Pääkirjoitukset


Esine

28.9.2016 :: nro 85, Pääkirjoitukset

Vuonna 1935 psykologi Clark-Trimble suoritti tärkeän kokeen. Hän asetti lattialle neljäsataa matonpalasta laadun mukaan järjestettynä, aina karkeasta ovimatosta mittaamattoman arvokkaaseen kiinalaiseen silkkiin. Kokeen aikana kankaiden päälle pudotettiin marmeladilla voideltuja paahtoleivänpalasia, ja tulos tilastoitiin: kankaan arvokkuuden havaittiin korreloivan poikkeuksetta sen kanssa, putosiko leipä marmeladipuoli ylöspäin vai alaspäin. Mitä kalliimpi matto, sitä varmemmin se tahriintui hilloon.

 

Kokeen tarkoitus oli todistaa oikeaksi psykologin teoria esineiden perimmäisestä vihamielisyydestä ihmisiä kohtaan. Clark-Trimblen kokeen esitteli humoristi Paul Jennings vuonna 1948 teoksessa, jossa hahmotteli resistentialismiksi (latinan res, ‘esineet’ ja ranskan resister, ‘vastustaa’) nimeämänsä hupifilosofian, joka niin ikään pyrki selittämään katoavien avaimien ja särkyvien lasien pahantahtoisuutta.

 

Viime vuosikymmeninä hyvin erilaista esinteoriaa kehitelleen Bill Brownin sanoin voisi todeta, että milläpä ajalla ei olisi ollut omanlaistaan pakkomiellettä esineistä.

 

Jo viktoriaanisen ajan olohuoneet ja romaanit pullistelivat nupullaan olevan kulutuskulttuurin ylenmääräistä tavarapaljoutta, mutta kulutukseen liittyvät fantasiat värittyivät kauhulla mahdollisuudesta, että ihmiset eivät hallitsekaan esineitä vaan esineet ihmisiä. Ei ole sattumaa, että aineellisen elämän hylkääminen on kautta aikojen nähty ainoana mahdollisuutena ihmiselle, joka mielii keskittyä ajatteluun — objektien vähyys on nähty subjektin mahdollisuutena tulla esiin.

 

Askeesin ihanne ja muodon minimalismi ovat modernin yltäkylläisyyden luonteva vastinpari, funktionaalisuuden ajatukseen verhoutuneena. 1900-luvun avantgardistinen runous haaveili tehokkaan koneen tavoin toimivasta taiteesta, ja funktionalistinen arkkitehtuuri pyrki rakentamaan asumiskoneita. “Höyrykoneen, lentokoneen, automobiilin nimeen vaadimme oikeutta terveyteen, logiikkaan, rohkeuteen, harmoniaan, täydellisyyteen“, kiteytti Le Corbusier taylorilaisen tehokkuusajattelun kosmis-harmonisen klangin. Bauhausin teolliset muotoilijat pyrkivät suunnittelemaan käyttöesineitä, jotka eivät tarvitse manuaalia, vaan kertovat muodollaan oman käyttötarkoituksensa.

 

“No ideas but in things”, sanoi modernistirunoilija William Carlos Williams, tavoitteenaan kuvata esineitä sinänsä. Mutta millaisia ajatuksia esineet kantavat mukanaan?  Ne välittävät viestejä, kertovat tarinoita, niihin kiteytyy ruumiillisa tapoja toimia, sanalla sanoen toimivat. Hankalampi tehtävä on sanoa jotain siitä, mitä esineet ovat. Ranskassa sotienjälkeisen massakulttuurin kynnyksellä Roland Barthes, Jean Baudrillard ja Guy Debord tutkivat, miten esineiden materiaalisuuden sijaan meille tarjoutuukin kuvia: kuluttajan halua ja fantasioita; näköaistiin pohjaavassa kulutuskulttuurissa tuntuu olevan mahdotonta ajatella esineitä itsessään, ei vain suhteessa ihmiseen.

 

Olemme tavaroiden ympäröimiä, sotkeutuneita esineisiin, mutta siinä ei ole mitään uhkaavaa. Esineiden materiaalisuus ei ole mitään ihmiselle vastakkaista vaan likeistä, limittäistä. Kiasmassa maaliskuussa auenneessa Jani Ruscican näyttelyssä neuvostomallinen soittorasia ja Walter Benjaminin ideoima radiolaite seisovat kärsivällisesti paikoillaan, kunnes tietyin väliajoin antautuvat vuorovaikutukseen taiteilijan kanssa.

 

Runokirjojen esineluonnetta on viime aikoina alleviivannut Suomeenkin rantautunut vihkomuoto. Aikamme chapbookia leimaa yhtäältä pelkkyys ja minimalismi (vanhat runot vihkoon ja uutta päin!), toisaalta vapaus kokeilla. Ylipäätään uusi kotimainen runous tutkii omaa materiaalista luonnettaan esimerkiksi kirjaesineen korostumisen kautta.

 

Mutta entä miten lähestyä esineitä runoissa? “Kenties lukemisessakin […] auttaisi siivoojan tai puhtaaksikirjoittajan ote”, ehdottaa Laura Oulanne esseessään Aistillinen nonsense: Herkät napit ja esinesanojen affektiivisuus. Oulanne pyrkii luentaan, jossa esineiden materiaalisuus ei katoa tulkinnassa. Kirjoittamisessa, kuten luennassa, korostuu sen ruumiillisuus ja affektiivisuus. Siivooja-lukija ei ole tekstin kuluttaja vaan toimija, Ian Bogostin sanoin puuseppä, joka osoittaa myös ajattelun olevan toimintaa.

 

Virpi Alanen on samoilla jäljillä esseessään Olemassaolon semiosiksen tihentymiä. Hän esittää, että runoutta voi ajatella melkein minkälaisen materian puitteissa tahansa: “Kuten puuta, kieltä voi veistää. Vuolla siitä lastuja. Ommella siitä kudottuja nauhoja. Tai kieltä voi muovata kuten savea, sulattaa kuten muovia, steariinia, tinaa, lunta, puhaltaa kuten lasia, saippuakuplia.” Runous voi olla paitsi vuolemista, myös keräilyä. Vekottimien, harvinaisuuksien ja rojun kerääntymistä tutkitaan Ralf Andtbackan Wunderkammer-teoksesta suomennetuissa runoissa, jotka rakentuvat 1500-luvulla syntyneen kuriositeettikabinetin teeman ympärille.

 

Niin ikään Kristian Blombergin esseessä Kirjaesineitä, virheitä, näppituntumaa selaillaan kirjallista kummallisuuksien kokoelmaa. Esseessä kirjaimellisesti tunnustellaan, miten kirjaesineiden tahattomat tai tahalliset taktiilit ominaisuudet merkityksellistyvät luennan horisontissa. Kirjan kannen tuntu, sivumäärän paino käsissä tai painovirheelliset aukeamat vaikuttavat lukemiseen ja saattavat häiritä sitä, mutta “[j]os kirjan mekanismia on vähänkin jäljellä, se edelleen tuottaa lukemista ja aihioita erilaisille tulkinnoille”, Blomberg kirjoittaa.

 

Runoesineen materiaaliset ominaisuuden nousevat pintaan myös lehdessä julkaistavissa Maarit Mustosen ja Laura Trennesin visuaalisissa runoissa, joissa kirjoituksen teknologia vuotaa osaksi runon semioottista kehikkoa. Mutta entä materiaalisuus, joka pakenee ulottuviltamme? Pauli Tapion kääntämässä Nikita Safonovin esseessä Tila jota ei ole kun se on puolestaan kysytään, miten nykymedian tuottamat virtuaaliset kuvat “asettavat kyseenalaisiksi käsityksemme esineestä ja materiaalisuudesta yleensä. Materiaalisuus lipeää käsistä, muuttaa jatkuvasti muotoaan ja hämmentää ihmistä, pakottaa hänet pohtimaan, mitä oikeastaan näkee edessään, ja upottaa hypnoottiseen matriisiuneen, kohtuun.”

 

Seuraavasta numerosta alkaen Juha-Pekka Kilpiö liittyy mukaan toimituskuntaan vastaamaan pääasiassa kritiikeistä. Lehden teema on Laitos, ja se ilmestyy elokuussa. Mainiota kevään korvaa!

 

Anna Tomi

Vesa Rantama

Share

Minä

22.2.2016 :: nro 84, Pääkirjoitukset

”Onko muodon vapaa moninaisuus mahdollista”, kysyi Mark Wallace Teemu Mannisen suomentamassa esseessä, joka julkaistiin vuonna 2005 Tuli&Savun numerossa leegio – minä olen monta. Keskeneräisyyttä, avoimuutta ja poediversiteettiä juhlineessa keskustelussa kaikui sama kysymys, joka oli piinannut kielikeskeistä runoutta jo kolmenkymmenen vuoden ajan: onko yksilöllistä luovuutta? Vai majaileeko runoutta tuottava potentiaali pikemminkin kollektiivin monimuotoisissa laskoksissa, leegioissa?

Neromyytin ja länsimaisen filosofian subjektikeskeisyyden traumatisoiva language-sukupolvi päätyi etsimään luovuutta jälkimmäisestä vaihtoehdosta: anonymiteetistä, yhteisöstä ja ruumiillisuuteensa juurtuneesta runoilijasta. Kuten kirjallisuudentutkija Shlomith Rimmon-Kenan on tiivistänyt, 1900-luvun filosofinen projekti liittyi ylipäätään subjektin hajauttamiseen, mikä tarkoitti yhtäältä sisäisen keskuksen poissaoloa ja toisaalta painopisteen siirtymistä persoonattomille systeemeille.

Toisin kuin teoreettiset esikuvansa jälkistrukturalistit, kielirunoilijat eivät täysin hylänneet yksilöä, joskin he halusivat paikallistaa sen aivan muualle kuin inhimilliseen tietoisuuteen: ruumiiseen ja materiaaliseen kieleen. Kielimaterialistisen poetiikan ydin olikin, että runoutta tehdään kielestä, ei ajatuksista. Yksilöllinen Minä antoi tietä häivytetymmille puhujuuksille, ja ajatus luonnollisesta puheesta oli pitkään pannassa.

 

» Lue lisää

Share

Ilmasto

21.1.2016 :: nro 83, Pääkirjoitukset

Ranskalaisfilosofi Luc Ferry päättää teoksensa Uusi ekologinen järjestys toteamukseen: “Kosmopoliittisuus ei enää ole nationalismin vastakohta – vaikka onkin suotava perityistä koodeista irtautumisen vaiheelle etusija perinteeseen nähden: ilman sitä ei olisi luomista, ei innovaatioita ja ihmisen omimmat merkit häviäisivät. Radikaaliekologian voittokulku yleisessä mielipiteessä mielestäni vaarantaisi koko henkisen maailman, koska siinä pidetään kulttuuria sosiobiologian tavoin luonnon jatkona. Kansanvaltaisen ekologian on nyt valittava raakalaisuuden ja humanismin välillä”.

 

Ferry pyrkii etsimään keskitien ratkaisua, joka mahdollistaisi irrottautumisen luonnon yksisuuntaisen hyväksikäytön perinteestä, mutta jossa toisaalta luontoa ei kuitenkaan ymmärrettäisi ihmisen kaltaiseksi oikeussubjektiksi, vaan kyse olisi yhä oikeusobjektista. Näkemyksineen hän kyseenalaistaa humanismin traditiota, mutta irtisanoutuu radikaaliekologian näkemyksistä ja haluaa säilyttää edelleen ihmisillä tietyn erityisaseman. Ferry katsoo, että ihmiskunnalla on mahdollisuus irtautua luonnonmukaisesta järjestyksestä juuri tietoisuuden ja kielen avulla, ja tämän erityisyyden nojalla hän peräänkuuluttaa ekologisesti tiedostavaa humanismia syväekologisen katsannon sijaan. Muita maapallon luonnossa olevia olentoja ja ihmistä erottaa hänen mukaansa historia ja kulttuuri.

 

» Lue lisää

Share

Elitismi

30.9.2015 :: nro 82, Pääkirjoitukset

Sana ’eliitti’ juontuu latinan kielen sanasta eligere, joka tarkoittaa valitsemista. Eliitin asema perustuu arvottamiseen, olipa kyse sosiaalisesta, poliittisesta tai makuun liittyvästä valta-asemasta. Valtaa edustava ryhmittymä mielletään ja / tai se mieltää itsensä valiojoukoksi. Tämä ”laadullisesti paras aines” sijaitsee aina hierarkian huipulla.

Poliittisen ja taloudellisen eliitin tunnistaminen on huomattavasti yksinkertaisempaa kuin maun eliitin nimeäminen. Taloudellisen eliitin muodostaa omistava luokka, ja poliittinen eliitti on yhteiskunnassa ylintä päätäntävaltaa pitävä taho, joka puhaltaa usein yhteiseen hiilipyttyyn taloudellisen eliitin kanssa. Maun eliitin kohdalla ”valiouden” kartoittaminen on vaikeampaa, sillä mitattavissa olevien materiaalisten resurssien sijaan kyse on myös aineettomasta vallasta, jota ei ole välttämättä artikuloitu yhtä selkeästi tiettyyn joukkoon kiinnittyväksi. Toki eräänlaisina mittareina voidaan käyttää esimerkiksi runoilijoiden saamia palkintoja ja apurahoja, mutta ne eivät kerro maun hierarkioista koko totuutta. Jos esteettistä valioutta mitataan ainoastaan julkisten tunnustusten kautta, viime kädessä hierarkia määrittyy palkitsevien tahojen äänen mukaiseksi. » Lue lisää

Share

Pohjapiirros

16.6.2015 :: nro 81, Pääkirjoitukset

Runotekstiä verrataan usein nuotteihin tai partituuriin: itse teos, runo, syntyy vasta lukijan kokemuksessa tai tulkinnassa. Paperia vasten piirtyvät säkeet mieltyvät luennan pohjapiirrokseksi, rakentamista odottavana ja ohjaavana hahmotelmana. Ajatus pohjapiirroksesta liittyy kysymyksiin tekstin tilallisuudesta ja sivuilta aistittavasta asetelmallisuudesta. Mittakaavat vaihtelevat sen mukaan, kuinka runoilija sommittelee kokoelmansa. Tässä numerossa pohjapiirros toimii mainittuja teemoja kokoavana käsitteenä ja samalla tienviittana laajempiin rakentamisen ja arkkitehtuurin kuvastoihin.

Runon ja rakennuksen analogiaa voidaan lähestyä ainakin kahdesta suunnasta. Yhtäältä runo on arkkitehtoninen kokonaisuus, jonka odotetaan noudattavan tiettyjä muotoiluperiaatteita. Tekstin on vähintäänkin pysyttävä koossa, vältettävä väärää geometriaa ja tarjottava lukijalle sekä kulkureittejä että tilaa hengittää. Muodon ulottuvuuteen liittyy likeisesti runon funktionaalisuuden eli käytettävyyden vaade. Funkkis-arkkitehti Le Corbusierin (1887–1965) teesiä, jonka mukaan talo on kone asumista varten (une machine-à-habiter), voidaan kaiketi soveltaa myös runouteen – tosin joskus teksti voi potkaista talon käyttöohjeita hallitsemattoman asukkaan pihalle. » Lue lisää

Share

Elävä kuva

5.5.2015 :: nro 80, Pääkirjoitukset

Elävä kuva on elokuvasta käytetty synonyymi, mutta myös runoudessa kuvat ovat elossa ja liikuttavat merkityksiä. Kielikuvat ovat runouden ikivanhaa käyttövarantoa. Kielen kuvallisuuden on katsottu ilmenevän kirjallisuudenlajeista kaikkein rikkaimmin juuri runoudessa, sillä runot tunnustelevat kieltä sen konventionaalisia käyttötapoja kyseenalaistaen. Historiallisesti kuvallisuuden tärkein tehtävä oli pitkään havainnollistaa runon sanomaa ja tehdä lukijaan retorinen vaikutus. 1700-luvun lopulta lähtien vahvistui länsimaisessa runoudessa runokuvien itsenäinen voima, omakohtaisuus ja henkisyyskin. Romantiikan viitoittama kehitys kohti kuvien autonomiaa jatkui myöhemmin runouden modernismeissa.

1900-luvun taitteessa syntyneille ismeille oli tyypillistä runsas trooppien ja figuurien käyttö – tekstit rehottivat erilaisia merkityksen siirtymiä, metaforia ja puhekuvioita. Surrealistit ja dadaistit muurasivat kuvastoillaan usein kryptisen monihahmoista runokudosta, kun taas imagistit etsivät runolta itseriittoista, pelkkyydessään valaisevaa puhdasta kuvaa. 1950-luvun tienoilta lähtien kuvainpalvojat ovat saaneet rinnalleen myös vastaliikkeitä. Käsitetaiteellinen tai minimalistinen runous tuntuu usein viestivän, että kuvien on kuoltava jotta ajatus voisi elää. Mutta ajattelu ei koskaan pääse kovin kauas kuvista. Ne elävät kaikkialla, missä ollaan tekemisissä kielen kanssa. » Lue lisää

Share

Rytmi

23.2.2015 :: nro 79, Pääkirjoitukset

Vuonna 2014 Tuli&Savu täytti 20 vuotta. Näistä vuosista lehteä on tehty yhteistyössä Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun (ent. Taideteollinen korkeakoulu) kanssa kymmenkunta. Graafisen suunnittelun koulutusohjelman opiskelijat ovat vastanneet lehden uljaasta ulkoasusta alkaen vuoden 2003 kolmannesta numerosta, jonka teemana oli Metamorfoosi. Nyt lehti luo jälleen nahkansa pyöreiden vuosien kunniaksi. Formaattiuudistus toteutettiin osana lehtori Arja Karhumaan vetämää graafisen suunnittelun kurssia. Uusiutuneen lehden ovat suunnitelleet Elina Johanna Ahonen ja Anna Neva, jotka vastaavat myös tämän numeron ulkoasusta. Kippis siis uusiutuneelle lehdelle ja sen upeille graafikoille!

Sisällöltään lehti jatkaa kotimaisen runouskeskustelun palkeina ja esittelee monipuolisesti runouksia, runoilijoita ja runouden ilmiöitä. Vaikka runous on elimellisesti muutoksen aluetta, ovat Tuli&Savun juuret toisaalta tiukasti kiinni traditiossa. Formaatiltaan uudistuneen lehden ensimmäinen numero onkin sopivaa omistaa Rytmille, runouden ikuisuusaiheelle, jota luodatessa ovat juuret aina tuntosarvia. » Lue lisää

Share

Työ ja väkivalta

29.9.2014 :: nro 77-78, Pääkirjoitukset

Kun ajattelemme runoutta, luul­tavasti ensimmäisiä mieleen nou­sevia sanoja eivät ole ’työ’ tai ’väki­valta’. Runouden suhde molempiin termeihin on kuitenkin läheinen ja perustavanlaatuinen, kuten käsillä ole­va tuplanumero osoittaa.

Runous on runoilijan työtä – tuskin kukaan kirjoittaja onnistuu kiertämään sitä tosiseikkaa, että runot vaativat istumista ja pitkäjänteistä kielessä oleilua. Kirjoittaminen on hidasta, ja nopeim­matkin runoilijat joutuvat painamaan välillä jarrua, sillä runous ei ole laukkara­ta. Yksittäiset runot voivat toki olla äkil­lisen inspiraation huolettomia tuotteita, mutta tämä on aniharvoin koko tarina. Paperille purkautuva sanojen katras kantaa aina mukanaan ajattelun katveis­sa tai kirjastossa tehtyä työtä, ja tämä ilmaisun hiljaisempi puoli jää helposti näkymättömiin. Muiden kuin runouden harrastajien voi olla vaikea ymmärtää, miten jotakin näennäisesti niin pikku­ruista kuin runo voi veistää niin kauan, ja miksi joku palaa tavaamaan lempirunoilijansa säkeitä aina uudestaan. Ru­noustyössä tuntuu piilevän jotain neu­roottista. » Lue lisää

Share

Kirjoitus|Pää

12.5.2014 :: 76, Pääkirjoitukset

Lapsenlapsia tarkkaillaan, säätilaa havainnoidaan. | Onnellinen onneton, onneton onnellinen | kaupunkikierros alkaa, | hiekkaämpäri kantaa näkymätöntä itkua. | Haastavinta yksilölle ja yhteisöille asetetuissa vaatimuksissa on se, että ne ovat useasti täysin ristiriitaisia. | ”Niin kauan kuin on tietoisuutta, on todellisuuden pahoinpitelyä.” |

Puhtaimmillaan hetkellistä ja ainutkertaista | – | Lukija joutuu viimeistään tässä vaiheessa pohtimaan, onko tekstejä yhä tulkittava | Random-runous on nimittäin | hajautettua maisemaa ilman kohtia, joihin katse voi kiinnittyä. | Impulsiivinen, utelias, moniaalle poukkoileva tyyli tuottaa hienoja kiteytyksiä: | ”JUMALA NÄKEE KAIKEN!” | Niitä ilmestyy säännöllisesti, muutaman vuoden välein. | Ne kerääntyvät koulujen, yliopistojen ja kaupunginosien ympärille. | » Lue lisää

Share

Pääkirjoitus – Mittaa runoudesta

22.1.2014 :: nro 75, Pääkirjoitukset

Vuonna 1948 amerikkalaisrunoilija Louis Zukofsky julkaisi teoksen A Test of Poetry, joka koostui tuntemattomilta ja tunnetuilta tekijöiltä valikoiduista, enimmäkseen anonyymeina esitellyistä runoista. Lukijan sai harjoittaa esteettistä silmäänsä vertailemalla enemmän tai vähemmän rinnasteisia tekstejä toisiinsa – Mannisen vai Saarikosken Odysseia? Lopputulemaa varten jokaisen runon yläkulmaan oli merkitty tila arvosanalle: erinomainen, hyvä, tyydyttävä, heikko.

Kun arvotamme, kuvittelemme janan, jolla on kaksi äärtä: hyvä ja huono. Nuo päätypaalut on isketty vankaan maaperään, ja määritämme asioiden luonnetta niihin tukeutuen. Arvottaminen on kuitenkin aina historiallista ja nojaa tietyn kulttuurisen kollektiivin (tiedostaen tai tiedostamatta) jakamiin sääntöihin, jotka muuttuvat ja hengittävät muun maailman mukana.

Runoutta arvotetaan monilla eri tavoilla ja tasoilla. Esimerkiksi yksittäinen lukija artikuloi harvemmin runoteoksen herättämiä tuntojaan arvotuksiksi, mutta lukukokemuksen nostattamista emootioista ja asenteista rakentuu raameja potentiaaliselle kriteeristölle. Toisaalta runouskenttää määrittäviä hierarkioita tuotetaan myös institutionaalisilla teoilla, kuten jakamalla apurahoja tai palkintoja. Palkittu teos edustaa hyvää, mutta samalla palkinnot kriteeristöineen määrittävät sitä, mitä tuo hyvä kulloinkin on. Teos on täyttänyt tietyn tahon odotukset, ja kiitoksena tuottamastaan elämyksestä, asemastaan kulttuurisessa keskustelussa tai sopivien arvojen peilinä se saa hetken kantaa huomion tiaraa. » Lue lisää

Share