Humanismin uni Scipiosta

3.11.2019 :: Arvostelut

Francesco Petrarca

Africa. Laulu sankaruudesta ja ihmisyydestä

Suom. Maija-Leena Kallela & Teivas Oksala

Basam Books 2019, 447 s.

 

Homeroksesta alkaen eepos on kohonnut aikojen aktiivisuudesta historialliseen korkeuteen. Se on menneisyyden valonhämyn hehkuun kietoutunut ylevä kuva sankarien luonteenlujuudesta, vahvasta tahdosta ja kohtalon vääjäämättömyydestä. Raivoavien taisteluiden ja tunteiden taustalla vallitsee silti aina melankolinen rauha: kaikki tämä on jo kadonnut. Sankarit ovat kuolleet ja jättäneet jälkeensä niukkojen aikojen maailman, jonka taakse runoilija tähyää. Seitsemän vuosisataa sitten varhainen renessanssihumanisti Francesco Petrarca (1304–1374) kirjoitti ensimmäisen ja viimeisen latinankielisen eepoksen sitten antiikin aikojen. Runoelmassaan Africa hän ylisti roomalaissankari Publius Cornelius Scipiota (236–183 eaa.) ja valtiota, jonka mahti ja ihanteet elivät enää kirjallisuudessa.

 

Eepos ihmiskuvana

 

Ajan abstrahointi historiaksi lähentää epiikkaa filosofiaan. Myös runoelma luotaa historiaa, maailmaa, kohtaloa ja ihmisenä olemista, mutta ilman terminologiaa, ulkokohtaista teoriaa tai systeemiä. Tällä tavoin myös Petrarca hyödynsi eeposmuotoa runoelmassaan Africa. Laulu sankaruudesta ja ihmisyydestä. Teos kertoo sotapäällikkö Scipiosta sekä Rooman ja Karthagon käymän Toisen puunilaissodan loppuvaiheista ylistäen moraalista hyvettä, yksilöiden omassa elämässään toteuttamaa korkeaa luonteenlaatua, velvollisuudentuntoa ja totuudellisuutta. Samalla teos käsittelee humanistista ihmiskäsitystä ja -ihannetta, historianfilosofiaa, kreikkalais-roomalaista ja kristillistä filosofiaa ja teologiaa sekä ihmisen asemaa maallisessa ja jumalallisessa maailmassa.

Petrarca ei lukenut kreikkaa, ja vaikka hän olikin kiinnostunut antiikin historiasta, latinankielinen hellenistinen kulttuuri ja Rooman valtakunta olivat hänelle Homerosta läheisempiä. African esikuvana on ollut Publius Vergilius Maron (70–19 eaa.) Aeneis, Rooman kansalliseepos, joka kertoo valtakunnan myyttisestä synnystä, Rooman ja Karthagon vuosisataisen vihamielisyyden taustoista ja historiallis-myyttisestä sodasta Latiumissa. Petrarca liittää tähän perinteeseen oman monisärmäisen eepoksensa. Hänen ajattelunsa viettää kohti yksilökeskeistä maailmaa, antiikin ajatusten uutta nousua, orastavaa kriittis-historiallista ajattelua ja muita uusia poliittis-kulttuurisia aatteita. Historiallisen henkilökuvauksen, runoelman taiteellisen komposition ja filosofisen pohdinnan yhdistelmänä Africa kuitenkin pysyy koossa ja luo ajatuksellisesti mielekkään kokonaisvaikutelman.

Suomennoksessa African yhtenäisyys tulee näkyviin ehkä hiukan työläämmin kuin alkutekstissä. Maija-Leena Kallelan ja Teivas Oksalan suomennoksessa nimittäin myös käännösmetodi vaihtelee: osa käännösluvuista on Oksalan eleganttia heksametria, loput Kallela on laatinut joko suorasanaiseksi mutta säejakoiseksi käännökseksi tai referoinut tiivistäen. Lisäksi oppineet viitteet ja selitykset tietenkin syventävät lukijan ymmärrystä Petrarcan teoksesta, mutta samalla tuovat siihen uuden taustaäänen. Suomennoksessakin Petrarcan oma ääni pääsee kuuluviin jännittävällä tavalla, mutta kunnon syventymistä se edellyttää.

Pappiskoulutuksen saanut Petrarca oli elämänsä loppuun asti harras kristitty. Teoksissaan hän sulautti antiikin sivistyksen, mytologian ja filosofian ainekset muotoon, joka oli sovitettavissa yhteen hänen uskontonsa kanssa. Niinpä Africa esimerkiksi alkaa perinteisellä invokaatiolla, jossa Petrarca kutsuu Helikonin muusia mutta jatkaa pyytäen avukseen myös Jumalaa olympolaisten jumalten voittajana, ”maailman toivona”. Runoelmassa Olympon ikuiset ambrosianpöhnäiset pidot sublimoituvat taivaan kirkkaiksi holveiksi; ihmisen osa torailevien jumalten kiistakapulana vaihtuu elämäksi Kohtalon tai Kohtalotarten (historiallinen metafora) ja oikukkaan Onnettaren (kokemuksellinen metafora) armoilla.

African kaksi ensimmäistä kirjaa ovat mukaelma Marcus Tullius Ciceron (106–43 eaa.) De re publica -teokseen sisältyvästä kuuluisasta Somnium Scipionis -episodista. Cicero vaikutti poliittis-filosofisilla kirjoituksillaan ja puheillaan Rooman tasavallan murenemisen aikana. Hän moitti sekä senaattia että kansalaisia moraalisesta taantumisesta ja ihanteellisen tasavallan kansalaishyveiden unohtamisesta. Petrarcan uskollisessa mukaelmassa Scipio nukahtaa sotaretkellä teltassaan ennen ratkaisevia taisteluita. Hän uneksii kohtaavansa taivaassa isänsä ja kuulevansa tältä kansalaishyveitä vaalineiden ihmisten kuolemanjälkeisestä elämästä, maan ja maailmankaikkeuden kokonaisuudesta taivaasta katsottuna ja elämän prioriteeteista ylipäätään.

 

Modernin subjektin harharetket

 

African suomennosedition esipuheessa runoelman ansioksi mainitaan muun muassa ”syvällinen, psykologinen henkilötulkinta”, joka kieltämättä loistaa klassisissa eepoksissa poissaolollaan. Homeroksen sankarien ensisijainen tehtävä teoksissa oli tuottaa voimaa ja kiihkeyttä. Tahtomukset ja tunteet, jotka heitä liikuttivat, olivat osa teosten kompositiota ja ominaisuudet valmiita attribuutteja, rintapanssarin koristeita ja kypärän töyhtöjä, joita kannettiin tunnistettavuuden vuoksi. Ilionin kentillä ei ollut sijaa psykologisen romaanin epäröinnille, joka vie puolittaisiin ratkaisuihin, ajautumiseen tai valintojen katumiseen. Homeroksen sankarit näyttivät niin jylhiltä kenties juuri siksi, että olivat kirveellä veistettyjä.

Scipion tapauksessa pyrkimys psykologiseen henkilökuvaukseen tuntuu menevän kahdella vastakkaisella tavalla ohi maalin. Joukkojen edessä ratsastaessaan hän on yhtäältä liian loistava, uljas, viisas ja jumalan kaltainen ollakseen uskottavasti psykologinen, inhimillisesti samastuttava henkilöhahmo. Toisaalta psykologisesti kuvattuna, esimerkiksi unikohtauksessa vollottaessaan ja omasta maineestaan huolehtiessaan tai triumfisaaliinsa kuljetusta laskeskellessaan, hän on liian realistinen eeppiseksi sankariksi.

Kallela ja Oksala nostavat esimerkiksi African psykologisesta syvällisyydestä Masinissan yöllisen yksinpuhelun. Karthagolaisiin liittynyt läntisen Numidian kuningas Syfaks on hävinnyt roomalaisille ja heidän kanssaan liittoutuneelle kilpailijalleen Masinissalle. Masinissa saapuu voittajana vangitun Syfaksin palatsiin, rakastuu palavasti Syfaksin kauniiseen puolisoon Sofonisbaan ja ottaa tämän vaimokseen roomalaisten tapojen vastaisesti. Kun Scipio kuulee tästä, hän vaatii Masinissaa luopumaan laittomasta, Roomaa vihaavasta puolisostaan ja lähettämään tämän Syfaksin kanssa sotavankina Roomaan. Kohtauksessa kuvataan, kuinka Masinissa tämän jälkeen painiskelee kahteen suuntaan vetävien tunteidensa kanssa.

Esipuheen mukaan Masinissan dilemma nimenomaan epiikassa esitettynä nostaa kuvauksen uusiin ulottuvuuksiin: ”Hänen traaginen yksinpuhelunsa saa eeppisessä tyylissä ennennäkemättömiä lyyris-elegisiä sävyjä ja psykologista syvyyttä”. Alku ei kuitenkaan vaikuta lupaavalta. Telttaansa vetäydyttyään Masinissa kyynelehtii vuolaasti kohtaloaan kiroten. Väliin leikkaa retorinen koriste-Apollo, joka omaa onnetonta rakkauttaan muistaen säälii kärsivää ja ohjaa aurinkovaununsa länteen suodakseen Masinissalle yön rauhan. Masinissa sättii koristeellisin sanakääntein ”rautaista Scipiota”, joka rikkoo hänen rakkautensa. Alkukohtauksen monisanaisuus ei tee vaikutusta verrattuna vaikkapa Sofokleen tragediaan: niukemmin sanoin viitattu pelko ja suru elämään leikanneesta katkoksesta tai kohtaloon kilpistyvä voimaton raivo tekevät suuremman vaikutuksen.

Vaikuttavampi on kohtauksen toinen osa, jossa Scipion yölliset laskelmat aarteiden ja vankien kuljetuksesta Roomaan rinnastuvat Masinissan synkkiin pohdintoihin. Kumpikin koettaa kuumeisesti järkeillä, miten saavuttaa toivomansa päämäärä ja turvata asiansa:

 

Vaan yhä huolehtii varovaisen päällikön mieli,
hän miten kuljettaa meriteitse vangitut joukot
Puunien viedäkseen Latioon nämä triumfia varten.
Huolta hän kantoi myös kuninkaan, kuningattaren tähden:
minkäpä vartijamäärän turvin nuo lähettäisi,
kelle uskois tehtävän sen? […]
[…]
Toinen – murtama rakkauden – koki taas erilaisen
yön kera kyynelten: mitä keinoja voisi hän käyttää,
keihin turvata vois jumaliin, miten Kohtalotarten
loimia höllentää, elämää pidentää oman rakkaan.

 

Masinissa punnitsee pitkällisesti eri mahdollisuuksia pelastaa puolisonsa ja vetäytyä itse turvaan hänen kanssaan. Ratkaisua ei löydy. Masinissa ei usko palatsielämään tottuneen Sofonisban seuraavan häntä maanpakoon ja köyhyyteen. Hän on kuitenkin luvannut säästää naisen vankeuden vaivoilta ja häpeältä, joten aamun koittaessa hän lähettää vaimolleen myrkkymaljan.

Tämän kohtauksen realistinen psykologia leikkaa eepoksen tyyliin onnistuneesti ja odottamattomasti. Barbaarista mielenlaatua edustavan Masinissan dilemma ei ole ylevä eikä sankarillisen yksinkertainen. Mikään korkea periaate ei ratkaise sitä. African kokonaisuudessa kohtaus on toimiva ja ehdottoman omalaatuinen ja vetoava.

 

Kansojen kohtalot

 

Toisen puunilaissodan ratkaissut Zaman taistelu, ”taistelu maailman herruudesta”, päättyi roomalaisten voittoon ja ansaitsi Scipiolle triumfilaakerit ja lisänimen ”Africanus”. Sodan lopetus Afrikan mantereella on runoelman puite. Petrarca kuitenkin kuittaa ratkaisutaistelun kuvauksen lyhyesti, ja varsinaista taistelukuvausta on vieläkin niukemmin.

Vertailukohtana toimikoon taas Ilias. Valtaosa eepoksesta on kuvausta muinaiskreikkalaisen sodankäynnin konkreettisesta todellisuudesta: sotavarustelusta, saaliinjaosta, hautajaisista ja kaatuneiden kunniaksi järjestetyistä kisoista, kiistoista, kurjuudesta ja napinasta sekä tietenkin itse taistelusta niin joukkojen mättönä kuin yksittäisten sankarien yhteenottoina ja kuolemina. Taistelustrategiaa ei ole. Jumalat pitävät omaa peliään, joten suotta ihminen siinä häärisi taktikoimaan.

Roomalaisen sodankäynnin todellisuus on epäilemättä ollut jo jotain aivan muuta. African taistelukuvauksessa esitetäänkin raivoisien yhteenottojen ja taistelun kaaoksen sijaan asioita, joista Petrarcan aikana oli uskottavaa tietoa. Joukkojen eteneminen, taktiset liikkeet, taisteluiden ratkaisevat käänteet ja jopa päällikön innostava tai esimerkillinen esiintyminen joukkojen edessä ovat voineet säilyä historian kertomuksissa, ja Petrarca katsoi totuuden olevan runoilijan johtotähti:

 

Sille, mitä runoilija aikoo kirjoittaa, hän joutuu ensin rakentamaan
hyvin vahvat totuudellisuuden perustat. Niihin tukeutuen hän voi sitten
kätkeytyä kauniin ja monikerroksisen pilven alle
valmistaen näin lukijalle pitkäaikaisen ja hiljaisuudessa tehtävän työn.
[…]
Sitä, joka keksii kaiken kertomansa, ei tule nimittää runoilijaksi
eikä kunnioittaa runonlaulajana, vaan kutsuttakoon häntä
pelkästään valehtelijaksi.

 

Petrarca ei lähtenyt runoilemaan niin sanotusti omiaan taistelun tuoksinan yksityiskohdista vaan pyrki pitäytymään siinä, mihin katsoi voivansa luottaa.

Taistelukuvauksia merkittävämpää osaa Africassa esittää puhe. Kuten jo eepoksen aihevalinnasta voi päätellä, Petrarcaa innoittivat antiikin historiateokset, erityisesti henkilöhistoria. Siinä hän piti esikuvanaan Rooman historiaa käsittelevän Ab urbe condita -teoksen kirjoittajaa Titus Liviusta (n. 59 eaa. – 13 jaa.). Petrarca onkin omaksunut klassisilta historioitsijoilta tavan upottaa tekstiin retorisia puheenvuoroja, jotka kertovat sekä puhujan mielenlaadusta että muotoilevat filosofisia ajatuksia ja eettisiä katsantokantoja.

Petrarca esittää Scipionsa innostavana johtajana ja sotapäällikkönä, taitavana strategina ja harkintakykyisenä, jalomielisenä ihmisenä niin sodassa kuin rauhassakin. Kun ostensiivinen ylistely väistyy tekojen tieltä, nuoren Scipion henkilöhahmo on elävimmillään ja vaikuttavimmillaan. Toiminnan kuvaus säilyttää eloisan välittömyyden, laskelmointia vailla olevan pelottomuuden, tunteen intensiteetin ja suoruuden, joka muistuttaa Iliaan sankareista.

 

Kansat mulkoilevat toisiaan

 

Petrarca osoittaa taitonsa hienovaraisen komposition laatijana kirjoissa 3 ja 4. Scipio on lähettänyt Laeliuksen kutsumaan kuningas Syfaksin Rooman liittolaiseksi. Tämän vierailun kuvauksesta välittyy psykologinen jännite ja roomalaisen ja puunilaisen mielenlaadun ero. Puuneihin projisoitiin kutakuinkin kaikki ”barbaariset” ominaisuudet, joita Rooman kansalaiset eivät halunneet tunnustaa: ahneus ja kullanhimo, julmuus, heikkoluontoisuus ja moraalittomuus sekä ennen kaikkea petollisuus, viekkaus ja valehtelu.

Kun Laelius astuu Syfaksin palatsiin, hänet ympäröivät mittaamattomat rikkaudet ja koreat, elävästi kuvatut taideaarteet, jotka esittävät pakanallisia jumaluuksia, pelottavia mytologisia hahmoja, tähtikuvioita ja Tartarosta, joka on vähintään yhtä rikinhuuruinen kuin Danten – Petrarcan isän ystävän – Helvetti.

Valtaistuinsalin maalauksessa manalan herra katselee valtakuntaansa ja sitä asuttavia piinattuja sieluja. Salin vastakkaisessa päässä istuu Syfaks. Laeliuksen esitettyä asiansa kuningas aloittaa ylelliset pidot, joiden päätteeksi vieraita viihdyttää laulaja. Tämä kertoo synkeävireisiä tarinoita muun muassa Afrikkaan siirtyneestä Herakleesta, Libyan maan verellään saastuttaneesta Medusasta, roomalaiset kironneesta Didosta sekä Karthagon tuoreista kärsimyksistä ja heitä turvaavasta Hannibalista. Herakleesta kerrotaan tarina, jossa hän onnistuu kuristamaan Antaios-gigantin nostamalla tämän irti maasta tajuttuaan, että tämä saa voimansa juuri maasta – kenties uhittelua Toisen puunilaissodan siirtämisestä Afrikan mantereelle, missä Rooman sotaväellä ei ole omaa maata allaan.

Vastavetona Laelius kertoo Roomasta tarinoin, jotka korostavat velvollisuudentuntoa, isänmaanrakkautta, pelotonta uhrialttiutta ja järkähtämätöntä siveellisyyttä. Curtius-nuorukaisen kerrotaan uhrautuneen heittäytymällä Forumille auenneeseen kuiluun jumalia lepyttääkseen:

 

Turhaa kulta nyt on – sen oksentaa sisuksistaan
maaperä – turhia on kivet kootut autiomaasta.
Vain tätä tähdennän: jumalat kun ei ole meille
suoneet kalliimpaa kuin miehuus on, asevoima,
myös sitä vaativat nyt: vain siinä on rikkaus Rooman;
siis asemiehen suon!

 

Syfaksin palatsin rikkaudet, barbaarinen ylellisyys ja jumaloidun Hannibalin julma maine ovat voimattomia Rooman joukkojen rinnalla. Laelius kertoo myös, miten heltymättömästi roomalainen kunniantunto rankaisee niitä, jotka asettuvat vapautta ja lakeja vastaan. Neljännessä kirjassa hän jatkaa ylistäen Scipiota ihmisenä, johtajana ja sotapäällikkönä. Laelius siis kuvittaa sotilaallis-poliittista yhteistyöehdotustaan esittämällä, kuinka luotettavan liittolaisen ja oikeamielisen tuomarin Roomasta saa, jos osoittautuu luottamuksen arvoiseksi; toisaalta hän uhkaa armottomalla tuomiolla, jonka kuningas vetää päälleen kieltäytymällä yhteistyöstä tai toimimalla petollisesti.

Hyve ja pahe ovat teoksessa keskeisessä asemassa, mutta etiikan syväluotauksena Africaa ei voi pitää. Moraaliset ominaisuudet Scipion, roomalaisten ja puunien luonteessa jäävät viime kädessä stereotyyppisiksi, ja ne otetaan annettuina taustoja kyselemättä. Hyvää sukua olevaa roomalaista Scipiota nyt vain on siunattu ihanteellisella luonteenlaadulla, kun taas on sanomattakin selvää, että puunit syntyvät heikkoluontoisiksi barbaareiksi.

Oma hämmentävyytensä on myös kansalaishyveissä, joita Petrarca roomalaisia esikuviaan seuraten niin ylistää – koko ajatus sai Roomassa ihannoidun muotonsa juuri aikoina, jolloin ylimysten, sotapäällikköjen, pyrkyrien ynnä muiden vastaavien käninä ja juonittelu sai ennennäkemättömät mittasuhteet ja jo pitkälle päässyt moraalinen velttous, huikentelu, korruptiobyrokratia ja tylsämielinen pahuus alkoivat vähitellen pintautua. Petrarcan Italia kaupunkivaltioineen ja kilpailevine ruhtinassukuineen ei myöskään liene ollut oikeamielisyyden ja velvollisuudentunnon tyyssija. Africa ei kuitenkaan välttämättä ole tasavaltahehkutuksessaan kaksinaismoraalinen. Nostalginen, ylevöittävä abstrahointi on eeppisen runouden ominaispiirre: kenties kansalaishyveet ja ihannevaltio ovat korkeammassa mielessä totta, mutta harmillisen kaukana kullanhohtoisessa menneisyydessä tai tähtientakaisessa ideamaailmassa.

 

Eeppinen nostalgia ja korkeampi elämä

 

Eeppiseen ylevöittämiseen kuuluu kääntyminen kohti mennyttä: sotaa, joka on käyty niin kauan sitten, ettei kukaan sitä enää muista, ja myyttistä ”kulta-aikaa”, jolloin sankarit ja jumalat vielä liikkuivat maan päällä. Aikakausien mittaisen eeppisen etäisyyden päästä katsottuna tapahtumat saavat kullatut kehykset ja jopa ihminen voi näyttää hyvältä ja kauniilta. African alun unikohtauksessa Scipio elää aikaa, jolloin Rooman valtakunta on vasta nousemassa koko maanpiiriä vallitsevaksi suurvallaksi ja kulttuurihegemoniaksi ja Scipiolla itsellään on edessä voittoisat taistelunsa ja triumfinsa.

Tulevaisuudessa on silti vääjäämättömämpiäkin asioita, kuten Petrarca omasta aikahorisontistaan katsoen tietää. Ensin Scipion isä näyttää Rooman valtakunnan kohtalot kuningasajasta tasavallan kautta keisariaikojen suuruuteen, rappioon ja kansainvaellukseen:

 

[…] Vaan vuodet voittavat Rooman,
rappeutuu hataraksi ja vanheten tuo väsyneenä
haurastuu mureniin. Ei ykskään säilyä aika
koskaan ilman voi vihan tai sotien rasitusta.
Vielä on koittava aika, kun aitoa ei asukasta
löydy kaupungista ja kun sekalaista on siellä
pohjan sakkaa vain, joka miekkailee verisesti –

 

Rooma tulee kyllä säilymään kunnioitettuna nimenä kenties aikojen loppuun asti, arvelee isä. Ihmisen osa on silti erilainen kuin ”kaupunkien kuningattaren”. Pyrkiessään kuolemattomaan maineeseen ihminen saattaa toivoa koko maanpiirin kunnioitusta ja ihmiselämän yli kantavaa kuolematonta mainetta. Maine ei kuitenkaan kiiri kovin pitkälle yli paikan ja ajan asettamien rajojen. Se voi toki säilyä kirjoituksissa, ja vielä monia vuosisatoja myöhemmin ihmiset saattavat kuulla sankareista ja heidän teoistaan. Silti kirjatkin tuhoutuvat lopulta, ja niiden kautta koittaa kolmas kuolema, jollei jo niissä: ”Ihan tyhmänä kansa / ulkoa oppii sen, mitä käy puhumaan urotöistäs.” Näiden kuolemien sijaan Scipion isä kehottaa tähtäämään ajan yli, kestävämpään elämään, jonka johtotähtenä ei ole kunnian tavoittelu vaan hyve elämässä toteutettuna.

 

Kuoleman jälkeinen elo, julmuus Kohtalotarten
torjua on ihanaa, elo vain nimen kautta on tyhjää.
Vaan eläkää paremmin, eläkää lujemmin: laki taivaan
onnekkaina te vallatkaa maat jättäen kurjat.

 

Antiikissa tulevaisuudelta ei lopulta ollut odotettavissa muuta kuin kuolema. Homeroksen sankarit ja heidän kunniansa kuihtuvat Haadeen haamuiksi. Petrarcan maailmassa on kuitenkin toisin. Kun Scipio ihmettelee, miten hän voi taivaassa kohdata isänsä ja kaikki muut kuolleet roomalaissankarit kuin elossa, isä vastaa: ”Vain tämä täällä on ihmisten elämää todellista. / Kuolema pelkkä se on, jota nyt elämäks nimitätte.” Väite olennaisimman elämän ikuisuudesta on vahvempi ja rikkaampi kuin esikristillisen antiikin kontekstissa. Kokonaisuudessaan Petrarcan unikuvaus ylittääkin Ciceron kuuluisan katkelman kirjallisessa tyylissä ja vaikuttavuudessa.

 

Petrarcan kieli

 

African suomennos onnistuu välittämään jonkin verran Petrarcan kielen ominaispiirteitä. Petrarcan tekstissä on toki selkeitä muistumia Vergiliuksen sanastosta, rakenteista ja ilmaisutavasta. Toisaalta antiikin latinaan ja varsinkin muinaiskreikkaan verrattuna Petrarcan runoelman kieli on kovin abstraktia. Klassisen latinan rinnalla tyylikeinovalikoima on vakiintuneempi ja siten suppeampi, ja esimerkiksi korkean tyylin latinalle tyypillisiä laajoja hyperbaton-rakenteita ja tacituslaisia verbittömiä tynkävirkkeitä jää kaipaamaan. Kun tyylistä puuttuvat poikkeamat – sekä pitkät että lyhyet virkkeet –, jäljelle jää ehkä turhankin tasapäinen rivistö.

Petrarcan kielen eloisuutta saattaa verottaa myös skolaarius. Hänen aikansa latina ei enää ollut samassa mielessä elävää kieltä kuin Rooman valtakunnan aikana. African virkkeet ovat miltei liian kieliopillisia, punnittuja ja kokonaisia. Lauserakenne on hiottu pikkutarkasti perusvirkkeen rakennetta muunnellen. Kieli on kyllä täsmällistä mutta hetkittäin lakitekstimäisen abstraktia: verbien aktiivit on korvattu passiiviseen suuntaan kaltevilla nominaalimuodoilla. Tämä ei voi olla heijastumatta henkilöhahmoihin, joita Petrarca kuitenkin pyrkii kuvaamaan psykologisina ihmisinä.

Sankarihetkinään African Scipio on kuin eloisan vaikutelman tekevä patsas, jonka päälle valo lankeaa edustavasti; psykologisina hetkinään kuin friisiin jähmettynyt tukistettu titaani. Muinaisjäänne yhtä kaikki. Homeroksen kieli toimi päinvastaiseen suuntaan ja herätti esineetkin eloon. Akhilleen kilvessä käydään sotaa, kynnetään peltoa, korjataan satoa ja vietetään häitä; Athenen kypärässä taistelevat sadan kaupungin miehet ja myyttisessä Aigiissa Medusan pää tuijottaa herättäen kauhua vihollisissa. African Scipio heikoimmillaan kuuluu olevan sodan keskellä oleva sotapäällikkö, joka aamulla tukkansa kammanneena nyt aamiaisen nautittuaan on vielä ajatteleva tulevaisuuden taisteluita untaan muistellen – kerrotun kerronnainen, kieliopillinen vihannes, joka häviää aktiivisuudessa Akhilleen säärisuojan kiemurakoristeelle.

Kaikesta huolimatta Petrarca ei ole kielellisesti toistaitoinen tai puusilmäinen. Lauserakenteiden tyylittelyä pidemmälle katsoessa voi huomata, että niin tyylikeinot kuin esimerkiksi kuvausten laajuus, sävy ja ylipäätään koko tekstin rekisteri ja etenemisrytmi vaihtelevat kohtauksittain, puhujan mukaan ja niin edelleen. Lopputuloksena on varsin tasapainoinen ja harkittu kokonaisuus.

 

Sotasaalis

 

African suomennokseen on koottu käytännössä miltei kaikki, mitä toivoa saattaa: erinomainen taustoittava ja tulkintaa helpottava esipuhe, kattava muttei tarpeettoman massiivinen viiteapparaatti hyödyllisin pähkinänkuoriselityksin mytologiaviitteistä ja Rooman historiallisista hahmoista, suorasanainen esitys runoelmasta, latinankielinen alkuteksti heksametrikäännöksen ohella ja vieläpä Ciceron katkelma ”Scipion uni”. Kirjassa on ainoastaan yksi olennainen puute: se jäi kesken. Maaliskuussa 2018 kuollut Teivas Oksala ehti kääntää ainoastaan kirjat 1, 2 ja 5. Kirjat 3, 4, 6, 7 ja 8 on esitetty vain ”kertovana tulkintana”, elävöitettynä referaattina.

Suorasanainen käännös vaikuttaa aluksi miellyttävän minimalistiselta, joskin pidemmän päälle yksinkertaisuus alkaa vaikuttaa hiukan liiankin naiivilta ja tasapaksulta. Toisaalta ilman vertailukohtaa mikään ei pistä silmään, joten kokonaisuus tuntuu etenevän sujuvasti. Runoelman osien pelkistämistä ”tulkinnaksi” voi toki ihmetellä – yhtä toimiva idea kuin vaikkapa juonireferaatti Tarkovskin elokuvasta. Oksalan käännös kirjan loppupuolella riittää kuitenkin sovittamaan melkein mitä vain, eikä kokonaisuus ole lopultakaan epäonnistunut. Jopa referaattiosuudet onnistuvat parhaimmillaan olemaan melko eloisia ja toimivat lopulta huomattavan paljon paremmin kuin voisi odottaa.

Oksalan osio alkaa puolentoista sivun mittaisella ytimekkäällä opastuksella heksametrimitan lukemiseen. Siinä on kaikki, mitä heksametrin lukemiseen ja ymmärtämiseen tarvitaan (ja vähän enemmänkin: virhe. Kesuura on yhdessä esimerkkisäkeessä merkitty väärään kohtaan; itse käännöksessä mittakompastuksia ei ole). Puolentoista sivun ohjeella heksametrin oppii ja lisäksi, kuten Oksala sanoo, suomen kieli taipuu tuohon mittaan vallan erinomaisesti. Siitä huolimatta ani harva nuoremman polven kirjallisuuden- tai edes antiikintutkijoista osaa edes lukea heksametria. Kenties Oksalan myötä antiikin tavumittojen suomentamisen aika on ohi.

Otto Mannisen definitiivisiä Homeros-suomennoksia on moitittu vaikealukuisuudesta ja liiallisesta vieraannuttavuudesta. Väitteestä sopii olla toistakin mieltä, mutta Oksalan modernimpi heksametri on joka tapauksessa täysin kirkasta ja dynaamista; rytmi on yhtä luonteva kuin puhe painotuksineen ja välihengähdyksineen. Liiasta kohosteisuudesta sitä ei voi moittia. Arkaismeja on, mutta eeposkäännöksessä se on paikallaan. Ylevyyttä tasapainottaa hetkittäin arkinen sanasto, joka toimii virkistävänä tehokeinona korkean tyylin keskellä.

Jos vertaa vaikkapa Scipion uniosuutta mitallisena käännöksenä ja referaattina, suorasanainen teksti vaikuttaa enää varjolta luolavertauksen seinällä. Toisaalta joku voisi kenties väittää samaa mistä tahansa kaunokirjallisesta käännöksestä alkutekstiin verrattuna. Maailmat eivät käänny sanojen mukana. Kaunokirjallisuuden kääntäminen on uudelleenkirjoittamista toiseen maailmaan, ei neutraali välitystehtävä. Mitä heksametrin myötä menetetään? Dramaattinen rytmi, juoksu, pysähdys, kielen rakenne ja sen sävy. Tavunlaajuusmitta on tekstin hengitystä ja mitaton käännös alkutekstin rinnalla hengetön.

Tavunlaajuuteen perustuva heksametrimitta kesuuroineen on tekstissä paljon orgaanisempi tekijä kuin vaikkapa loppusoinnut, joihin runon mitallisuus joskus harhaisesti samastetaan. Kun heksametrista poistaa mitan, tekstin sisäiset punctumit, dramaattiset katkokset, painotukset, hiipumiset ja voimistuvat sävyt katoavat, eikä menetys tunnu pelkästään musiikillisen rytmin tasolla. Sitä suurempi kunnia kuuluu onnistuneelle käännökselle. Kaiken kaikkiaan Africa-kokonaisuus latinankielisine alkuteksteineen, taustoituksineen ja selityksineen on antiikista kiinnostuneille kuitenkin juhlakattaus.

 

Maria Valkama

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi