Matkalla kieli ja minä

15.12.2009 :: 3|2009, Arvostelut

Marianna Kurtto: Maisemasta läpiMarianna Kurtto: Maisemasta läpi. WSOY 2009

Marianna Kurton toinen runokokoelma Maisemasta läpi on hyvin kaunis. Se on viileä ja kaukainen, kuin taulu, jonka pinta on krakeloitu, täynnä halkeamaa mutta tiiviin lakkapinnan alla. Ikäänkuin barthesilaista halkeamalähtöistä lukutapaa ivatakseen Maisemasta läpi on erittäin tiivis; maisemasta toki ollaan läpi, mutta maisema on vettä läpäisemättömän, rikkumattoman kerroksen alla, suljettuna ihmeelliseen kehäänsä, vähän kuin maailma helmessä.

Esimerkiksi nämä säkeet ovat lyyrisyydessään onnistuneita:

[…] Tässä huoneessa
jossa pilvet liikkuivat sydämen yli
ja oli sydän kuin öljyyn tahrattu lintu,
ja pilvet
joiden hopea

Runo kuvailee itäisen Välimeren maisemaa ja raunioitunutta temppeliä. Kurtto manaa taiturimaisesti esiin modernin runouden tradition bysantti-romantiikkaan keskittyineitä ääniä – Paavo Haavikko, Rolf Jacobsen, kenties jopa W. B. Yeats. Kurton runojen kuvasto kullatuista torneista meren koralleihin on hienostunutta ja harkittua. Jopa runojen asemointi – joka toisinaan tuntuu salatieteeltä – vaikuttaa olevan juuri kohdallaan.

Harvoin runokirjojen osatkaan onnistuvat elämään niin sopusointuista yhteiselämää kuin Kurton kirjassa. Jokainen kokoelman kuudesta osasta on kohdallaan, niin niukkuudessaan kuin runsaudessaankin, niin avoimuudessaan kuin arvoituksellisuudessaankin, niin tuskaisuudessaan ja riemukkuudessaankin. Kurtto jatkaa suomalaisen modernistisen estetiikan ja 1990-luvun hiotun proosarunon perinteitä ja maustaa sen 2000-luvun aikana vakiintuneilla kokeellisilla keinoilla, kuten rivien taivuttelulla tai lauseopin rikkonaisuudella.

Kielen suvereeni hallinta saa ajattelemaan kotimaisen lyriikan modernistista perinnettä. Maisemasta läpi hakee kosketusta modernismiin erityisesti kuvastonsa kautta, jossa elää vaikkapa Tuomas Anhavan hyödyntämä meren, kielen ja kasvun aihepiiri. Tyylillisesti lähellä on Eeva-Liisa Mannerin yhtäaikainen kuulaus ja leikillisyys. Paavo Haavikon lyriikan salaviekas yhtenäisyys kaikuu Kurton tekstissä, on houkutus tulkita kertomus yhdeksi kuin sarjaksi lyyrisiä erillispurkauksia. Myös Kurton kirjan puhujahahmo vaikuttaa modernistiselta subjektilta, joka hajoaa pikemminkin omaan keskittyneisyyteensä eikä postmoderniin tapaan levittäytymällä positioiden kulkueeksi. “Enkä puhu vertauksin”, toteaa Kurton puhujahahmo ja näin ilmentää modernismillekin tuttua huojuntaa kuvaannollisuuden ja konkreettisuuden välillä.

Maisemasta läpi aloittaa matkan leikkikentältä. Alikulkutunnelin kautta tullaan siviillä Pariisin ”metrotietämättömyyteen”, sieltä Välimeren maisemien ja säätilojen kautta Afrikkaan. Samalla matka merkitsee kasvua. Puhuja kasvaa leikkikentältä karttaa myöten Afrikkaan ja lopulta kieleen:

Ja mitä kieltä ne [simpukankuoret] puhuvat, kun ne kävelevät
ohi palmujen ja kirjallisuuden, on märkää pitää kädessä
meren valkoista, painavaa kantaa taskussa
tätä katkonaista kipeää kieltä.

Nämä ovat kokoelman neljä viimeistä riviä, joita lukiessa tuntuu samalta kuin ballerina valittelisi kipeytyneitä varpaitaan – vähintäkään tuskaa ei lukija näe, runo ainoastaan puhuu siitä. Runo on pitkälle hiottua, ja jos hiojan kieli nyt onkin kipeytynyt, niin tätä tuskaa on vaikea jakaa.

Vaikutelma johtunee siitä, että kielen epäjatkuvuus (”katkonainen”), sen hankaluus (“kipeä”) ja sen yksilöä kahlitseva luonne (”painavaa kantaa”) ovat niin vakiintuneita tapoja käsittää kieli 1900-luvun modernistisessa runoudessa, että niistä on vaikea enää innostua. Kielen tuskittelu tuntuisi myös vaativan jotain hapuilua, joka näkyisi tekstissä, mutta nyt ote on täysin varma ja mutkaton. Kielen katkonaisuus muuttuukin horjumattomaksi motiiviksi ja kieli lakkaa ilmentämästä omaa häilyvyyttään.

Kätkeekö Maisemasta läpi rikkumattomuuteensa mitään hengittäviä tiloja, vai onko tässä nyt kirja, jota ei voi avata tai sulkea? Maisemasta läpi vaikuttaa harvinaisen koherentilta teokselta, ja tavallisesti koherenssia voi epäillä lavastetuksi, mutta nyt lavastettua onkin prosessimaisuus. Jos matka kielen ja runon saavuttamiseksi on lähtökohtaisesti prosessi, tuntuu Maisemasta läpi vain esittävän matkaa, joka oli kuljettu jo alkaessaan. Kerronnallisuus menettää täten merkitystään, ja niin käy myös metalyyriselle säikeelle, joka kuihtuu ainoastaan koristeelliseksi elementiksi, siis sisältö muuttuukin muodoksi.

Matkustamisen rinnastaminen ihmisen kasvuun ja metalyyrisin tyylikeinoin ilmaistu kasvu runoilijaksi ovat sellaista kuvastoa, josta on vaikea saada mitään kovin kiinnostavaa irti. Eritoten modernismin traditiossa uudistuksiin pyrkinyt poetiikka on jähmettynyt pelkästään rikkumattomaan ja kokonaisuuksia tavoittelevaan tekemiseen.

Yleensä luottamus kielen huokoisuuteen auttaa lukijaa elämään runoteoksen universumissa, taitavankin kirjoittajan kynä hieman vuotaa – tai on jopa taito jättää kieli aukinaiseksi. Kurton kirjaa ei pysty lukemaan tällä tavalla. Kyse ei ole vaikeaselkoisuudesta, koska Maisemasta läpi on ennemminkin helppolukuinen, vaan pikemminkin läpitunkemattomuudesta, ehkä samasta tunteesta, joka valtaa ylityöstetyn piirroksen tai maalauksen katsojan: tässä ei enää tarvita minua. Kirjoitus on loppuunsaatettu.

Maantieteilijä J.G. Granön Puhdas maantiede -teosta pohjatekstinään käyttävä ”Valosta taottu saari” sijoittuu Kurton kartalla kreikkalaisen temppelin ja Afrikan mantereen väliin. Granön valoluokittelut ovat jo sinänsä runollisia löytöjä, ja Kurtto kirjoittaa niidenkin pohjalta hyvin.Ymmärrän Granöltä lainatut luokitukset runojen otsikoina, ja ratkaisu on viehättävä. Runo ”Hohdevalot. Tasaisesti hohtavat (kirkas taivas, vedenpinta, jää ja lumi, sateenkaari, kiilloitettu, sileä tekoaines j.n.e.)” kirjaa ilmiöitä poeettisesti luetellen, mutta liittäen mukaan tarinallisia elementtejä:

Tuskin olit päässyt maailman metsän reunalle kun oli ryhdyttävä tunnistamaan
esineitä, kaivettava taskusta sormi joka osoitti. Puhe teki suussa kipeää. […]
Kaksi pisaraa, niin syttyy sateenkaari. Konepellit loistavat. […] Etsit aarretta, sinussa. Se on liian hilja
a.

Puhujakin etsii aarretta, tosin itsestään. Aarre on kieli, jota runo moittii puolimatkassa vaitonaiseksi – siitä huolimatta kieli tuntuu taitavan runon aivan hyvin.

Kurton runoille, ja runot ovat hyvinkin myötäsukaisia lainauksia kohtaan. Esimerkiksi hohdevaloille Kurtto hakee aistillisia vastaavuuksia – mikä sekin on Granön hengen mukaista. Lisäksi puhuja elää Granön valotiloissa. Suhde moderniin on jotenkin romantisoiva, pittoreski ja hermeettinen, niin esteettisesti kuin filosofisestikin. Kurtto kirjoittaa eläytyen, ja toteuttaa erään kauneuden agendaa, mutta lopultakin Maisemasta läpi on ponneton suhteessa modernistissävyiseen poetiikkaan. Se on mallikelpoista työtä, mutta se ei pysty haastamaan esteettistä pohjaansa tai työstämään omaksumaansa kielikäsitystä kovin pitkälle. Joskin se pystyy varioimaan lähtökohtiaan kauniisti.

Maisemasta läpi antaa koirahahmon hieman sekoitella sivujaan. Koira tuo kepeyttä liioitellun kauniisiin näkymiin. ”Avaruuteen unohdettu koira” viittaakin Laika-koiraan ja koirahahmon funktio on samantapainen kuin taiteilija Pekka Nevalaisen pleksisen Laikan, joka 1980-luvulla seikkaili erilaisissa maisemissa, ja symboloi uteliaisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Kurton koira yllyttää puhujaa, naruttaa häntä, tekee varsin epäkoiramaisia temppuja, kuten runossa ”(NÄKYMÄTÖN)”:

Millainen koira soittaa sinulle keskellä yötä ja kertoo karanneensa, turkki nutturalla,
millainen koira. Kuusta pudonnut

Koira poseeraa trickster-hahmona, joka saapuu yössä ja tekee asioita, joita koiran ei nyt vaan sovi tehdä. Vaikutelma kuitenkin jää pinnalliseksi – tulkitsenko minä väärin, vai voiko Maisemasta läpi vain ehdottaa koira-tricksteriä oikeaoppisesti ja jättää sen viemättä sellaisiin hillittömyyksiin, joihin se olisi kuljetettava? Koiramotiivi jotenkin alleviivaakin vaikutelmaa siitä, että poetiikka pyrkii raapimaan omaa kauneuttaan, mutta se ei vaan kynsi riittävän kovaa.

Maisemasta läpi on aidosti leikillinen runokirja, ja juuri leikillisinä hetkinä sitä voi vähän likistelläkin. Erityisesti osa ”Vihreästä säästä” on jopa letkeä kuin lastenruno, ja osoittaa sekin Kurton taidokkuutta:

[…] Savanni-imitointi
puhuu omaa kieltään joka on tuk
koista kieltä jota puhun, se alkaisi
näin: seisoisin Savannilla ruoka
Listana, reisien kohtalokkaana
viitteenä. savannoisin. Oisin vaan.

Kielen käyttämisen problematiikan korostuminen tekee Kurton kirjasta metalyyristä runoa, johon on lukijan vaikea eläytyä ja sivustakatsoja ei löydä paikkaansa runon edessä. Matkatematiikka ja kasvu ovat tietysti avoimia aiheita, joiden puitteisiin sopii miltei kenen tahansa kokemuspiiri, mutta kielellinen taituruus ja sen temaattinen painottaminen pitävät lukijan etäällä. Kauneudenetsijälle Maisemasta läpi on varma teos, mutta touhukkaampi lukija liukuu vinhaa vauhtia alas pitkin liukkaaksi hiotun kielen pintaa.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi