

Opas kertoo myös: “runo kykenee kiteyttämään tunteidentäyteisen tuokion. Runouden ikuisimpia aiheita ovat rakkaus ja kuolema”. Nekin ovat mukana antologian aiheistossa, mutta nuorenrunouden ehkä päällekäyvin lajipiirre on nuorille tyypilliseksi ajatellun esineistön nostaminen symbolivirraksi – mikä runon teema sitten olikin. Pushupit, kännykät, pleikkarit, läppärit, skeittikengät, remmikorkkarit ja emolevyt rakentavat siltoja aikuisten kirjoittajien ja nuorten lukijoiden välille. Nämä välineet myös sulkevat nuoren omaan maailmaansa ja piirtävät ääriviivat sille hahmolle, jota kirjoittajat ovat lähteneet puhuttelemaan.

Pedagogisilta täsmäiskuilta vaikuttavat Markku Kaskelan viittauksia pullistelevat tekstit ja Hannu Hirvosen veikistelevät haikut ja tankat, nuo äidinkielentuntien vakiorunotavarat. Opas puhuu paljon suomalaisesta nykyrunosta ja mainitsee suppeassa runoushistoriikissa 2000-luvun piirteeksi muotokokeilujen runsauden. Jäljet tästä ovat kuitenkin antologiassa vähäisiä: kokeilua edustavat Jyrki Heikkisen sarjakuvarunot ja Anna Halmkronan / Ville Hytösen pelirunot, jotka eivät vain mainitse laitteiden nimiä, vaan konkreettisesti pelaavat.

Muodolliselta kannalta nuortenrunogenren tekstit eivät juurikaan poikkea aikuisten runoista. Sama jako modernistissävytteiseen perusrunoon, proosarunoon ja kokeelliseen mausteeseen pätee. Runous esitellään opettajan oppaassa ennen kaikkea kuvallisena kielenä, joka herättää tunteita, ja antologia tukee tätä lukutapaa. Opas kuitenkin pyrkii sisällyttämään itseensä jonkin runo-oppimäärän, ja sortuu hokemaan sanaa “runo” loputtomiin.

Uutisista välittyy ongelmallinen kuva nuorten elämästä: on koulukiusaamista, jokaisella luokalla joku kärsii pahoistakin mielenterveyden ongelmista, perheet hajoavat, päihteet lyövät leimansa arkeen, kouluampumiset ovat herättäneet pelkoa, nuoret ovat yksinäisiä, sosiaalinen elämä on ainakin osittain siirtynyt internetiin ja konsoli- ja tietokonepeleihin uppoaa runsaasti aikaa. Ympäristöhuoli, eläinten oikeudet, monikulttuurisuus ja taloudellinen eriarvoisuus ovat läsnä nuorten arjessa. On käsittämätöntä, että tähän kokemukseen Runo vieköön pystyy tarjoamaan vain yksittäisiä mainintoja.

Kaupalliseen kulttuuriin antologia lähtee jopa mukaan puhumalla nuorille tavaran ja tuotemerkkien avulla (iPod). Se on suorastaan umpimielistä. Antologia antaa nuorista sellaisen kuvan, joka aikuisiakin miellyttää – näiden runojen nuori on mukiinmenevä, vain kännykän päässä, ja hänen huolensa mahtuvat skeittikenkään. Runo vieköön ei ota riittävän vakavasti nuorten tarvetta puhua peloistaan ja ongelmistaan vaikkapa nyt etäännytetysti lukemisen kautta – nämä runothan tulevat monienkin ihmisten tulkittaviksi, ja kuitenkin ne karttavat tärkeitä aihealueita.

Monet nuoret toimivat päivittäin netin tekstipohjaisessa ympäristössä, jossa kirjoitettu kieli lyhenteineen, sanaleikkeineen ja visuaalisine piirteineen ovat osa heidän kielellistä repertuaariaan. Kirjassa ei ole nettislangin hymiöitä, leetspeakia tai leikkiä qwerty-näppäimistön visuaalisuudella. Vaikka “äksdee” on siirtynyt puhekieleen, kynällä saatetaan tekstata <3 -kuvio, ja nykyrunokin käyttää hakukonetta, nettikieltä ja -merkkejä, Runo vieköön on autuaan tietämätön tästä ulottuvuudesta. Nuortenrunogenre siis synnytetään perinteisen runon painetussa ympäristössä, jossa on kuvituksenomaista flirttiä sarjakuvan kanssa. Antologialle kelpaavat ainoastaan nuorten elämään liitetyt tekniset välineet ja materiaaliset detaljit, joille ei ladata sen syvempää sisältöä.

Ainoastaan Vilja-Tuulia Huotarisen “tyttörunot” pureutuvat muotilehtien ja -tuotteiden pinnan läpi älykkäästi ja tunteellisesti. Ne rinnastavat lehtien edustamat kauneusihanteet ja tytön kasvun naiseksi:

Huomenna olet kevyempi, joustavampi
ja vaimennat tärähdyksiä.
Peität armollisesti. Olet lämmintä kuin kesävilla,
et narise liikkuessasi

Tyttörunouden voi ymmärtää tietysti myös “runotyttörunoudeksi”, jonka eteerisyyttä edustavat lähinnä Hannele Huovi ja Johanna Venho. Pojille suunnattuja ovat selvästi Tomi Kontion ja Harri István Mäen tekstit, jotka tavoittavat tummia sävyjä: “otan kädestäsi kiinni / viiltohaavoja on laskujesi mukaan 83” (Mäki). Mäen teksteissä kuolema-teema on esillä vakavalla tavalla. Runoissa valmistaudutaan kuolemaan, liike vie alaspäin, ja kuolema on armollinen: “oi enkelit / miksi meidän on aina / kuoltava nukkuessamme”. Kontion kohdalla taas jää auki onko tämän runoissa kyse aikuisen nostalgiasta vai todellakin positiosta, johon joku nuorukainen voi itsensä asettaa: “Ravintolan valomainos on rikki / se sirisee kuin urbaani kaskas”.

Antologian sukupuolisuus ei huojahtele: tytöt ovat tyttöjä, pojat poikia. Tyttöjen runoissa tärkeää on oman ruumiin punnitseminen ja poikarunotkin hakeutuvat tytön kehon lämpöön, haikailevat rakastettua. Pojan muuttuvaa vartaloa runous ei koskettele. On yllättävää, että naisruumis on näin kohostuneessa roolissa jo nuorille tehdyssä lyriikassa, ja että sukupuolisuus on kyseenalaistamatonta.

Nämä johtopäätökset voi siis vetää, jos ottaa Levolan genreleikin vakavasti. Pidetään leikki leikkinä ja sanotaan näin: kun nuori lukee runon, tapahtuu elämys, ja se on kivaa. Siinä päämäärä, runo sentään! Runo puhuu kivoista asioista ja sivuuttaa kipupisteitä, jotka kuitenkin ovat läsnä nuorten arjessa. Ehkä ne sitten ovat sietämättömiä luokkahuonekeskustelun aiheiksi, ainakin aikuisille. Pikaisten elämysten nappailu lienee tärkeä kansalaistaito, mutta toivottavasti peruskoulu osaa vielä valmentaa muunkinlaiseen lukemiseen.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi