Me tulemme taas – kivi, tomu ja kuivuus

20.10.2020 :: Arvostelut, nro 101

T. S. Eliot

Joutomaa

suomentanut Markus Jääskeläinen, jälkisanat Pekka Vartiainen

Kustannusliike Parkko 2020, 51 s.

”Älä kysy minulta mitään sellaista, mitä et jo tiedä.”

Kiusaaja Eliotin näytelmässä Murha katedraalissa (1935)

”I had no idea you were so handsome.”

Groucho Marx kirjeessään Eliotille (1961)

Aluksi on ehätettävä sanomaan, ettei T. S. Eliotin (1888—1965) The Waste Landin (1922) suomennos, järjestyksessä kolmas, ole missään mielessä turha. Maailma eli kieli on muuttunut siitä, kun Lauri Viljasen suomennos Autio maa ensimmäisen kerran ilmestyi 1949 ja siitä kun Ville Revon Autio maa ilmestyi 1992. Ensimmäinen versio julkaistiin Kai Laitisen ja Viljasen nyt jo legendaarisen aseman saavuttaneessa Eliot-valikoimassa (Otava). Sillä oli oma vaikutuksensa suomalaisen 50-luvun modernismin läpimurtoon. Revon versio on osa laajaa ”amerikkalaisen runouden” valikoimaa Tähtien väri (WSOY). Käsittääkseni teos ei koskaan saavuttanut suurta kuuluisuutta ja on 90-lukulaisen harmaata ulkoasuaan myöten hävinnyt muistoistakin. Sääli sinänsä: kahdeksan runoilijaa yhteen niputtava kirja rakentaa yhdysvaltalaisen 1800- ja 1900-lukujen runouden eräistä virtauksista jäntevän kaaren.

Nyt vuorossa on siis Markus Jääskeläinen ja kolmas suomenkielinen versio. Se ei ole turha, itse asiassa pitäisin uutta suomennosta lähes täysosumana. Jääskeläinen on tehnyt rohkean ratkaisun ja muuttanut kokoelman nimen muotoon Joutomaa ja sen legendaarisen alun muotoon ”Huhtikuu on julmin kuukausi”. Ensimmäinen muutos avaa uuden horisontin, jälkimmäinen muutos on turha.

Mikä mikä maa?

The Waste Landista on sanottu niin paljon, että tuntuu mahdottomalta lisätä enää mitään oleellista. Olisi ollut ihme, jos teoksen kriittinen vastaanotto olisi 1920-luvun alussa ollut jotakin muuta kuin hämmentynyttä. Sitä ei voi verrata edes Stravinskyn Kevätuhriin, musiikin maailmassa räjähtäneeseen samanlaiseen kasapanokseen. Joutomaasta ei seurannut skandaalia. Sellaisen aiheuttamiseen teos oli liian hermeettinen, liian etäinen ja viileä.

Kultin teos kuitenkin synnytti, ja sen loi nuoriso. Pian kaikki oli Joutomaata. Englantilainen runoilija Brian Howard (1905—1958) muisteli teosta: ”Siitä tuli sellainen maanvaiva, että niin pian kuin katse jotakin vasta saapunutta runoa luettaessa osui sanoihin ’kivi’, ’tomu’ tai ’kuiva’, käsi ojentui vaistomaisesti paperikoria kohti.”[1]

Joutomaa sisältää yhden pitkän runon, viiteen osaan jaetun. Osien nimet Jääskeläisen suomennoksessa ovat ”Kuolleiden hautaaminen”, ”Shakkipeliä”, ”Tulisaarna”, ”Kuolema vedessä” ja ”Mitä ukkonen sanoi”. Fyysisesti Joutomaan vaellus ei ole pitkä (suomennoksen viidellekymmenelle sivulle mahtuvat runojen lisäksi Eliotin ja suomentajan selitykset ja dosentti Pekka Vartiaisen jälkisanat). Mentaalinen matka on sitten suunnaton — historia ja silloinen nykyisyys, itä ja länsi, arjen esineet ja mystiset järjestelmät… Kuten tunnettua Ezra Poundilla oli kokonaisuuden muodostamisessa aivan ratkaiseva osuus. Pound teki Eliotin materiaalista meidän tuntemamme Joutomaan.

On siis kuivaa ja kivistä, autiota. Tämä kuivuus on nähty ensimmäisessä maailmansodassa, keisarikuntien tuhossa ja espanjantaudissa lähes hengiltä nääntyneen maailman ominaisuudeksi. Taiteen ja filosofian ismit kalusivat hirviön kuivia luita. Se on nähty myös Eliotin omana kuivuutena. Hän koki 20-luvun alussa hermoromahduksen. Avioliitto oli menossa päin helvettiä. Peter Ackroyd summaa kirjailijan sen aikaisia asennoitumisia: ”Näin Eliot oli alle kolmikymmenvuotiaana liittynyt tuolloin Amerikassa, Englannissa ja Euroopassa vaikuttavaan intellektualistiliikkeeseen, jonka pääperiaatteita olivat taistelu liberaalia demokratiaa vastaan, kovan klassismin omaksuminen rousseaulaisen mahtipontisuuden jälkeen, absoluuttisten ja objektiivisten arvojen vahvistaminen sekä järjestyksen ja auktoriteetin tarpeellisuuden myöntäminen langennutta ihmistä ohjattaessa.”[2] Eliot meni pankkiin töihin.

Tämä ei tietenkään ollut Eliotin ainoa puoli, eivätkä hänen asenteensa pysyneet muuttumattomina. Kuten Pekka Vartiainenkin jälkisanoissaan muistuttaa, ”iloisen” 20-luvun jazzia kuunteleva ja tanssiva sukupolvi luki ja kuuli Joutomaasta nimenomaan jazzin rytmin. Kivi ja kuivuus olivat myös kaupunkierämaan attribuutteja.

Runokielen laboratorio eli piru ja raamattu

Koska samasta kanonisoidusta tekstistä on nyt olemassa seitsemänkymmenen vuoden ajalta kolme suomennosta, kriitikko ei voi vastustaa kiusausta vertailla. Käännös nimittäin vanhenee sitä mukaa, kun sitä kannattelevat premissit vanhenevat: kysymys on muun ohella kulloinkin legitiimistä runokielestä ja -käsityksestä. Siinä missä Viljanen käyttää pariin kertaan sanakatkoja, Jääskeläinen saattaa laittaa suomennokseensa sanan ”simppeli”. Suomennosratkaisujen vertailu toimii eräänlaisena runokielen kehityksen laboratoriona, ja koska alkuteksti on kanoninen, sitä tulee lukeneeksi kuin piru raamattua. Tämä ei ole tutkimus; huomioni ovat satunnaisia hajahuomioita.

Jääskeläisellä julma huhtikuu ”siittää”, Viljasella ”työntää” ja Revolla ”nostattaa” sireenejä. Viljanen korjaa potin. Jääskeläinen on vaihtanut aiempien suomennosten ”juurikyhmyt” ”mukuloiksi”, siitä pisteet. Jääskeläisen ”pylväskäytävä” on Revolla ”pylväikkö”, Viljasella peräti ”loggia”. Eliotilla se on vain ”colonnade”. Kohta suomennosten välillä syntyy myös merkitysero: Jääskeläisellä palataan ”myöhässä” hyasinttitarhasta, aiemmissa suomennoksissa ”myöhään” ja ”myöhällä”. ”Late”, kirjoittaa Eliot. Madame Sosostriksen korttipakka on Viljasella ”syntinen”, Revolla ”rietas”, Jääskeläisellä ”häijy”. Alkuteos sanoo ”wicked”; Jääskeläinen lienee oikeassa, koska kuvatuissa korteissa ei ole mitään rietasta. Eliotilla kukkapenkin turmelee ”sudden frost”: Viljanen puhuu ”hallasta”, Repo ”keväthallasta”, Jääskeläinen peräti epärunollisesti ”pikapakkasista”. Ei kai tuo sudden viittaa pikaisuuteen vaan nimenomaan yllättävyyteen?

”Shakkipeliä”-osan alussa Viljasella ja Revolla esiintyy ”kupido”, Jääskeläinen kääntää sen tehokkaammin ”lemmenjumalaksi”. Uusi suomennos laittaa jalokivet kasaantumaan rasioista ”röykkiöihin” (!), Revolla ne ”tulvehtivat” ja Viljasella luovat välkkeen ”vuotain ylt’yli” (Eliot: ”poured in rich profusion”). Siinä missä Viljanen puhuu ”kuivettuneista ajan pätkistä” ja Repo ”ajan kuivettumista”, kertoo Jääskeläinen ajan ”kuihtuneista kannoista” (Eliot: ”withered stumps of time”). Pisteet Revolle. Kun Eliotilla naisen hiukset ”would be savagely still”, Viljasella tukka hehkui ”valahtaakseen villiin lepoon”, Revolla hiukset ”rajusti vaikenivat”, mutta Jääskeläisellä ne ”vaikenivat sitten kuin mykät eläimet”.

Alkutekstin ja Revon ”Shakespehearen Rag” on Viljasella ”Shakespeahere-iskelmä”, Jääskeläisellä ”Shakespeare-ralli”. Sitten, shakkia pelattaessa, tullaan vaikeasti käsitettävään kohtaan. Eliot kirjoittaa: ”pressing lidless eyes”; Viljanen suomentaa ”painaen luomettomia silmiämme”, Repo ”painellen luomettomia silmiä” ja Jääskeläinen ”nojataan luomettomiin silmiin”, joka on minun silmissäni entistä käsittämättömämpi. Tarkoittaako lidless myös ’valpasta’? Vanhojen käännösten ”hampaiden hankkiminen” tulee sitten puolestaan kunnolla ymmärrettäväksi nimenomaan Jääskeläisen käsittelyssä: rahaa annetaan ”uusia hampaita varten”, kyseessä ovat siis tekohampaat. Ruokapöydässä on Eliotin mukaan ”hot gammon”, Viljasella ”vastakeitettyä kinkkua”, Revolla ja Jääskeläisellä ”savukinkkua”. Sanakirjan mukaan gammon on nimenomaan savustettu, ei siis keitetty niin kuin Viljanen väittää.

”Tulisaarna”-osassa esiintyy Viljasella ”city-johtajia”, Revolla ”kaupungin liikemiehiä” ja Jääskeläisellä ”kaupungin päättäjiä”, Eliotin mukaan ”city directors”. Viljanen siis ”lontoolaistaa”, Revon ja Jääskeläisen ratkaisut ovat yhteismitattomia. Jääskeläisellä pestään jalkoja ”soodavedellä”, Revolla syntyy huvittava kaksoismerkitys, kun jalkoja pestään ”sodalla”. Viljanen jättää jostain syystä tämän kohdan englanniksi. Hänellä Mr. Eugenides puhuu ”demoottista ranskaa”, Revolla ”rahvaan ranskaa”, Jääskeläisellä ”simppeliä ranskaa” — uusi ratkaisu varmaan jakaa mielipiteet, vaikka tuntuu tietenkin nykyään luontevammalta kuin Viljasen; Eliotilla se on ”demotic French”. Jääskeläinen kääntää ilmaisun ”violet hour” ”violetiksi hetkeksi”. Vanhat suomennokset puhuvat ”orvokinsinisestä”, joka kyllä valon ominaisuutena on onnistuneempi (kenties Jääskeläisen makuun liian runollinen; itse en pidä violetista sanana enkä värinä).

Divaanille kasattujen esineiden luettelo on Viljasella ”sukat, tohvelit, rintaliivit, kureliivit”, Revolla ”sukat, tohvelit, suojusliivit, korsetit”, Jääskeläisellä ”sukkahousuja, tohveleita, aluspaitoja, korsetteja”. Camisole on nimenomaan naisten aluspaita, mutta onko sukkahousut tässä, 20-luvun alussa, anakronismi? ”Tulisaarnan” lopussa uusi suomennos kertoo: ”Oi Herra sinä kiskot minut ylös” (Eliot: ”O Lord Thou pluckest me out”). Sekä Viljasella että Revolla ”Herra tempaa”, joka tuntuu vakuuttavammalta. Ei kai Herran tarvitse ketään kiskoa, kyllä Hän tempaisee kerralla?

Lyhyessä ”Kuolema vedessä” -osassa kiinnittää huomiota se, että ”kaunis ja varteva” on muuttunut ”pitkäksi ja komeaksi”. ”Varteva” on kadonnut puheesta ja mielestä. Päätösjaksossa ”Mitä ukkonen sanoi” voinee kysyä, onko ”voihkivien äitien supina” todellakin supinaa. Vanhat suomennokset puhuvat ”muminasta” — ”murmur of maternal lamentation”, kirjoittaa Eliot komeasti. Viljasen ”ilmojen henkiäänet” ja Revon ”ilmanhenkien kuiskeet” ovat Jääskeläisellä muuttuneet pelkistetyiksi ”eteerisiksi ääniksi” (”aetherial rumours”). Joutomaan valtavaan maailmaan mahtuu sekä ilmanhenkien että lintujen ääniä. Satakieli laulaa vanhoissa käännöksissä ”jug jug”, nyt ”dju dju”. Viljasella kukko ääntelee ”kukelikuu kukelikuu” (!), Revolla ”kukkokiekuu, kukkokiekuu”. Jääskeläisen kukko sanoo ”co co rico co co rico”.

Nuori runo

Yksityiskohdista voi keskustella, ja joistakin voi olla eri mieltä. Pääasian rinnalla ne ovat kuitenkin käytännössä yhdentekeviä. Pääasia on tämä: suomennoksensa kokonaisrakenteen kanssa Jääskeläinen on tehnyt ihmeitä. Sekä Viljasen että Revon (nykyperspektiivistä ilmeinen) jäykkyys ja joustamattomuus on tiessään; suomennos tavoittaa ja luo rytmin, ehkä jopa ”jazzin rytmin”. Runo on tullut sujuvammaksi. Se on nuortunut. Nyt Joutomaan vastaanotto, sen ”ymmärtäminen”, ei ainakaan ole käännöksestä kiinni.

Joen teltta on särkynyt: lehtien viimeiset sormet
tarraavat ja uppoavat märkään penkereeseen. Tuuli
käy läpi ruskean maan kenenkään kuulematta. Nymfit ovat poissa.
Suloinen Thames, virtaa kevyesti, kunnes saan laulun loppuun.

Autio/jouto-attribuutin huojunta tuo etäisesti mieleen keskustelun Camus’n L’Étranger-romaanin nimen sivullinen/vieras-konnotaatioista, tietenkin aivan eri merkitysavaruuteen sijoittuvana. Miten Eliotin teos tulee yhtäältä luettua autionamaana, miten toisaalta joutomaana? Miksi tässä ajassa käännösratkaisuksi valikoituu joutomaa? Kielitoimiston sanakirjan mukaan joutomaa on nimenomaan hyötykäyttöön sopimatonta, arvotonta maata.

Pekka Vartiaisen informatiivinen, hieman kuiva Eliot-essee päättyy lukuohjeeseen: pitää hylätä ennakkokäsitykset ”paitsi runosta ja runoudesta myös — kirjallisuudesta”. Se on klassikkojen kohdalla yleispätevä ohje. Tärkeintä saattaa kylläkin olla hylätä ennakkokäsitys T. S. Eliotista (onko sellaista kovinkaan monella nykylukijalla?) — ja ennen kaikkea ennakkokäsitys teoksesta The Waste Land.

Mutta en siis väitä tietäväni mistä Joutomaassa on ”kysymys”. Sen sijaan minulla on T. S. Eliotiin liittyvä, lähes henkilökohtaiselta tuntuva elokuvamuisto. Jean-Luc Godardin Laittomissa (Bande à part, 1964) Anna Karinan esittämä Odile vastaa englanninopettajan kysymykseen siitä mitä ”suuri runoilija” Eliot on sanonut: ”Kaikki mikä on uutta, on auttamattomasti perinteistä”.

Olisiko siitä ajatuksesta apua?

Veli-Matti Huhta


1 Peter Ackroyd 1989. T. S. Eliot. Suom. Anja Haglund. Helsinki: Weilin + Göös, 145.

2 Mt., 83.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi