Eeva Kilpi: Kuolinsiivous. WSOY 2012. 117 s.
Kun vuonna 1928 syntynyt, yli 30 teosta vuodesta 1959 lähtien kirjoittanut Eeva Kilpi nimeää tuoreen tekstikokoelmansa Kuolinsiivoukseksi, lienee lukijalla perusteita odottaa teokselta joko synkkää lunastusta tai vaihtoehtoisesti itseironian sävyttämää humoristista puheenpartta. Kilpi kirjoittaa päiväkirjamerkintöjen muotoon sommitellut ajatuksensa auki molempia mainittuja rekistereitä hyödyntäen. Ilmaisun kristillinen taustavire, muistojen varaan rakentuva evakkoidentiteetti ja hellittämättömän maailmantuskan purkaukset saavat vastapainokseen arkisten sattumusten ja huomioiden maanläheisen kavalkadin. Karun ja kaunistelemattoman tekstipinnan alla kokoelma kasvaa elämän koko kirjon liikkeelle puskemaksi, vaivojen ja vastoinkäymisten värittämäksi olemisen ylistykseksi.
Kilven kokoelman intiimi ilmaisu seuraa päivättyine merkintöineen säntillisesti vuodenkiertoa. Kuolinsiivouksen kutsuminen päiväkirjamuotoiseksi kuitenkin yksinkertaistaisi asetelmaa liiaksi; teoksen kalenterivuoden esitys koostuu liki kolmenkymmenen vuoden aikana muistiin merkityistä tekstipätkistä. Kokoelman selkärangan muodostava rakenteellinen vuosi etenee kirjoituksen päiväyksissä samalla, kun merkintöjen muistiinpanovuodet asettuvat satunnaiselta vaikuttavaan järjestykseen.
Rakenteellisen kronologian ja muistiinpanojen kirjoitusvuosien epäjatkumon välinen ristiriita on aivan mainio peti ajatusten monilajiselle sillisalaatille. Ajan kokemisen subjektiivisuus, henkilöhistoriallinen perspektiivi, nousee tekstissä etualalle: erivuotiset merkinnät kommentoivat toisiaan välillä suorasanaisesti, välillä runollisemmin. Kuukaudet tematisoituvat ja yksittäiset merkinnät suhteutuvat toisiinsa aihetasolla tiiviin aforismisarjan tapaan.
Päiväkirjakehys mahdollistaa lisäksi kohtalaisen monipuolisen tekstilajikattauksen; kun teosrakenne on vankkaa sorttia, ei hajanaisuuden tai pöytälaatikon putsauksen vaikutelmaa pääse edes ilmaisukeinojen runsaudessa syntymään. Kilven teksti edustaa milloin puhdasta säemuotoista runoa, milloin runollista arkikieltä, milloin suorasanaista kannanottoa, milloin aforistista kiteyttämistä. Kustantaja on vieläpä jättänyt kokoelman tekstilajin määrittelemisen meidän kriitikoiden vastuulle: Kuolinsiivous on kirjastoluokitettu lokeroon 80.2, ”kaunokirjalliset sekasisältöiset teokset, suomenkieliset”.
Yhtä kaikki, kaunokirjallisuutena luettuna Kilven kokoelma nostaa pinnalle joukon hankalia kysymyksiä. Päiväkirjamuoto ja ilmaisun monin paikoin korostuva arkisuus edellyttävät lukijalta luottamusta merkintöjen todenperäisyyteen. Valveutunut lukija on tietysti opetettu erottamaan runon lyyrinen minä ja teoksen kirjoittamisesta vastaava todellinen kirjailijaminä kategorisesti toisistaan. Ilman autofiktiivisen sopimuksen hyväksymistä Kilven kokoelman anti jääkin lukijalle epäilemättä vähäisemmäksi. Sanon ”epäilemättä”, sillä itselläni ei ollut vaikeuksia hyväksyä illuusiota muistiinpanojen totuusarvosta. Jälkimoderni skeptikko pysyköön kuitenkin varuillaan.
Autofiktiona, tai pikemminkin autofiktiivisenä runoutena – jos tällainen käsitteellinen epäsikiö sallitaan –, Kuolinsiivous on raikas, koskettava ja harvinaisen tarkkanäköinen, mitä tulee lyriikan ikuisiin teemoihin ja niiden arkipäiväiseen käsittelyyn. Kilven runous on hiotunut vuosikymmenten varrella huippuunsa ja kynä on edelleen terässä. Kieli on ehkä korutonta, mutta ilmaisu on samalla nautinnollisen selkeää ja tarkoituksenmukaista.
Luonnon kuvaajana ja puolestapuhujana Kilpi on silti edelleen omimmillaan, ikään kuin vapaimmillaan. Kokoelmassa turhan säästellen annosteltua, kielellisesti hienovaraista luonnon havainnointia olisin mieluusti lukenut enemmänkin: ”Mikä ihmeen lintu näin myöhään kesällä? Yölaulaja. Tiukkuu. Ryöpsähtelee. Kuin pudottelisi kristallihelmiä yöhön, iltakuultoon. Helinää, sylkytystä, kirahtelua ja pientä pärinääkin. Pieni, hento, herkkä, terävä ja vahva laulaja. Ei toista samaa säettä vaan improvisoi ja matkiikin. Innoittunut.”
Teoksen kantavat teemat nivoutuvat kuitenkin vanhenemisen, henkilöhistoriallisen tilinteon ja kuoleman ympärille. Ilmaisun yleissävy on synkänpuoleinen; päiväkirjamerkinnöissä korostuvat yksinäisyyden, ikävöinnin ja ruumiillisten vaivojen kaltaiset kiusat. Vanhenemisen tematiikka tiivistyy vuodelle 2001 päivätyssä merkinnässä: ”Maanantai klo 7.40. Pimeää. / Vanhuus on päivittäinen haaste.” Yksityinen laajenee yleiseksi kokemushistorian merkitystä alleviivaavissa kannanotoissa: ”Että on elossa ihmisiä, jotka itse muistavat sotia edeltäneen ajan ja ovat kokeneet historiamme rajut ajat ja vaihtelut, kokeneet hädän, ahdistuksen, surun ja selviytymisen. […] Muisti on sekä ihmiskunnan että yksilön kulttuurin ydin.”
Kilven tekstissä laajemmat merkitykset kumpuavat nimenomaan subjektiivisesta, intiimistäkin kokemuksesta. Henkilökohtainen korostuu, kun maailma ympärillä tuomitsee itseään tuhoon. Kuolinsiivouksessa ihmisen tuhovimmaa, oman pesän likaamista, edustavat globaalit tragediat terrorismin vastaisesta sodasta ekokatastrofiin eikä heikoimpien – erityisesti luonnon ja eläinten – puolta pidä enää kukaan, kenties lukuunottamatta uutislähetysten läpi maailmankuvaansa suodattavaa ja muokkaavaa päiväkirjailijaa.
Vastuun ja syyllisyyden taakan lisäksi sota-ajan sukupolven säkeissä kaikuu paitsi ”arkikielen kauneus”, myös omanarvontuntoinen, poeettinenkin huoli kokemuksen ja sen ilmaisun tulevaisuudesta: ”Kun me olemme poistuneet, on perspektiivi ja kokemus paljon köyhempi, laihempi ja yksipuolisempi. Pinnallisempi. Nyt on vielä monikerroksisuutta, monivivahteisuutta, tunteen ja kokemuksen runsautta.”
Miikka Laihinen