Zeniläisen kirjallisuuden aaltoilevaa ajankuvaa

22.12.2020 :: Arvostelut, nro 101

Mitra Virtaperko & Arto Lappi

Jumalaton pappi ja kampurajalka. Zenpapin ja runoilijan keskusteluja

Basam Books 2019, 331 s.

Zenin kylvivät länteen älyköt, D. T. Suzuki, Alan Watts, Yrjö Kallinen. Käytäntöä janoavat matkasivat Aasiaan, kuten Philip Kapleau, joka valtuutti Ruotsin Zengårdenin opettajat. Moderni runo nojaa itäisiin perinteisiin: Suomessa japanin haikut, tankat ja Kiinan runoudet, kääntäjinään muiden muassa Pertti ja Kai Nieminen. USAssa beatnikit, Kerouac, Snyder sekä Jumalaton pappi ja kampurajalka -keskustelukirjan kannalta erityisesti Anne Waldman.

2000-luvun alussa zenin aaltoon hukkuvat kirjan kirjoittajat muusikko, zenpappi Mitra Virtaperko ja runoilija Arto Lappi sekä heidän ystävänsä kiinankääntäjä-kirjailija Tero Tähtinen. Hänen ehdotuksestaan Virtaperko kiittää Waldman-runokäännöksistä suoraan kääntäjä-Lappia. Alkaa kirjeenvaihto, jonka aikana pöytälaatikkorunoilija Virtaperko saa sparrausta ja yksin istuva Lappi raottaa ovea sanghaan, harjoittajien yhteisöön. Esipuheen teokselle on kirjoittanut Kai Nieminen.

Kirjassa puhuu kaksi kirjallisen ja buddhalaisen kulttuurin sisäistänyttä roolihahmoa. He kuvaavat ja pohtivat elämää, harjoitusta ja runoutta. Kirjeiden ydinhaasteen voi kirjan sanoin nimetä: ”[v]apaus vallitsee kun samaistuminen rooleihin putoaa yltä”. Kirjeissä tapahtuu tätä, vaan ei kaiken aikaa.

Kirjallisuuden ja zenin teemoja kirjeistä mieluiten lukee. Runsaasti kuvataan myös elämän vaiheita, tapoja, elinkeinoa, arkea ja luontoa, jauhetaan poliittista pintakuohua ja ystävöidään. Joka kirjeessä on mukana runoja. Hakemisto helpottaisi aiheisiin palaamista.

Puhe runoista ja zenistä aaltoilee moniaalle: Ensiksi parvittain suhteellisen maailman ilmiöitä, roolien ottoa, lavasteita — samsaraa. Toiseksi välähtää oivalluksen siemeniä, kenties nirvanaa. Absoluuttista, perimmäistä. Vihjataan myös kolmanteen näiden tuollapuolen, ne sisältävään. Kirjeitä hallitsee ensimmäinen.

Mitä zen kirjeissä on? Lappi kuvaa pienten askelten valaistusta, luomumaidon ostamista päätöksen mukaan, vaikka olisi halvempaakin hyllyssä tarjolla. ”Zen on liian avaraa”, kirjoittaa Virtaperko. Hänelle pieni valaistuminen ei riitä: on voitava olla jotain enemmän — ”jos lähikauppasi kassa ei voisi valaistua, kuka voi?” Kiista valaistumisen koosta alkanee Lapin anekdootista, jossa japanilainen mestari kysyy Suomen kesässä hiljaisuuden vallitessa, mihin suomalaiset zeniä tarvitsevat kun heillä on tämä. Virtaperkolle varmaan virankin puolesta on tärkeää puolustaa perustavanlaatuisen ”transformaation” mahdollisuutta zen-järjestelmässä. Hän, päätelläkseen kiistaa, toteaa myös pienen ja suuren valaistumisen yhtyvän siinä, mikä ne ylittää. Lappi korostaa kohdallaan sitkeää harjoittelua, toisaalla kuvaa meditaatiovapaata vaellusta Lapissa, lepotaukoa raskaan rinkan selästä laskemisen jälkeen: ”Minuuden verho nousee hetkeksi olevaisen edestä.” Vaeltaminen vertautuu retriittitoimintaan, ”hienoimpiin paikkoihin ei pääse ilman pientä ponnistelua”.

Harjoittamisen tärkeyden keskustelijat jakavat: Lappi istuu, koska ”[s]e on ainoa löytämäni työkalu, jonka avulla pystyn pitämään itseni suhteellisen tyynenä kaiken edessä.” Virtaperko puhuu zenin inhimillisyydestä ja opettajansa kohtaamisen kuvaus kertoo, millaisesta mielekkyydestä, peruuttamattoman toisenlaisesta olemisen kokemisesta toisen ihmisen läsnäolossa zeniin sitoutuminen hänellä juontaa. Runouden ja zenin suhde avautuu keskittymisen laadussa.

Virtaperkon kirjeet lähestyvät esseetä, Lapin taas fragmentteja tai kolumninpätkiä. Rytmiero ei ole iso mutta tuntuu. Virtaperko harkitsee asiaa kerrallaan kai zenpapin dharmapuherutiinilla. Lappi pirskottelee juolahduksia, mittakaavavaihdoksia tunturikurun lähteeseen sukelluksesta vessan vedentuhlaukseen, maailman vesipulaan. Tyylien ero näkyy runoissa toisin: Lapin puhuja on kiteytynyt, hallittu, havaintoihin keskittyvä — Virtaperkon rönsyävä, muotoa hakeva, puheenomaisempi. Ehkä Lapille on vapautta kirjelmöidä irtonaisesti, kun hän mittaa runonsa pelkkään: ”kirjoittaja on itse se pölkky, jota hän hioo. Eikä itseään voi hinkata kovin paljoa kerralla”.

Virtaperko kysyy teoksen lopulla, onko aiheita, joihin Lappi haluaisi vielä keskittyä. Keskittyminen olisi tehnyt hyvää alusta saakka. Ajankuvana rennot kirjeet toimivat, mutta lukija jää ulos kirjeiden performoidessa kirjeiden vastaanottoa tai kun Virtaperko runokokoelman pohtimisen sijaan toteaa: ”Varmasti tiedät, mistä puhun, joten turha kuvailla enempää.” Kaiken voi kuitata näin. Kuitenkin kirjeissä tuntuu elämä ja mieli, kunhan kahlaa läpi.

Mieltä on vaikkapa Lapin kuvatessa esiintymisjännitystään ja hypnoosia sen purkajana, tai hypnoosin vertailussa zazen-harjoituksen tuntumaan kehossa. Ylipäänsä Lapin ilmaisut kehollisista kokemuksista ovat teoksen aarteita. Myös molempien suorat muistelut sisäiseen ja taiteelliseen työhön päätymisen poluista ja vaiheista ovat kiinnostavia peilejä toisilleen sekä lukijalle.

Virtaperko osoittaa olevansa lupaava runoilija, Lappi kannustaa: julkaisuvalmista. Esimerkeistä ei kriitikko vielä asiaa varmista runoteoksen mitalta. Kuitenkin paras runo kirjassa lienee Virtaperkon ”Täysi päivä”, klassinen zenpapin elämäntarina, jonka kanoniset esikuvat Virtaperko esittelee. Myös ”Lauman meditaatiojenkka” ja ”Pelko” ovat hienoja.

Lapin runoista kannattaa muistaa hänen valitut runonsa Taivaanpohjassa laulavat valaat (Enostone 2019), tähänastisen elämäntyön tiivistymä. Keskusteluissa Lappi pohtii poetiikkaa, erityisesti kielen tunteellisia rekistereitä. Runous näyttäytyy surun, myötätunnon tai leikillisyyden skaaloilla. Lukutavan konkretisoimista kaipaa: miten runosta luetaan tunteita Lapin mukaan?

Kulttuuriset viittaukset leviävät kaikkialle: klassinen musiikki, zen silloin ja nyt, Linkola, Star Trek, pakolaiskriisi, kasvissyönti. Samsarisessa pulputuksessa kiinnostun eniten kirjallisuusjutuista: Manner ja Kunnas, Lukulaari-antikvariaatin väki, runotulkinnat Waldmanista, Szymborskasta, Kaplinskista, kritiikin vastaanotto, teosten synty. Lapin kuvaukset apurahajärjestelmän epämääräisyydestä kirjailijan kannalta ovat osuvia: ”Me taiteilijat olemme insinöörihallitukselle eräänlaisia harmillisia liito-oravia, jotka kiusallisesti estävät kehitystä papanoimalla sinne tänne”. 

Puhe maailmanpolitiikasta ontuu. Kirjeet päivittelevät Pohjois-Koreaa, Virtaperko mainitsee orjatyöleirit kontrastina nyky-Suomelle. ”Toisenlaiset puolet ovat yhtä tosia, ja haluan meidän huomaavan myös ne.” Toinen puoli on sekin, että Pohjois-Korean sadonkorjuuaikaan työvoima tarvitaan pelloille. Silloin USA ja Etelä-Korea tapaavat harjoitella sotaa. Pohjois-Korea mobilisoi väen rajalle, nälänhätä jatkuu. USAn vuonna 2016 valitun uuden presidentin machoilua kauhistellaan: nationalistinen vihan retoriikka voi ”pahimmillaan luoda edellytykset sodalle”. Kuitenkin presidenttiehdokas, jota kirjeissä kannatetaan, oli pommittanut Libyan orjamarkkinoiksi. Machoista machoin nainen.

Kuplanpuhaltelu ei kestä. Tosia ovat kuvaukset kohdatuista paikoista, korealaisesta, sateen ympäröimästä temppelistä, retriittimökistä Ruotsissa, avantouinnista tai tamperelaiseen lätäkköön hyppäämisestä. Näissä buddhalaiset mielenlaadutkin nousevat esiin käytännössä. Miten kohdata globaaleja kysymyksiä? 

Kirjeiden normittaessa, miten istua tai syödä, muistelen Markku Siivolan hapanta kritiikkiä Tae Hyen Suomalaisesta zen-oppaasta (Basam Books 2001): zenin luostariperinne on ”muotoon sidottuun roskaan” orjuuttava tapauskonto, joka ”kantaa Zenin perinnettä kuin sokea valoa”. Miten lie. Perinteen sukupolvinen jatkuvuus on oivalluksen mahdollisuuksien ylläpitoa muille kuin itselle. Virtaperko kirjoittaa jatkuvuudesta, omasta sitoutumisestaan ja opetustyöstään. Vuosia yksin istunut Lappi lähestyy harjoittamisen yhteisöllisyyttä kirjeenvaihdon aikana menemällä liikunnanfilosofi Timo Klemolan kurssille ja päätyy Zen Centerin haikuohjaajaksi. 

Teokselle syntyy kaari, kun Lappi alussa ja loppupuolella kuvaa eri sanoin elämänsä suunnan perustavasti muuttaneen sairauden ja toipumisen: ”syvemmällä tasolla en ollut enää koskaan sama […] vapauduin kirjoittamaan”. Toisena käänteenään Lappi kuvaa esikoisteoksensa varmistumista ladaten kirjekaveriaan tulevaan: ”yhtäkkiä olin valmis, itseeni uskova kirjailija”.

Keskivaiheilla eräs Virtaperkon kirje taukoaa: ”olin intensiivisessä henkisessä mylläkässä ja muutoksessa, paikoin erittäin kipeässä, josta en osaa sanoa tällaisessa kirjeessä paljoakaan”. Roolit alkavat purkautua juuri tuossa. Ja kun se ymmärrettävästi rajataan pois, lukija ei pääse osalliseksi perustavimmasta. Henkinen yhteisö on usein murtuneiden yksilöiden.

Kokonaisuutena Jumalaton pappi ja kampurajalka on zeniläisen kirjallisuuskäytännön esittely, joka kartoittaa kirjoittamisen ja sisäisen työn risteyksiä. Totaalista runoa, avointa kirjettä, syvää epävarmuutta välillä sivutaan. Henkisen ja kirjallisen ystävyyden esitys kirjeissä on kaunis, mutta teoksen kirjallinen merkitys keinuu lörpöttelyn ja oivallusten välillä.

Jonimatti Joutsijärvi

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi