Menetelmällistä kirjallisuutta Oulipon jälkeen/mukaan

3.11.2019 :: Arvostelut

Teemu Ikonen (toim.)

Menetelmällisen kirjallisuuden antologia

Post-Oulipo ry & Mahdollisen Kirjallisuuden Seura 2018, 384 s.

 

Vaikka menetelmällisellä kirjoittamisella on jo pitkät perinteet ja laajassa mielessä kaikki kirjoitus nojaa eriasteisiin sääntöihin, on nimenomaisesti Ranskassa vuonna 1960 perustettu Oulipo-ryhmä (Ouvroir de littérature potentielle) kehittänyt menetelmällisyydestä, proseduraalisuudesta, erityisen kirjoittamisen taidon ja taiteen. Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran piirissä virinnyttä ja Teemu Ikosen toimittamaa Menetelmällisen kirjallisuuden antologiaa voikin tarkastella (vähintään) kahdesta tulokulmasta: yhtäältä antologia on jälkeen Oulipon, toisaalta se toimii Oulipon mukaan.

Juuri tässä kahtalaisuudessa on antologian vahvuus ja kiinnostavuus. Samalla kun sen tekstit, joko kaunokirjalliset tai tieteellis-esseistiset kirjoitukset, esittelevät Oulipon piirissä syntyneitä menetelmiä, ne myös kehittelevät uusia. Myötäsukaisen asenteen lisäksi kirjoituksissa myös kritisoidaan ryhmän eetosta, löydetään heikkoja kohtia ja pohditaan tulevia suuntia sekä kehittämisen paikkoja.

Suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen kentällä menetelmällisen kirjallisuuden virstanpylväs on Juri Joensuun vuonna 2012 ilmestynyt väitöskirja Menetelmät, kokeet, koneet (Poesia), joka tarkastelee menetelmällisyyttä poeettisena ja historiallisena ilmiönä, osana sekä kansainvälistä että kotimaista kirjallisuutta. Antologian johdannossa Teemu Ikonen nojaa Joensuun määritelmään. Sen mukaan menetelmällisessä kirjoittamisessa tekijä valitsee ennalta tietyn toistettavan periaatteen, joka rajoittaa, säätelee tai ohjaa kirjoittamista. Oulipon rajoitteista tunnetuimpia lienee S + 7, jossa uusi teksti tuotetaan korvaamalla lähdetekstin substantiivit ennalta valitun sanakirjan kyseisiä sanoja seitsemäntenä seuraavalla substantiivilla. Tunnettu on myös lipogrammi, jossa teksti kirjoitetaan käyttämättä tiettyä kirjainta tai kirjoitetaan vain tietyillä aakkosilla; antologiassa Sami Liuhdon ”Tuskien tiellä” -katkelmassa esimerkiksi ei käytetä lainkaan a-kirjainta.

Antologia jakautuu osiin. Nämä osat ovat tunnistettavissa kirjan materiaalisesta ulkoasusta – käytetty paperi nimittäin vaihtuu osittain, ja paperin paksuudesta, väristä ja käsituntumasta syntyy olennainen osa lukuprosessia. Typografinen suunnittelu, fonttien väri ja muuntelut, tekstien asemointi eli teoksen kaikkinainen visuaalinen ilmiasu korostuvat. Teoksen hieno graafinen suunnittelu on Kaarina Tammiston käsialaa. Antologian visuaalinen ja tilallinen ulkoasu painottaa lukemisen tapahtumaa. Se on mitä suurimmassa määrin myös katsomista ja koskettamista eli aistillista ja fyysistä toimintaa.

Antologian yhdeksi keskeiseksi vahvuudeksi voikin ajatella sen pyrkimystä laajentaa näkymää menetelmällisestä kirjoittamisesta menetelmälliseksi kirjallisuudeksi. Johdannossa Ikonen sanoo, että hän itse ei panisi pahaksi, ”jos teosta alkavat käyttää omiin tarkoituksiinsa niin harrastaja- ja ammattilaiskirjoittajat, kirjoittamisen opettajat, kirjallisuudenopiskelijat kuin nekin, jotka ovat luomassa sanan ja muiden välineiden ennennäkemättömiä yhdistelmiä”. Tässä Ikosen lauseessa korostuu menetelmällisyys nimenomaisesti kirjoittamiseen liittyvänä välineenä tai kiinnostuksen kohteena. Menetelmällisyys onkin helpoimmin liitettävissä juuri tekijän, kirjoittajan toimintaan. Yhtäältä proseduraalisuus purkaa esimerkiksi romantiikan aikana kiteytynyttä näkemystä tekijästä luovana nerona, tekstin sekä merkitysten alkulähteenä ja päätepisteenä, inspiraatioon nojaavana itseilmaisijana, tarjotessaan tilalle kirjoittamista ohjaavia sääntöjä ja rajoitteita, jotka ovat jaettavissa ja ylittävät yksilökeskeisen tekijänäkemyksen. Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran jäsenistä koostuvan kirjoittajaryhmän teos Ihmiskokeita. Proseduraalinen kollektiiviromaani (2016), jonka tekemiseen liittyvät proseduurit ovat antologiassa esillä, on oiva esimerkki tästä toisenlaisesta tekijyydestä, tekijyyden toiseudesta.

Toisaalta voi saivarrella siitä, onko menetelmällisyydessä kyse ”vain” perinteisen tekijän paikan vaihdosta, jolloin tekijälle perinteisesti ajateltu valta siirtyy menetelmällisyydessä rajoitteen tai menetelmän keksijän vallaksi. Entä mikä on lukijan paikka proseduraalisuuden ilmiössä, joka jo määritelmällisesti painottaa kirjoittamista? Tuleeko lukijasta Tunnistaja eli tekstissä käytetyn menetelmän löytäjä? Vai onko lukijalle tarkoitettu paikka tekstintarkastajana eli mahdollisten menetelmän virheiden tai epäloogisuuksien löytäjänä? Entä jos lukija ei yksinkertaisesti tunnista tai havaitse käytettyä rajoitetta?

”Ouliposta post-Oulipoon (ja takaisin)” -kirjoituksessaan Markku Eskelinen tuo esiin Oulipon heikkoja pisteitä ja arvostelee ryhmää esimerkiksi ranska- ja eurokeskeisyydestä. Kirjoituksen yksi hienoimmista pointeista on kuitenkin siinä, että se esittää menetelmällisyyden laajentamista myös lukijuuteen: ”rajoitteita koskeva ajattelu tulisi ulottaa kattamaan kirjoittamisen lisäksi myös lukeminen ja tekstin materiaalisen mediumin toiminta (sekä näiden kolmen yhteenkietoutuminen)”. Antologiassa onkin konkreettinen esimerkki tästä eli osa Eskelisen ja Maria Matinmikon Lähes tunnistamaton mahdollisuus menettää -teoksesta, joka löytyy Nokturnosta. Tämän fragmenteista koostuvan teoksen menetelmä ei säätele kirjoittamista vaan juuri lukemisen ja tekstin toiminnan suhdetta erityisesti lukijan ajankäytön kautta.

Oulipoon kriittisimmin suhtautuu Mikko Mankisen ja Antti Salmisen perusteellinen essee ”Potentiaalisuudesta”. Siinä puretaan potentiaalisuus-käsitteen pitkää filosofista perimää ja perinnettä. Mankinen ja Salminen pitävät heppoisena Oulipoon paikantamaansa tapaa nähdä potentiaalisuus ainoastaan ihmisen ”rajattomina mahdollisuuksina” tuottaa uusia ja uusia kielirajoitteita ja sääntöjä. Kirjoittajat myös kritisoivat Oulipon tekstejä siitä, että ne eivät kykene yhdistämään taidetta ja elämää; he arvostelevat ryhmää ”ajattelun maailmattomuudesta” ja vetäytymisestä omaan välineisyyteensä. Tässä kritiikissä on kuultavissa kaikuja Peter Bürgeriltä, jonka mukaan niin sanottu historiallinen avantgarde epäonnistui juuri samassa seikassa, elämän ja taiteen yhdistämisessä – tosin ylipäätään Oulipon suhde avantgardeen on monimutkainen.

Antologiaan on myös haastateltu kahta Oulipoon perehtynyttä kansainvälistä tutkijaa ryhmän merkityksestä nykypäivänä. Belgialainen kirjallisuudentutkija Jan Baetens ottaa esiin sen, miten ”[o]ulipolainen kirjoittaminen on liian helppo ymmärtää leikkinä tai hupaisana numerona (jonkinlaisena kirjallisena Scrabblen pelaamisena). Tätä negatiivista vaikutusta havainnollistaa surullisesti oulipolaisten ’temppujen’ käyttö kirjoittajakursseilla.” Baetensin mukaan Oulipo kuitenkin auttaa kyseenalaistamaan useita nykykirjallisuuden tendenssejä, kuten tekijän ja teoksen samastamisen tai transmediaalisen tarinankerronnan, jossa teoksen voi ”vaivatta” siirtää mediumista toiseen. Baetens sen sijaan painottaa, miten Oulipon materialismin kautta välinemääräinen tietoisuus eli käytetyn mediumin erityisyys korostuu. Toinen tutkija, Camille Bloomfield, puolestaan ottaa esiin Oulipon feminiinisen näkymättömyyden ja haasteen ottaa ryhmään mukaan enemmän naisia ja eri sosiaaliryhmien jäseniä. Bloomfield kysyy, voiko Oulipo enää pysyä hiljaa feminismistä ja sukupuolten tasa-arvosta sekä erossa politiikasta – tosin muutosta on ryhmässä näissä suhteissa jo tapahtunutkin.

Antologian kaunokirjalliset tekstit ovat myös siinä mielessä post-oulipolaisia, että tekijöinä on myös naisia eivätkä kaikki tekstit pysyttele erossa politiikasta. Sinikka Vuola käyttää khimaira-metodia, jonka Marko Niemen antologiaan laatima ”Menetelmällisen kirjoittajan perussanasto” määrittelee korvaamistekniikaksi. Siinä ”lähdetekstin nominit korvataan toisen lähdetekstin nomineilla, verbit kolmannen lähdetekstin verbeillä ja adjektiivit neljännen lähdetekstin adjektiiveilla”. Katkelma Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä muovautuu aivan uudenlaiseksi, kun Vuola on käyttänyt Ville Pernaan Ylen tv-uutisia käsittelevää tietokirjaa, sienikirjaa ja endokrinologiaa käsittelevää opusta lähdeteksteinään. Jarkko Tontin ”Suomukärsäkkään peruukintekijä” tuottaa S + 5 -variaatiolla huvittavan muunnelman Suomen perustuslaista. Juri Joensuun ”Mathewsin algoritmi 1918: No. XX Jatkoa __________________:n kunnan LUETTELOON” on hätkähdyttäväkin teksti vuoden 1918 tapahtumista, punakaartilaisista ja heidän kohtaloistaan.

Jaakko Yli-JuonikkaanSeven wrongs make a right? Seattlen puheen kääntäminen ’alkukielelle’” puolestaan kyseenalaistaa moninkertaisesti alkuperäisyyden ja alkukielisyyden ideat lähtiessään muokkaamaan intiaanipäällikkö Seattlen puhetta. Siihen tavataan viitata vaikkapa somessa huolimatta siitä, että Seattlen puhetta ei ole ”sellaisenaan” koskaan tallennettu vaan se on jo lähtökohtaisesti versioitu teksti. Yli-Juonikas on käyttänyt puheentunnistus- ja käännöstyökaluja YouTubessa olevan suomalais-englantilaisen Mark Sawalhan esittämään englanninkieliseen versioon. Koneen tuottama suomennos on huvittavaa nonsenseä. Yli-Juonikkaan teksti osoittaa mahdollisuuteen esittää poliittista ja kolonialistista kritiikkiä koneisen kielenkäytön kautta myös kirjailijan lainatessa pätkiä omasta Jatkosota-extra-romaanistaan (2017).

Kaunokirjallisista teksteistä itseeni tekee suurimman vaikutuksen Eskelisen ja Yli-Juonikkaan ”200 578 509 309 952 Talvimatkaa”. Se on yhdenlainen kirjallinen meemi Georges Perecin alun perin vuonna 1979 kirjoittamasta novellista, jonka Sami Sjöberg on suomentanut nimellä ”Talvinen matka” (Poesia 2017). Perecin novelli on ensimmäinen osa kollektiiviteosta, josta on ilmestynyt jo yli parikymmentä muunnelmaa. Eskelisen ja Yli-Juonikkaan versio asettuu kiinnostavasti oulipolaisten tekemän kollektiivikoosteen viereen ja yhteyteen. Perecin lähtöteksti itsessään on kiehtova sisältäessään ajatuksen ”ennakoivista plagioijista”. Kirjallisuus ja tiedontuottaminen alkavat näyttäytyä myös huiputtamisena ja väärentämisenä, jotka ylittävät ja sivuuttavat lineaariseksi ja kronologiseksi kuvitellun ajankulun. Perecin versio sisältää runsaasti lainauksia ja sitaatteja – plagiointeja – muilta tekijöiltä. Myös Eskelinen ja Yli-Juonikas sisällyttävät omiin versioihinsa uusia sitaatteja.

Eskelisen ja Yli-Juonikkaan itse kääntämä versio Perecin novellista jakaantuu neljääntoista fragmenttiin. Sen lisäksi tekijät ovat eri oulipolaisia operaatioita käyttämällä kirjoittaneet yhdeksän erilaista versiota, jotka niin ikään sisältävät neljätoista fragmenttia. Oulipolaisten semanttisten objektien lisäksi Eskelinen ja Yli-Juonikas ovat kehitelleet uusia semanttisia objekteja. Lukijan on mahdollista koostaa fragmenteista erilaisia yhdistelmiä. Näin mahdollistuu kaikkiaan tekstin otsikon osoittama määrä erilaisia ”Talvimatka”-koosteita. Kuluu talvi jos toinenkin, jos lukija käyttää aikaansa kaikkien näiden versioiden koostamiseen.

Menetelmällisen kirjallisuuden antologian tekstit aktivoivat lukijaa erilaisiin lukemisen tapahtumiin. Vaikka tekstit ovat usein olemassa vain virtuaalisesti, lukijalle annetaan mahdollisuus aktualisointiin, parhaimmillaan jopa halu siihen.

 

Kaisa Kurikka

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi