Kategoriat
Arvostelut nro 75

Kertomuksia kielletystä halusta

ValloittajaMerja Virolainen: Valloittaja. Tammi 2012. 72 s.

 

Merja Virolaisen Valloittajan pääosassa esiintyy runoilijan tuotannosta tuttu elämäntapahairahtaja, toisen naisen hekumassa kärsivä uskottoman rakkauden esitaistelija. Tarinallinen ja vahvaääninen kokoelma näyttää intensiivisen rakkaussuhteen kaaren, hullusta huumasta katkeraan kostoon saakka. Kuolemanvakavalla leikkisyydellä se kirjoittaa itsensä rakkauslyriikan perinteeseen.

Valloittaja esittelee kattavasti seksuaalisen halun kysymyksiä. Antautumisen pelko ja häpeä ovat läsnä helposti samastuttavina. Himosta runoilija kirjoittaa leikkisämmin kuin esikoisteoksessaan Hellyyttäsi taitat gardenian (WSOY 1990). Uuden suhteen huumaa luonnehtiva rehevän karnevalistinen ja groteski runo ”Aah herahtaa jo alkupaloista” sykkii kokoelmalle ominaista elämäniloa rinnastaen ruokailun aistihurmion kyltymättömään, seksuaaliseen nälkään. Runossa runsas luettelotyyli ja Olen tyttö, ihanaa!  -kokoelmasta (Tammi 2003) entisestään kypsyneet yhdyssanaluomukset johdattavat nonsensen sanailotteluun. Tarjolla on ”hörvellysvehmekkeitä” ja ”rapeloripsakkeita”. Valloittajassa hekuman  tunteita maalaillaan myös yllättävin rinnastuksin ja rekisterinvaihdoksin. ”La belle époquen” Pariisin ylelliset materiaalit yhdistyvät suomalaiseen metsämaisemaan, sirkusmaailman silmänkääntötemppuihin ja pilailuvälineisiin.

Virolaisen suosimat onomatopoeettiset eli ääntä jäljittelevät ilmaisut ovat Valloittajassa sulautuneet eheäksi osaksi runoa. Musikaalisuutta synnyttää kansanrunojen alkusointujen, poljentojen ja toistorakenteiden sekoittuminen runojen puhujan omaan rytmiin ja huudahduksiin. Näillä keinoilla teos luo taidokkaita tunnelmia ja pysäytyksiä. Intohimo on kiihkeitä huokauksia: ”Ooh hooh hooh ooooh, ai aah aah”, antautuminen vedenpinnan ”plip”, vimmaisa kiihko lintujen huutojen ja soitinten kakofoniaa: ”hulluus ravistelee, soittaa minua, tamburiinia pum kili kali tsitt tsitt tsitt  / himo huudattaa urkuja  trrryy ky ky ky  krr”. Halu ja mielipuolisuuteen johtava katse kietoutuvat kokoelmassa korjaamattomasti yhteen.

Runojen minän hulvaton, elämänkokemuksesta raskas itseironia lämmittää. Rakkaussuhteeseen ja rakastettuun kohdistuvat odotukset vertautuvat harmilliseen heräteostokseen: ”vaadin palauttaa!” peräänkuuluttaa puhuja. Naisen kosto kasvaa hillittömiin mittoihin, tragikoominen pilkkavyöry kuvaa salarakkaan kovaa käyttöä kestävänä tavarana. Varastettu onni on tietysti katoavaista, ”surumammutit” ja höyryävät sontakasat ilmestyvät näyttämölle. Eron lohduttomuuden Valloittaja esittää pysäyttävin kuvin: ”pyörin auki harhojen brokadeita, arabeskeja, / kuvakääröä, elämänpitkää laituria pimeän tyhjän ylle”. Runo on kuin päivitys Hellyyttäsi taitat gardenian -kokoelman säkeisiin: ”Rihma rihmalta avaa käärinliina, (—) / tule syliin, kuolemanpitkä ikävä”.

Luonto on perinteisesti saanut tehtäväkseen heijastella runoilijoiden sisäistä kokemusmaailmaa. Virolaiselle ominainen kasvi- ja lintusymboliikka löytää teoksessa vertauskohtansa Kalevalan ja Kantelettaren murhe- ja uhmalauluista. Vaikeuksien ilmaantuessa luomakunta ottaa osaa rakastetun menetykseen. ”Jos sinä et huoli minua” -runossa personifioitu luonto valjastetaan taisteluun varatusta miehestä. Luonto on samaan aikaan sekä rakastetun kilpailija että runon minää lohduttava kuolema. Kokoelma yhdistelee ja uudistaa kansanrunojen myyttisten kertomusten epätoivon, häpeän ja typeryyden teemoja.

Valloittajan sanasto on aggressiivisen seksuaalista. Rakkaus ruhjoo kuten suomalaisissa kansanballadeissa, joissa eroottinen kontakti suistuu väkivaltaan. Se pakottaa, rynkyttää, rusikoi, ottaa väkisin. Rakastumisen huumassakin runoissa eletään syksyn ja talven synkissä maisemissa. Kalevalaiseen kuolema-aiheeseen kietoutuva vesi- ja ongintasymboliikka ovat läsnä jo kokoelman alun rakastelukohtauksessa. Kansanballadeista tuttu lohduttoman naisen teema kulkee läpi teoksen. ”Tuonela”-sarjassa runojen puhuja muuntuu viimein lampeen hukuttautuneeksi Ainoksi, kalan hahmossa näyttäytyväksi. Rakastajalle jää naurettava Väinämöisen osa. Puhujan runollinen hajoaminen lahopuuksi ja sammaleksi kantaa mukanaan kaikuja Lemminkäisen äidin epätoivosta, kunnes manalta paluu viskaa surun käärinliinat sivuun. Valloittaja käyttää myyttisiä kertomuksia lyyrisesti ja surua katarttisen osuvasti liioitellen.

Valloittajan laajassa jälkisanassa Virolainen taustoittaa runonsa kiinnostavin tekstilainoin. Runoilijan mukaan omaelämäkerralliset ja keskeislyyriset runot ovat syntyneet matkatessa esikuvien jäljissä. Tutkimustyöhön ja luomisprosessiin Kantelettaren, Sapfon, Rumin, Baudelairen, Nerudan ja Petrarcan säkeiden parissa limittyy rakkaussuhde mysteeriseen mieheen nimeltään Herra Hoo. Virolainen kirjoittaa, kuinka ”mestarini johdattivat runoillaan tosielämän suhteeseen, jota Valloittaja-kokoelman runot kuvaavat.”

Jälkisanat esittävät myrskyisän rakkaussuhteen varattuun mieheen tunnepitoisesti ja kliseisesti. Kuvaus on näyttävästi dialogissa runositaattien kanssa, rakkaussuhde ja siitä kertominen muuttuvat väistämättä runoudelle ja taiteelle alisteisiksi. Virolainen muistuttaa, kuinka omaelämäkerrallisuudesta huolimatta runoilija on ”kameleontti” ja ”harhojen maja”, joka voi teoksen vaatimusten mukaan heittäytyä ”mihin roolihahmoon tahansa”.

Esikoisteoksestaan lähtien Virolainen on kirjoittanut eeppisen ja rakkauslyriikan suuria tarinoita vasten, milloin miestään odottavan Penelopen kohtaloon eläytyen, milloin Sapfoa puhutellen. Rakkauslyriikan tunnetuimmat kielletyn rakkauden ja intohimoisen kaipuun kohteet, Petrarcan Laura ja Danten Beatrice, ovat hekin saaneet ilmaista puhujien tunteita Virolaisen tuotannossa. Valloittajassa himokkaan palvonnan kohteena on ”Herra Hoo”: ”Kuten trubaduurirakkaudessa, suhteemme tiellä oli esteitä ja se täytyi pitää salassa”, runoilija kertoo. Dantella, joka uudisti trubaduuriperinnettä kirjoittaessaan Vita nuovaa (1293) syvästi kaipaamalleen Beatricelle, oli tapana runojensa synnystä kertovissa kommentaareissaan kuvata rakkautensa tarina ja sen synnyttämät mielentilat. Valloittaja noudattaa samankaltaista muotoa. Jälkisanojen nopea, tiliä tekevä tyyli eroaa suuresti kokoelman tarkasti rakennetuista runoista. Yllättävä rekisterin muutos tuottaa voimakkaan omakohtaisuuden tunteen, jota tekstissä piilotteleva ”Herra Hoo” osaltaan synnyttää. Hänet voi halutessaan nähdä kunnianosoituksena vanhojen mestarien runokeinoille, modernisti lihallisena ja rappioituneena saavuttamattoman rakastetun kuvana.

Merja Virolaisen Valloittajan voima on sen päällekkäisissä tulkintamahdollisuuksissa ja teoksen mukanaan kantamissa, vuosisatojen takaisissa kaiuissa. Jokaisesta kuvatusta suhdekiemurasta avautuu uusi, lukijaa rakkauden myrskyissä kannatteleva ääni.

 

Tarja Hallberg

Kirjoittanut Tarja Hallberg

Tarja Hallberg on espoolainen kirjallisuuskriitikko.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.