Pääkirjoitukset
Pääkirjoitus 3/2008
19.11.2008 :: Pääkirjoitukset
ILMAN TUULTA EI OLE LIIKETTÄ
[...] tarkoitan Negatiivista Kykyä, toisin sanoen kun ihminen kykenee kestämään epävarmuuksia, Mysteereitä, epäilyjä ärsyyntymättä tavoittelemaan tosiasioita & järkeä [...]
(John Keats)
1.
TÄMÄN KIRJOITUKSEN OTSIKKO reunustaa kuvaa jonka löysin 1600-luvulla kootusta embleemikirjasta. Siinä lapsenkasvoinen Cupido tähtäilee tuulimyllyn takaa kohteitaan. Samankaltainen asetelma kuvaa tai kehystää tätä numeroa: kiinnostuksen kohteena on tuuli.
Voisiko runouslehteä kuvata pieneksi mutta yhteisön kannalta tärkeäksi tuulimyllyksi, jonka ylläpitämiseen koko kylä osallistuu? Lehden tässä numerossa tuulta tutkitaan ja hyödynnetään kahden teeman, proosan ja fantasian, kautta.
2.
Toinen tämän lehden teemoja lävistävä näkökulma on runon ja proosan – ja toisaalta fantasian – välinen rajankäynti, valtakunnanviivojen ylittäminen, nouseminen vieraille vesille ja astuminen niiden takaisiin maihin. Ehkä paradoksaalisesti se oikea ariadnen lankakerä tälle lukumatkalle on John Keatsin negatiivisen kyvyn käsite.
Proosa-osioon Pauliina Haasjoki on tehnyt lasten tietokirjoihin perustuvia runoja, Juhana Vähänen pohtii suhdettaan runouteen ja proosaan, Ville-Juhani Sutinen on kirjoittanut runojaan lyhytproosaksi – Matti Kilponen on puolestaan kääntänyt otteita Lyn Hejinianin proosallisesta runoteoksesta My Life… joitakin mainitakseni.
Kristian Blombergin toimittamaa Tulentekoa-palstaa mukaillen, olemme halunneet kulkea – samalla viedä ja tuoda jotakin mukanamme – runosta proosaan ja proosasta runoon.
Kielen ja mielen fantasiaa lähestytään muun muassa kolmella käännösrunolla: Reko Tikan kääntämällä Tibulluksen elegialla (1,2), Clark Ashton Smithin ”Tähtivaeltajalla”, jonka Teemu Manninen on kääntänyt, sekä Janne Nummelan suomentamalla Michael Basinskin ”Venuksen ilmapiirillä”.
Fantasiaa koskee sama kuin alatyylistä, populaaria ja osin poliittistakin – modernina aikana runous on vierastanut sitä, olipa kyse fantastisesta kielessä tai Tolkien-mielessä.
Tuskin tarvittaisiin kummoistakaan maanjäristystä tai palvelusta hämähäkeiltä, että runoutta ja fantasiaa halkovat sillat alkaisivat taas kantaa, eikä tuo railokaan taida olla niin syvä, etteikö pitkillä tikkailla yltäisi sen ylimmille tasanteille… ennenkin matkustettiin joihinkin eksoottisiin maihin lomamatkalle: hiljentymään ja pohtimaan syntyjä syviä – tai rilluttelemaan kaiket yöt.
Näinä maailmankylän aikoina voi joutua kulkemaan kauemmaksi nähdäkseen lähemmäksi.
3.
Tässä numerossa kritiikkien määrää on lähdetty maltillisesti kasvattamaan. Seuraava Tuli&Savu on Henriikka Tavin päätoimittama 4/08. Lehden teemana on kritiikki, sen haasteet ja arvot
Mikael Brygger
Pääkirjoitus 2/2008
24.6.2008 :: Pääkirjoitukset
&Tkot !
S
Edessäni on satunnainen, ei-edustava pino Tuli&Savuja. Aloitan ensimmäisen pääkirjoitukseni hahmottelemisen kirjaimellisesti vanhojen lehtien marginaaliin. Lehdet ovat usein sisällöltään niin tiiviitä ja runsaita, että on luettava kynällä. Järkyttävää ja samalla innostavaa on huomata, miten paljon olen ehtinyt unohtaa jopa sellaisista numeroista, joita olen itse ollut tekemässä. Tulen yhtäkkiä tietoiseksi siitä, miten tehokkaasti mieli karsii ja yksinkertaistaa, miten nopeasti asioiden ulottuvuudet ja nyanssit unohtuvat.
Viime lokakuussa seisoin Tommi Parkon kanssa Nihil Interitin tiskin takana Turun kirjamessuilla. Tuli&Savua vuonna 1994 perustamassa ollut Tommi alkoi laskeskella että lehteä on piakkoin ilmestynyt 50 numeroa – olimme yhtä mieltä siitä, että rajapyykin ylittymistä olisi syytä juhlistaa. Hieman toki myöhästyimme, kuten tavallista. Kiperien laskutoimitusten ja sähköpostikeskustelujen lopputuloksena selvisi, että juhlat olisi pitänyt järjestää jo numerossa 4/07 ja että käsissäsi, arvon lukija, on nyt Tuli&Savun 52. juhlanumero!
Emme järjestä virallista vastaanottoa, emme vaella menneisyyteen pitkällisin historiikein. Sen sijaan juhlanumero sivuaa osaltaan Jarkko Tuusvuoren Kulttuurilehti 1771-2007 käyntiin sysäämää ja viimeksi Nuoren Voiman 100-vuotisjuhlanumeron (2-3/08) ympärillä virinnyttä keskustelua kulttuurilehtien tehtävistä, tässä tapauksessa nimenomaan runouslehden osalta. Olemme kääntäneet tähän numeroon otteita klassisista runouslehdistä, kukin käännöksistä avaa oman näkökulmansa tähän kysymykseen. Yleisemmällä tasolla juhlanumero pyrkii tematisoimaan myös kysymystä runouden julkaisemisesta ylipäätään: tätä kysymystä pohtivat tahoillaan sekä Kristian Blombergin kirjoitus erilaisista julkaisu- ja kirjoitusalustoista sekä Karri Kokon lukijakertomus seikkailusta UbuWebissä.
Paitsi myöhästyneet syntymäpäivät nämä juhlat ovat myös läksiäiset. Juhlanumeron
myötä toivotamme lehteä viimeisen vuoden päätoimittaneelle Harry Salmenniemelle antoisaa Australian vuotta ja siirrymme uuteen kahden vuorottelevan päätoimittajan malliin. Tätä numeroa päällepäsmäröin minä, seuraavassa numerossa Mikael Brygger ottaa ohjat. Vieraaksi näihin läksiäisiin meillä on ollut ilo ja kunnia saada kutsua lehden aiemmat päätoimittajat. Juhlanumerolla onkin pääkirjoituksia kuin Hydralla päitä muistuttamassa siitä, että uusi on jatkuvasti (epä)jatkuvuussuhteessa siihen, mitä se mielii jatkaa ja olla jatkamatta.
Paitsi läksiäiset, nämä juhlat ovat siis ennen kaikkea jatkot. Koen että oma tehtäväni päätoimittajana viedä eteenpäin, toteuttaa ja kehittää edelleen jo Miia Toivion, Teemu Mannisen ja Harry Salmenniemen ideoimia linjauksia. Olen saanut olla tekemässä lehteä kaikkien näiden kolmen päätoimittajan kanssa. Teemu piti aikoinaan tärkeänä kehittää lehteä journalistisempaan suuntaan. Vastapainoksi päätoimittajan jatkuvalle vaihtamiselle pyrimme nyt selkeyttämään lehden perusrakennetta kolmen vakituisen juttusarjan avulla. Miian päätoimittajakaudelta, Teemun ja Juhana Vähäsen toimittajakaudelta on peräisin myös ”Tuli&Savu pakki”-palsta, joka ilmestyi muutamia kertoja vuoden 2005 numeroissa ja jonka elvyttää tästä numerosta lähtien ilmestyvä ”tulentekoa”-palsta. Toisen vakituisen Runo&Kuva-palstan idean taas keksi Harry Salmenniemi: numeroittain ilmestyvä visuaalista ja kuvan kanssa seurustelevaa runoutta esittelevä palsta jatkaa ja syventää visuaalisen runouden teemanumerossa (2/06) esiteltyjä teemoja. Ensimmäisen Runo&Kuva palstan runo on yksi juhlanumeron viidestä juhlarunosta: juhlanumeron taittajien Janine Rewellin ja Lotta Niemisen valokuva-asetelma juhlistaa Tuli&Savun jo viidettä vuotta jatkuvaa yhteistyötä Taideteollisen korkeakoulun graafisen suunnittelun opiskelijoiden kanssa. Alati vaihtuvien taittajien into ja innovatiivisuus tekee Tuli&Savusta sen, mitä se on; Viime kädessä juuri taittajat tekevät lehden.
Näiden kahden vakituisen palstan lisäksi haluamme päästää säännöllisin väliajoin myös erilaiset lukijat ääneen – lukijan kuuleminen, lukemisen pohtiminen on ollut erityisesti Miia Toivion sydämen asia.
**
Selaillessani lehtiä pysähdyn lukemaan uudelleen ja uudelleen Jean-Michel Espitallierin runomanifestia ”Avantgarden jälkeen”, jonka Elina Siltanen on Tuli&Savu 2/06:een hienosti suomentanut:
Avantgardejen jälkeen kuin taistelun jälkeen, kuin vedenpaisumuksen jälkeen tai kuin rakkauden jälkeen, tai kuin sodan jälkeen tai kuin rakkauden jälkeen, tai kuin sateen-jälkeen-kaunis-ilma tai kuin juhlien jälkeen […]. Avantgardejen jälkeen sanoa että olemme taas keksimässä, etsimässä ja että jos työkalut ovat muuttuneet, jos ohjelmat uudistuvat, ja jos aikakausi siirtää vihollisen tieltä, jää hullu tarve valmistaa turhaa jauhavia sanamyllyjä ja saada ne pyörimään vastakkaiseen suuntaan, kuin dynamot, tuottaa virtausta turbiinien varjossa. Tietenkin se on kuva./ Ja sitten, jatketaan. Sitoumuksitta. (T&S 2/06)
Manifestiruno tuntuu kiteyttävän osuvasti sen yhä jatkuvan krapulan, josta sekä Timo Hännikäisen ”kokeellista runoutta” kritisoiva kirjoitus Nuoren Voiman Runous-numerossa (1/08) että monet ”kokeellisiksi” kutsutut runoilijat tuntuvat kärsivän. Olipa Hännikäisen mielipiteistä mitä tahansa, hän on ainakin armoitettu keskustelun herättelijä.
Muun muassa Miia Toivio reagoi omassa pääkirjoituksessaan Hännikäisen kirjoitukseen ja esittää, että olisi aika alkaa päivittää klassisten avantgardejen poetiikkaa ja täsmentää sitä, missä suhteessa nykyinen uusavantgardistinen kirjoittaminen ja pyrkimykset ovat aiempiin kokeellisuuksiin.
Päivittämisen lisäksi tahtoisin toivottaa tervetulleeksi myös malttia pureskella ja sulatella vaikutteita hitaammin ja perusteellisemmin. Kun esimerkiksi taiteen arvottamisessa käytetyt argumentit tuntuvat usein olevan kotonaan pikemminkin 1800-luvun alku- kuin loppupuolella (eikä tämä ole moite!), tuntuu murina, että jokin asia tehtiin tai keksittiin jo 1960-luvulla, jotenkin höpsöltä. Vaikka henki ehtii tuottaa neljässä kymmenessä vuodessa hirveän määrän kotkotuksia, on neljänkymmenen vuoden takainen taiteellinen ajattelu usein vielä hyvinkin ajankohtaista. Ja pienemmässä mittakaavassa: vaikka viimeisten vuosien aikana Tuli&Savu onkin kiihdyttänyt muutosta ja tuonut uusia ja uusia vaikutteita maahan, ei edellinen lehti lakkaa olemasta tuore seuraavan numeron ilmestyessä. Kääntäjillä ja kulttuurintuojilla on edessään loputtomasti työsarkaa – silti paljon on jo tehty. On mihin palata, missä hidastella.
Henriikka Tavi
Pääkirjoitus 3-4/2000
22.6.2008 :: Pääkirjoitukset
KUKKIA JA RAKENNUSTELINEITÄ
Johanna Venho
LOPPUKESÄSTÄ KÄVIN VILNASSA. Kaupunki pursusi kukkia, oli neitsyt Marian taivaaseenastumisen päivä ja kaduilla kulki naisia kimput kainalossa. Donelaitiksen patsaan jalustallekin joku oli jättänyt pari pietaryrtin vartta. Valokuvasin sivukujia, ja jostain kuuluvaa resitointia seuraten päädyin rähjääntyneeseen kirkkoon, jossa itse kasattujen rakennustelineitten takana pieni ortodoksinen veljeskunta piti palvelusta. Telineet tekivät vaikutuksen: käsipelillä sahattua ja veistettyä pattinkia, lautaa ja männynrunkoa kolmisenkymmentä metriä korkeana rakennelmana täytti koko kirkkosalin kupoliin asti.
Varsinainen opintomatka on ollut tämän numeron teko. Kirjallisia ryhmittymiä ei meillä nouse samaan tahtiin kuin vaikka naapurissa Virossa, mutta on kohottavaa nähdä miten paljon Tulen&Savun ympärille kertyy ihmisiä, jotka ovat valmiita kirjoittamaan, kääntämään ja arvostelemaan omasta halusta ja kiinnostuksesta kieleen ja runoon. Tämän lehden baltialaisista runoilijoista osa oli Suomen Turussa Littera Baltica -kokouksessa lokakuun puolivälissä, ja heitä saattoi tavata ja kuulla myös Turun kirjamessuilla.
Leila Joutsen kirjoittaa, miten liettualaisella kirjallisuudella on ollut sitä itseään tärkeämpi tehtävä: kirjallisuus on pitänyt kansan ja kielen hengissä. Sama pätee kaikkiin Baltian maihin. Suomea vapaampi kustannuspolitiikka näissä maissa saa aikaan sen, että monet kukat saavat rehottaa ja rakennustelineitä on näkyvissä. Innostavaa: löytyy missä kiipeillä! Ei silti, runon aluskasvillisuus elää meilläkin sankkana ainakin päätellen lehteen tarjottujen runojen määrästä. Kieli liikkuu, vuoropuhelua syntyy; sitä tämä lehti saa osaltaan avittaa.
Tuli&Savu leimahtaa (ja pöllähtää) sittenkin, vaikka loppusyksystä tilanne näytti huonolta. Talousvaikeuksien (suom. rahan puute) takia jo kirjamessuille tähdätty lehti on maannut painossa tammikuulle asti. Lopulta teimme päätöksen panna samojen kansien sisään vuoden 2000 kolmannen ja neljännen numeron. Lehdessä ensimmäisenä oleva numero on siis se, jonka alun perin piti ilmestyä jo lokakuussa. Se on Baltia-erikoisnumero, jossa on käännöksiä Turun Littera Baltica -kokoukseen osallistuneilta runoilijoilta.
Pahoittelen, että tilaajat ovat joutuneet odottamaan lehteään näin pitkään.
Pääkirjoitus 1/2007
4.5.2008 :: Pääkirjoitukset
POLITIIKKA TARKOITTAA SITÄ, että yksilöt käsittelevät yhteisiä asioita henkilökohtaisina ongelminaan: kantavat vastuunsa. Koska runous on henkilökohtaisin taiteenlajeista, runous on aina jo poliittista. Kuitenkin Suomessa, harhaluulojen luvatussa maassa, runouden poliittisuuden käsitteleminen on pitkään ollut hyvin hankalaa. Aihe kirvoittaa anteeksipyytelyä ja nolostusta. Miksi näin mahtaa olla? Onko meillä ongelmia henkilökohtaisuuden kanssa?
Väitän, että 60- ja 70-lukujen poliittisen yksisilmäisyyden ja tästä seuranneen kommunismin häpeän takia suomalaisessa runouskeskustelussa on pitkään vallinnut jonkinlainen poliittisen naivismin kammo, saarnaamisen pelko. Suurin synti, jonka runoilija voi tehdä, on uhrata yleisösuhteensa saarnatakseen narsistisesti omaa henkilökohtaista maailmankatsomustaan. Seurauksena on syntynyt tilanne, jossa yhteiskunnallinen voi tarkoittaa vain epä-älyllisyyttä ja anti-elitistisyyttä (Turun koulukunta) tai sitten, että kaikki yhteiskunnallinen on älyllisesti arveluttavaa ja esteettisesti epärehellistä (Helsingin koulukunta). Toisin sanoen on olemassa vain kahdenlaista runoutta: Suuren yleisön runoutta, joka käsittelee ”tavallista elämää” ja tekee runoilijan persoonallisuudesta tärkeämmän kuin runoista itsestään, ja pienen yleisön runoutta, joka tavoittelee esteettistä täydellisyyttä ja runoilijan katoamista runojensa tieltä. Molemmille näistä runouksista ”poliittisuus” olisi jotain, joka ei palvele runon tai runoilijan yleisösuhdetta vaan runoilijan omaa, dogmaattista saarnaamisen tarvetta. Tällöin kuitenkin runouden henkilökohtaisuus väistämättä menetetään.
Tämän henkilökohtaisuuden paradoksin seurauksena on ollut se surullinen tosiasia että monet maailmanrunouden virtaukset on meillä ymmärretty lähtökohtaisesti täysin väärin. Hyvä esimerkki on viime aikojen anteeksiantamattoman löysä keskustelu language-runouden luonteesta ja merkityksestä, johon Tuli&Savu on ollut valitettavasti osaltaan syypäänä. Kielirunoutta käsitellyt erikoisnumeromme ei tuonut riittävän selvästi esille sitä, kuinka juuri henkilökohtainen poliittinen katsomus oli ja on liikkeen taustalla. Jos kielirunoudessa onkin kiinnitetty huomiota muotoon ja pyritty purkamaan tekijän, tekstin ja maailman välistä läpinäkyväksi luultua suhdetta, tämän pyrkimyksen taustalla on aina ollut selkeä motivaatio, pyrkimys ilmaista jotain aidosti henkilökohtaista, eikä suinkaan ”leikkiä” tai ”kikkailla” nihilistisesti. Silloinkin kuin leikki vaikuttaa päällimmäiseltä motivaatiolta, sen tarkoituksena on herättää kysymys siitä, miten ja miksi runoja luetaan, ja tämä kysymys on aina luonteeltaan sekä syvästi henkilökohtainen että perustavalla tavalla yhteiskunnallinen: Miksi instituutiomme ovat sellaisia kuin ovat? Miksi arvomme ovat sellaisia kuin ovat? Ovatko runon ja lukijan väliset suhteet samanlaisia kuin kansalaisen ja yhteiskunnan väliset suhteet?
Poliittisen runouden keskeinen väline on siis poliittisen radikalismin keskeinen väline, itsestäänselvyyksien ja ennakkoluulojen tiedostaminen. Koska näitä välineitä ei olla ymmärretty, ”kielirunoudesta”, ”kokeellisesta runoudesta” ja ”avantgardesta” on tullut suomalaisessa runouskeskustelussa tyhjiä astioita, joihin on voitu kaataa milloin mitäkin harhaluulojen litkuja. Väärinymmärtäminen muistuttaa muodoltaan muita ennakkoluulojamme, varsinkin suomalaista ”maassa maan tavalla” -rasismia. Runouden neekereiden muotoon (heidän tapaansa puhua, olla, elää) ei tarvitse tutustua eikä sitä tarvitse hyväksyä, koska suomalaiset tavat ovat parempia, ja vieraiden on sopeuduttava niihin. ”Kokeellisia runoilijoita” tulee käsitellä akateemisina elitisteinä, jotka pyrkivät teksteissään ainoastaan kuvittamaan filosofisia teorioitaan. Toisaalta meillä on ”katurunoilijoita”, joita ei tarvitse eikä voikaan käsitellä muuten kuin heidän persoonallisuutensa kautta. Se miten heidän runonsa on tehty ja mitä niissä sanotaan on yhdentekevää. Analyysi paljastaa sen, että kaikki runous on neekerin asemassa, koska se poikkeaa valtavirran valkoisesta proosasta ja sen arvoista: koreilemattomasta ja ongelmattomasta tosiasioiden raportoinnista. Sekä pelkistämällä pahoinpitely että kiittämällä alistaminen ovat tehokkaita sorron muotoja, jotka ylläpitävät runouden ja proosan salaista rotuerottelua, ja parasta niissä on, ettei väkivallantekijä itse ole tietoinen siitä mitä tekee. Ongelma onkin rakenteellinen keskustelumuotojen vaihtoehdottomuus, johon on äärimmäisen hankalaa puuttua.
Nicole Brossardin manifesti, josta tässä numerossa julkaistaan sen jälkimmäinen osa, on hyvä esimerkki paitsi language-liikkeen myös kansainvälisen runouskeskustelun tavasta ymmärtää runon poliittisuus juuri muodon kysymyksenä, ja muoto ennen kaikkea identiteetin monimutkaisena itseilmaisuna ja haastamisena. Rasistisella, homofobisella, naisvihamielisellä ja muilla sortavilla puhetavoilla on tietty identiteetin ilmaisua lannistava muoto, ja tämän muodon käsitteleminen ja purkaminen on poliittisen runouden keskeinen väline. Tämä ei tarkoita, että sorruttaisiin esteettiseen epärehellisyyteen tai käytettäisiin poliittisuutta esteettisen narsismin oikeuttavana tekosyynä. Brossardin viesti ei ole se, että runoilija on poliittinen silloin kun on löytänyt metodiaan puolustavan teorian vaan että runoilija on poliittinen silloin kun ilmaisee itseään kaikkein vilpittömimmin. Sama pätee William Blakeen, Hal Judgeen, Hideo Ogumaan, Ville Hytöseen, jokaiseen tämän numeron kirjoittajaan. On lukijan vastuulla, haluaako hän kuunnella tätä henkilökohtaista itseilmaisua vai ei. Runouden lukeminen ei ole eikä saa olla helppoa. Sen tulee haastaa sovinnaiset ennakkoluulomme ja sen tulee vaatia muutosta, aina ja kaikkialla.
Pääkirjoitus 4/2007
9.4.2008 :: Pääkirjoitukset
NAURUA KAHDESTA MAAILMASTA
Harry Salmenniemi
TÄMÄN NUMERON RUNOSSA Ron Padgett kirjoittaa peräpukamistaan, Ray Fralossy varoittaa lukijaa lukemasta runoaan väärinpäin ja Philip Nikolayev lämmittää sukkansa mikrossa. Samaan aikaan Julianus vinoilee skeptikko Pyrrhonin haudalla kuoleman ehdottomasta todellisuudesta – ja Strato syyttää tuntematonta kaunotarta impotentin kaupunginmuurin kiusoittelemisesta.
Vaikka on ilmiselvä klisee huomauttaa siitä, kuinka vähän tekstin aiheet tuntuvat muuttuneen muutamassa tuhannessa vuodessa, sisältyy ajatukseen silti jotakin lohdullista. Huumori ja nauru, jotka runonluennassa usein unohtuvat vakavamman aineiston varjoon, kaikuvat tässä numerossa raikkaina sekä nykylyyrikoiden että antiikin tunnettujen ja tuntemattomien mestarien runoudessa.
Päivälehden museossa esillä olevassa kulttuurilehtinäyttelyssä tulee oivallisella tavalla esiin se, miten jokainen kulttuurilehti heijastaa ja vastustaa aikaansa omalla tavallaan. Runouslehti, niin kuin mikä tahansa alakulttuuria edustava lehti, on vahvimmillaan silloin kun se uskaltaa todella haastaa valtakulttuurin vuoropuheluun pelkäämättä tehdä itsensä naurunalaiseksi – ja joskus paljastaakseen typeryyden on itsekin esitettävä typerää.
Vaikka Tuli&Savu on perinteisesti painottanut uusia virtauksia ja uutta runoa, ei ole lainaan pahitteeksi välillä kulkea kohti juuriamme ja katsoa, millaisesta perinteestä ponnistamme nykypäivään ja huomiseen. Viime kädessähän juuri uusi ymmärryksemme menneisyydestä luo uutta, ja runoutemme on jatkuvaa vanhan tulkintaa, päällikirjoitusta, kopiointia, kapinointia, apinointia ja varastamista.
Silloin kun ympäröivä kulttuuri kulkee kohti ennen näkemätöntä historiattomuutta, tuntuu velvollisuudeltakin mennä kauas menneisyyteen ja toisaalta nostaa esiin nykypäivän kirjoittajia, jotka luovat siltaa vanhan ja uuden välillä. Kyky terävään kulttuurikritiikkiin on harvinainen ja yhdistää suuria runoilijoita ja kuolemattomia säkeitä toisiinsa. Nauru esittäytyy siinä etäisyytenä, jonka järkevä ihminen säilyttää ympäristöönsä yhtä lailla antiikin Kreikassa kuin nykypäivän Suomessakin.
On lohdullista nähdä, ettei suomalainen nykylyyrikko seiso tyhjän päällä vaan että hänen allaan, edessään ja takanaan on merkittävä runouden perinne, johon yksi runoilija kätevästi hukkuu. Yksi lukija ja yksi runoilija ei ole mitään, mutta yhdessä olemme koko runouden perinne alusta tähän asti ja edemmäs. Meillä on aina ollut lukemattomia syitä antaa itsemme hetkeksi unohtua ja päästää runous huvittamaan meitä ja parodioimaan omaa aikaamme.
Pääkirjoitus 3/2007
3.4.2008 :: Pääkirjoitukset
PERINTEEN KEVEYDESTÄ
Harry Salmenniemi
KANSAINVÄLISTYVÄSSÄ KULTTUURISSA on mukava kääntyä hetkeksi aikaa vastavirtaan ja tuijottaa omaa perinnettään, omaa kulttuuriaan ja omaa runouttaan. Suomalaiselle runoilijalle on tietenkin onni ja helpotus, ettei suomalainen runoilija hengitä pelkästään usein varsin ummehtunutta suomalaista runoilmaa, vaan saa ja on velvoitettukin seuraamaan eri maiden runouskenttiä, keskustelemaan laajemman lyriikan perinteen kanssa.
Vastikään julkaistun Skandinaavisen runouden antologian kirjoittajat korostavat kukin kansainvälisyyden, perinteen uudelleenarvioinnin ja eräänlaisen kurittomuuden nousua skandinaavisessa runoudessa. Suomalaisessa perinteessä kokeilevampi ja perinteiseen kirjalliseen kontekstiin sijoittumaton runous on liian helposti sivuutettu pelkkänä kuriositeettina. Toistaiseksi harvassa ovat olleet ne suomalaiset runoilijat, joita lukiessa joutuisi todella miettimään, pysyykö tällainen runous enää runouden tai edes hyvän maun rajoissa. Joko meiltä puuttuvat suuret kokeilijat, tai sitten emme osaa etsiä, arvostaa ja lukea heitä.
Tämänkertainen Tuli&Savu on ennen kaikkea älyllisen kurittomuuden ja runousperinteemme uudelleentarkastelun asialla. Kesän alussa pyysimme sattumanvaraisesti valikoitunutta lyyrikoiden joukkoa kirjoittamaan klassikoitamme klassikoitamme uusiksi. Tahdoimme tuoreita näkökulmia, parodiaa, mitä hyvänsä – kädet olivat vapaat. Protestiksi sille, että Suomeen aina tuodaan vaikutteita ulkomailta eikä suomi koskaan tunnu vaikuttavan mihinkään, kutsuimme mukaan myös ulkomaalaisia runoilijoita. Ehkäpä Aleksis Kiven on jo aikakin vaikuttaa amerikkalaiseen runouskenttään.
Runoja sateli pitkin kesää, ja tulos on vähintäänkin hieno. Tässä numerossa Dan Waber ja Eiríkur Örn Norðdahl kirjoittavat uusiksi Aleksis Kiveä; Satu Lepistö tuo Paavo Haavikon runoihin raikkaan naisnäkökulman; Cia Rinne keskustelee Edith Södergranin kanssa; ja toisaalta Leevi Lehto sovittaa T.S. Eliotin J. Alfred Prufrockin rakkauslaulun nykyiseen suomalaiseen kulttuurimaisemaan paremmin sopivaksi Handy MacCoystysen rakkauslauluksi.
Samaan aikaan Ville-Juhani Sutinen matkailee esseessään suomalaisten runoilijoiden jalanjäljillä ja kysyy suomalaisen matkan roolia suomalaisessa runoudessa. Jonimatti Joutsijärvi puolestaan katoaa kirjastoon etsimään unohdettuja suomalaisia runoaarteita ja joutuu viime kädessä kysymään, mitä suomalaisuus todellisuudessa on. Suomalaisten runousperinne osoittautuu aarrearkuksi, jota yksi lehti tietenkään ei voi tyhjentää, mutta jonka kantta on kuitenkin mahdollista raottaa sopivasti.
Nyt kun syyssateet valtaavat maan, runouden ystävälle tuskin on olemassa parempaa ajanvietettä kuin hukuttautua suomalaiseen runouteen, tehdä uusia löytöjä ja kirjoittaa kenties itsekin klassikoitamme uudelleen. Eikä silloin kannata säikähtää, vaikka oma jäljitelmä vaikuttaisikin paremmalta kuin alkuperäinen runo.
Pääkirjoitus 2/2007
3.4.2008 :: Pääkirjoitukset
ILOSTA JA VASTUUSTA
Harry Salmenniemi
TULI & SAVUN ILO JA VASTUU on ollut koko olemassaoloaikansa rikastaa suomalaista runouskeskustelua. Nyt tämä rooli tuntuu entistä tärkeämmältä. Näyttää siltä, ettei toisenlaisten runouksien ja runoilijoiden tunnustaminen ole lainkaan yksinkertaista ja etteivät uudet tuulet ole aina edes tervetulleita.
Uskallan tunnustaa, että olen lukijana pitkään odottanut jonkinlaista ilon ja leikin vallankumousta: olen odottanut hetkeä, jona suomalainen runoilija uskaltaisi iloita sanoista, murtaa niiden merkityksen, jättää jotakin kesken, tehdä jotakin liikaa, paisuttaa ja leikkiä, olla ottamatta itseään liian vakavasti.
Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että suurilta kustantamoiltamme ilmestyvä runous noudattaa yhä edelleen varsin pitkälle modernistista runousoppia, josta on jo pitkän aikaa sitten tullut uusi itseään toistava muodon vankila ja jonka lukutapa on jo kauan aikaa sitten automatisoitunut. Vaikka leikkisää runoa toki ilmestyy ja vaikka kokeellisuuskin hetkellisesti uskaltaa nostaa päätään, antaa suuri vallankumous vielä odottaa itseään.
Sen mitä Eva-Stina Byggmästarin tapaiset kirjallisuuden iloitsevat sanaloihtijat tekevät suomenruotsalaisessa runoudessa, soisi tulevan kielimuurin toiselta puolen myös suomeksi kirjoitettavaan lyriikkaan. On yksinkertaisesti oltava riittävän rohkea leikkimään, iloitsemaan, olemaan vuoroin viisas ja typerä, tekemään kaikkea sitä mitä sanoilla on mahdollista tehdä.
Tätä rohkeutta vaaditaan yhtä lailla kirjoittajalta kuin lukijalta, kustantajalta kuin kirjallisuuslehdeltäkin. Olisi kiehtovaa elää vuosi, jonka aikana Suomessa julkaistaisiin laajalti runoutta, jossa on aitoa potentiaalia esteettiseen vallankumoukseen tai esteettiseen skandaaliin – asettuneelle kirjallisuuskentälle pieni hämmennys tekisi epäilemättä hyvää, eikä ainakaan tämän lehden toimitus kammoksuisi tekstien aiheuttamaa epävarmuutta.
On olennaista muistaa, että toisin kuin ihmisille sanoille voi tehdä mitä hyvänsä: sanan tappaminen ei ole murha vaan osa sitä kiehtovaa leikkiä, johon rakas runous meidät väistämättä viettelee.
On uskallettava iloita – ja lopultakin ehkä juuri tämä on myös keskeisin vastuumme.
Tämän numeron myötä päätoimittamisen ilo siirtyy minulle Teemu Mannisen jatkaessa muilla kentillä työtään suomalaisen runouden monipuolistamiseksi. Kiitän kaikkia edeltäjiäni lehdestä, jonka tekemisestä on helppo innostua, ja toivotan uuden toimituksen puolesta lukijan tervetulleeksi ennennäkemättömän runouden maailmaan.
Pääkirjoitus 1/2008
3.4.2008 :: Pääkirjoitukset
PROOSASTA, RUNOSTA JA RAHASTA
Harry Salmenniemi
VIRON KIRJAILIJALIITON entinen puheenjohtaja Jan Kaus kirjoittaa tässä numerossa julkaistavassa esseessään, että hänen näkemyksensä mukaan virolainen nykyrunous on vahvempaa kuin virolainen nykyproosa. Tällainen väite on tietenkin vaikeata tehdä, niin kuin Kaus huomauttaa, koska runouden ja proosan tason vertaileminen on mielivaltaista. Kuitenkin tahdon itse tehdä samankaltaisen väitteen: nähdäkseni suomalainen nykyrunous on tällä hetkellä huomattavasti elävämpää kuin suomalainen nykyproosa, joka tuntuu kärsivän kaupallisten odotusten ja pinnallisen lukemisen noidankehässä.
Vuonna 1997 Markku Eskelinen kirjoitti Digitaalisessa avaruudessaan, että suomalaisen romaanin ja suomalaisen runokokoelman odotushorisontit ovat ratkaisevasti toisenlaiset: lyriikassa vaikeus ja kokeilevuus sallitaan, mutta proosan puolella sitä menestyksekkäästi vastustetaan. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, voi suomalainen runokenttä ylpeillä joukolla perinteensä uudistajia, ja uusi vuosituhat näyttää aidosti kääntäneen uuden lehden suomalaisen runon historiassa. Proosassa tällainen uudistuminen näyttää kuitenkin jääneen tapahtumatta, tai sitten siitä on vaiettu hämmästyttävän tehokkaasti.
En muista milloin viimeksi suomalaisessa kirjallisuuskentässä olisi ilmestynyt joukko romaaneita, jotka todella koskettaisivat minua kokeellisen ja aidosti uudistavan kirjallisuuden ystävänä. Tietenkin joitakin ilonpilkkuja ja poikkeuksia aina ilmestyy, mutta tuntuu siltä, että näihin harvinaisuuksiin on todellakin pakko suhtautua nimenomaan poikkeuksina. Siinä missä uuden runokokoelman käteen ottaessaan saattaa vielä odottaa liikehdintää ja uuden etsimistä, tietynlaista vaaraa, on oletukseni suomalaiseen nykyromaaniin tarttuessani valitettavasti kovin toisenlainen: pahimmillaan pelkään kohtaavani kaksisataasivuisen hyvin markkinoidun omaelämäkerrallisen tehdastuotteen.
Taloudellisesta näkökulmasta runokokoelma on romaaniin verrattuna vapaampi, koska sen on melkein tarkoituskin tuottaa taloudellista tappiota. Näyttää lähestulkoon luonnonlailta, ettei merkittävä suomalainen runokokoelma voi yltää myyntimenestykseksi, ja niinpä kaupallisuuden odotukset harvoin kääntyvät runoilijaa vastaan. Nopeasti kaupallistuvassa kirjallisuusmaailmassa runouden epäkaupallisuus tuntuu pelastavan runouden: taloudellisessta näkökulmasta runousnimikkeen alla voi julkaista melkein mitä tahansa outoa ja epäilyttävää, koska kustantajalle kysymys on joka tapauksessa jonkinlaisesta imagotuotteesta, johon ei liity samanlaisia kaupallisia toiveita kuin proosan julkaisemiseen.
Tuntematta virolaista nykyrunoutta kovinkaan ymmärrän hyvin myös Kausin toisen mielenkiintoisen väittämän, jonka mukaan virolainen nykylyriikka on suomalaista nykylyriikkaa poliittisempaa. On helppoa kuvitella, että ainakin tällä hetkellä suomalainen nykylyriikka näyttää yhä melko sovinnaiselta ja epäpoliittiselta, vaikka nuori runouskenttä onkin hyvin politisoitunut. Kestää oman aikansa, ennen kuin se mitä tällä hetkellä ansiokkaasti tehdään pienlehdissä, pienkustantamoissa ja runoblogeissa siirtyy maan rajojen ulkopuolelle ja tulee kansainvälisesti näkyväksi. On syytä toivoa, että kymmenen vuoden päästä suomalainen runous tunnetaan Itämeren toisella puolella avoimesta riskinotosta ja poliittisesta epäkorrektiudestaan – samoin kuin on syytä toivoa, että runous ja proosa pystyisivät hedelmällisempään vuoropuheluun keskenään, vastustamaan ja vahvistamaan toisiaan.
Pääkirjoitus 3/2006: Moniäänisyydestä
9.12.2007 :: Pääkirjoitukset
Teemu Manninen
Runoilija nousee lavalle ja ottaa kenkänsä pois. Hän seisoo yleisön edessä ja alkaa hokea hypnoottisesti yhtä ja samaa lausetta. Aika hidastuu, kuulo herkistyy: esityksen voima ja runoilijan läsnäolo on tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan.
Katetulla sisäpihalla keski-ikäinen mies antautuu äänensä vietäväksi; hänen suustaan ryöppyää perkussiivista jokellusta, jonka keskeltä (samalla kun virtuoosimaisen rytmitajun outo melodia vie mennessään) alkaa hahmottua sanoja, tai jos ei aivan sanoja, jonkinlaisia väitteitä, asentoja, muotoja. Kommunikaation tunne on tiheänä ilmassa.
Klubin savuisella lavalla nuori mies tarttuu mikrofoniin. Toinen käsi iskee efektilaitteen kosketuspintaan ja nakuttaa manipuloidun äänen laptop-tietokoneesta purkautuvan biitin kanssa samaan tahtiin. Esiintyjä hyppii, tanssii, riehuu musiikin tahdissa, mutta musiikki on hänen omaa ääntään, koneen sisuksien läpi kierrätettyä – yleisö riehaantuu myös, heittäytyy mukaan johonkin, jolla ei aivan ole nimeä: esittävää runoutta, äänirunoutta, suuteknoa, beatboxausta…
Populaarikulttuurin lukemattomat genrenimet todistavat tarpeestamme ja mieltymyksestämme luokitteluihin. Nimeäminen ei kuitenkaan koskaan tavoita sitä, mitä taiteilija tekee. On mahdotonta sanoa, että “äänirunous” on jotain, koska ne, jotka äänirunoutta harjoittavat, tekevät niin monia asioita ja tulevat niin monista eri taustoista, ettei ole mahdollista verrata yhtä esiintyjää toiseen jonkin yhteisen nimittäjän avulla. Voidaan vaian sanoa, että viime aikoina tämä yli satavuotias taiteenlaji on alkanut saada sijaa Suomessakin, ja näin ollen on mielekästä esitellä sitä lukevalle yleisölle. Esittelymme ei ole kattava, eikä voisikaan olla, sillä saadakseen käsityksen äänirunoudesta sitä on kuunneltava. Mitkään teoriat eivät opeta arvostamaan tätä kenties kaikkein kokemuksellisinta runouden lajia.
Numeromme on moniääninen: vanhaa ja uutta, outoa ja tuttua, kaukomaista ja kotimaista, avantgardea ja romantiikkaa. Olemme iloisia tästä äänekkäästä moniäänisyydestä. Toimitukseenkin asti on kuitenkin kuulunut juoruja, joiden mukaan Tuli&Savu olisi “yhden asian lehti” – ja oletettavasti tällä tarkoitetaan “uuden runouden”, eli useimpien mielestä varmastikin kokeellisen tai avantgardistisen runouden asiaa.
Haluaisin tässä pääkirjoituksessa kumota tämän juorun: Tulen&Savun linja ei ole minkään poetiikan teorian mukainen. Olemme avoimia kaikille niille, jotka haluavat sivuillamme esiintyä ja väitellä, otella ja syleillä. Ei ole kenenkään edun mukaista, että pienellä runokentällämme lietsotaan erimielisyyksiä silloin kun niitä todellisuudessa ei ole olemassa. Tilaa on kaikille.
Tosiasia lehden suhteen on ollut se, että monista runouden kansainvälisistä pääsuuntauksista ei olla Suomessa koskaan puhuttu. On ollut ajankohtaista ja tärkeää esitellä sellaisia asioita kuin L=A=N=G=U=A=G=E -runous tai visuaalinen runous – ja toisaalta muistuttaa dadaismin ja surrealismin perinteestä. Tämä ei tarkoita, että lehdessä suosittaisiin tällaista kirjoittamisen tapaa: päin vastoin, meitä kiinnostaa myös Swinburne ja uusformalismi.
Lehti voi kuitenkin elää vain toimituksensa käytössä olevan ajan ja saatavissa olevan materiaalin turvin. Kuinkahan moni lukija tulee ajatelleeksi, etä alkamalla itse kirjoittajaksi voisi vaikuttaa tilaamansa ja muuten vain lukemansa lehden sisältöihin? Tämä on avoin kutsu: Tuli&Savu on monipuolinen runouslehti ainoastaan, jos nuo “monet” avaavat pöytälaatikkonsa ja äänestävät sivuillamme äänillään.
Pääkirjoitus 2/2006: Kun Kalevi Seilonen tuli jälleen muotiin
9.12.2007 :: Pääkirjoitukset
Teemu Manninen
Vuonna 1994 MotMotissa sanottiin, että suomalaisen runouden kulta-aika oli 50-luvulla, ja 90-luvun alkuun ja Nuori Voima -lehden uudistumiseen saakka kaikki muu oli pelkkää rappeutumista. Mihin mahtoivat kadota 1960- ja 1970-luku runoutemme historiasta? Mihin on kadonnut Kalevi Seilonen ja poikkitaiteellisuus? Kekkosen aika unohdetaan meillä mieluusti.
Toisin on toisaalla: Ruotsissa 1960-luku on tärkeä osa nykyrunouden jatkumoa. Tuolloin konkretistit kuten Leif Nylén ja Fylkingen-ryhmän äänirunoilijat ottivat valtavia harppauksia kuvan ja äänen hyödyntämisen saralla. Muun muuassa näiden ruotsalaisten pioneerien ansiosta olemme siirtymässä 2000-luvulla kohti “uutta konkreettista runoa”, kuten Michael Basinski sanoo: runouden esittävää käännettä, joka on puolestaan osa “post-avant” -liikettä, kokeellisten runontekotapojen vakiintumista osaksi runouden arkipäivää. Sekä Nouvelle Poésie Francaise että “internetrunous” tulisi nähdä osana tätä laajempaa ilmiötä, samoin kuin Marina Ciglarin toimittama Stefan Hammarénin runoa tulkitseva artikkelikokonaisuus.
Kalevi Seilonen on tulossa takaisin muotiin. Elämme 1960-luvun poikkitaiteellista vaihetta uudelleen. Taidefolk-iltamissa, kellarigallerioissa ja runoklubeilla on huomattu, etteivät taiteiden väliset rajat palvele taiteen tekijöitä, heidän tarvettaan kommunikoida yleisön kanssa muutenkin kuin vain museoiden ja kustantajien tarjoamissa puitteissa. Kuvan ja runon rajat hämärtyvät hedelmällisesti, kuten Outi-Illuusia Parviainen kertoo. Myös soittava ja taiteileva Tenhola-kaksikko on hyvä esimerkki tästä ilmiöstä. Mary Ellen Soltin uutta visuaalista runoutta esittelevä artikkeli vuodelta 1968 on yhtäkkiä yllättävän ajankohtainen. “Uusi” on suhteellinen kategoria.
Tämän lehden myötä Miia Toivio luopuu päätoimittajuudestaan. Vuodesta 2002 Miian ahkeruus ja uskallus on ollut siivittämässä lehteä läpi sen kokeman muodonmuutoksen. Kiitos, Miia, että olet tehnyt Suomen parasta kirjallisuuslehteä!