Khaijamin lauluja

31.3.2010 :: 4|2009, Arvostelut

Khajamin lauluja, Omar Khaijam

Omar Khaijam. Khajamin lauluja. suom. Kiamars Baghbani ja Leevi Lehto. ntamo 2009.

On mielenkiintoista, että Omar Khajamin nelisäkeistä on jo peräti kaksi suoraan alkukielestä tehtyä käännöstä (ensimmäinen on Jaakko Hämeen-Anttilan kääntämä Malja ja mennyt maine, Basam Books, 1999. Häneltä on myös ilmestynyt kirja Omar Khaijam: Runoilijan elämä. Otava, 2008). Kritiikin näkökulmasta tilanne on antoisa.

Leevi Lehto ja Kiamars Baghbani ovat tehneet suuren työn sovittaessaan persialaista mittaa suomenkieleen, joka on sekä kielellisesti että kulttuurisesti hyvin kaukana. Kielellis-historiallista yhtymäkohtaa voi yrittää löytää korkeintaan muutaman lainatun sanan kautta. Metafyysisellä ja inhimillisellä tasolla runot tietenkin puhuttelevat myös kuudennenkymmenennen leveysasteen pohjoispuolen pessimististä harhailijaa:

Viime yönä viiniruukun rikki paiskasin
juovuksissa olin, paljon räyhäsin
ruukku sanoi minulle, elekielellään
Noin olin ennen. Näin sinä myöhemmin.

Mikä loistava kulttuurien välinen käytävä!

Näkökulmaltaan ja toteutukseltaan Khajamin lauluja ei ole tavanomainen runokirja. Ensinnäkin kääntäjä kertoo käännöstyöstä tavalla, joka luo runoille uudenlaisen kontekstin. Toiseksi kirjan mukana on äänite, jossa kaikki runot on lausuttu sekä alkukielellä, että suomeksi. Samaa konseptia voisi kernaasti käyttää muissakin käännöksissä!

Kääntäjien kunnianmukaisena, ja esipuhetta mukaillen, ”mahdottomana ja mielettömänä” tavoitteena on ollut mahduttaa runoon sekä mitta, että mahdollisuuksien mukaan loppusointu. Äänteellisesti runot on yritetty saada mahdollisimman yhdenmukaisiksi persiankielisen kieliasun kanssa. Yleensä tällaisen tavoitteen toteutus (-yritys) välittyy lukijalle kankeutena ja työläytenä. Runoudessa tällaiset ominaisuudet saatetaan tosin hyväksyä tietyn tyylin ominaispiirteiksi muutenkin. Tästä huolimatta monen lukijan ensihuomio on: ”Ahaa, tässä on mittaan tehty runokäännös!”. Tältä on vaikea välttyä. Toteamus on kuin premissi, jonka jälkeen varsinainen lukeminen voi alkaa. Yrjö Jylhän Don Quijote Manchalaisen runo-osiot ja Paavo Kajanderin Shakespear – Draamoja käännökset ovat tästä hyviä esimerkkejä. Khajamin tarâneissa käyttämä mitta on myös sillä tavalla suomen kielikorvalla vieras, että ei kai kukaan sanaseppä (ehkä Lehdon mainitsemaa pioneerikääntäjä Otto Mannista lukuun ottamatta) ala omaehtoisesti tuottaa tuohon mittaan sopivaa runoutta.

Välillä mitan ja riimin vaatimus on ajanut kääntäjän mielenkiintoisiin ja hauskoihin sanavalintoihin kuten alatityly nymfintäyteinen. 114 toisesta säkeestä löytyy myös ennätäyt, jonka ylimääräinen y-kirjain selittyy riimivaatimuksella: muut säkeet loppuvat sanoihin käyt, näyn näyt. Seassa on myös vanhahtavia runokielen sanoja kuten poies, joka hätätilanteessa tuo riville yhden tavun lisää. Kielessä sekoittuvat monet eri tasot ja vivahteet.

Runon 55 kaksi viimeistä säettä tuovat hienovaraisesti ja pienellä eleellä mukaan viittauksen meidän aikaamme ja sen tulosvaatimuksiin:

sinä, muistathan järjen pitää päässäsi
noidenkin, tehokkaiden, näet sekoavan!

Khaijamin anarkistinen ja yhteiskuntaa kritisoiva sävy taipuu kätevästi uuteen ympäristöön.

Toisinaan runo ja sen rytmi on kuin torakka, jonka yhden jalan nivel on kääntynyt väärään suuntaan estäen sulavan ja luonnollisen liikkeen. Tästä groteskista kielikuvasta huolimatta Lehdon pitkän kokemuksen koulima kielikorva on eittämättä tuonut poljentoon oman rytminsä joka kantaa läpi teoksen: vaikka torakan liike ei olekaan niin pakoton kuin olemme tottuneet, siinä on kuitenkin oma säännönmukainen toistuvuutensa. Tietenkin myös tekstiin ovat tihkuneet Khaijamin alkuperäisen ajattelun säteet, tukevasta maasta ponnistavat, elävät ja vähän eksyttävä kielikuvat ja yleismaailmallinen puhuttelevuus, jotka omalta osaltaan kantavat käännöstä.

Ei käy kieltäminen ettei Lehto olisi välillä onnistunut todella hyvin muotoiluissaan, mutta mitan soveltaminen poikkeuksetta läpi teoksen on tuonut mukaan kulmikkuutta, mutkia ja äkkijarrutuksia joita on välillä vaikea seurata:

Kauniin jos kerran sain muodon katsoa
tulppaanit, posket, varsi mäntypuunsalskea
ymmärrä en täällä saven huvipaikassa
minkä tähden maalasi näin suuri maalaaja

Tekstin merkityssisältö ei aina ole välittynyt kääntäjälle. Runon 19 kahden ensimmäisen säkeen mahdollisimman suora semanttinen käännös persiasta, ilman metaforia tai hämäriä kaksoismerkityksiä on: ”Sydän, jos kerran elämän salaisuuden ymmärtäisit / myös kuolemassa jumaluuden salaisuudet ymmärtäisit.” (Del, sirr-e hayât agar kamâhîye dânast/ Dar marg ham, asrâr-e elâhî dânast) Lehdon käännös on kääntänyt toisen säkeen merkityksen aivan päälaelleen:

Jos salat elämän kerran ymmärtäisit
samat Allahin kuoleman myös käsittäisit.

Alkumerkityksessä ei siis puhuta Allahista vaan jumaluudesta käsitteenä. Alkuteksti ei viittaa tämän jumaluus-käsitteen kuolemaan, joka olisikin varmasti aika mielenkiintoinen tapahtuma, vaan kuolemalla viitataan siihen henkilöön jolle runossa puhutaan. Onko kääntäjä tässä kokenut jonkinlaista provokatiivista mielihyvää sohaistessaan sanan säilällään johonkin tarkemmin määrittelemättömään suureen ja helposti ärsyyntyvään uskonnollisten arvojen muurahaispesään? Vai onko kyseessä liiallisesta poeettisesta eläytyvyydestä johtuva väärinymmärrys?

Lehdon ja Baghbanin käännös heijastaa vain osittain sitä melodisuutta, sointuvuutta ja keveyttä, joka alkutekstistä välittyy. Tässä suhteessa Hämeen-Anttilan käännös on paremmin onnistunut ja antaa vaikutelman, että lähtökohtana ovat olleet enemmänkin kielen sulavuus ja notkeus kuin rytmiset tai mitalliset seikat. Toisaalta Hämeen-Anttila ei tarkastele itse käännöstyötä tai höystä teostaan omalla näkökulmallaan kuten Lehto, mikä onkin Khajamin laulujen piirre. Lehto valaisee esipuheessa kiinnostavalla ja yksityiskohtaisella tavalla käännöstyön prosessia ja valintoja joita hän on halunnut ja joutunut tekemään. Siksi kirja ylittää tavalliselle runokirjalle asetetut raamit ja tarjoaa uuden syvyysulottuvuuden. Esipuhetta voi pitää myös esitelmänä tai tutkielmana, jopa oppikirjana, runouden kääntämisestä ja metodista jonka kääntäjäkaksikko on valinnut. Se on referenssi, jota voi suositella kääntämisestä kiinnostuneille. Tämä yksityiskohtaisemman avautumisen piirre on myös yksi tärkeimmistä eroista suhteessa Hämeen-Anttilan näkökulmaan, joka on, ei kuiva eikä steriili, mutta kuitenkin hyvin akateeminen.

Kun Lehto esipuheessaan näkee säkeet Khajamin kirjoittamaa matematiikan teosta mukaillen ”yhdensuuntaisina janoina, jotka leikkaavat toisensa ilman, että ne loittonevat toisistaan”, nämä kaksi käännöstä on mahdollista nähdä janoina, jotka leikkaavat poeettisessa avaruudessa Khajamin teoksen eri suunnista. Kumpikin käännös kantaa sisällään suurennuslasia, jonka läpi runot näkyvät tietystä kulmasta ja näyttäytyvät tietyllä tavalla. Näin ne ovat toisiaan täydentäviä ja ikään kuin piirittävät alkumerkitystä eri puolilta. On sinänsä paradoksaalista, että runoilija, joka valitti elämän katoavaisuutta, ohimenevyyttä ja kuoleman ennalta arvaamattomuutta usein melankolisella äänenpainolla, on onnistunut luomaan runoutta joka kiehtoo ja kiinnostaa vielä tuhannen vuoden päästäkin. Eivätkö säkeet, jotka jo tuhat vuotta ovat liikuttaneet lukijoiden huulia ja kiertäneet mielen käytäviä ole jo melko lähellä kuolemattomuutta? Ainakin symbolina tuhannen vuoden olemassaolo on vahva.

Kadotetun uskoon vie yksi henkäys
tietoon epäilijän: samoin vie yksi henkäys
hengitä tää pieni hetki rakkauden!
ei muuta elämässä kuin tämä henkäys

Khajamin lauluja puhaltaa jo toistamiseen näihin säkeisiin fennougrilaista henkeä, jonka kautta hänen tietonsa saviruukulle, kenties, saapuu muutama uusi janoinen pessimistiharhailija.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi