Yksilö ja lajien kaaos

20.8.2012 :: Arvostelut, nro 65-66

Helena Sinervo: Väärän lajin laulut. WSOY 2010.

Runoilijan on usein hyvä matkailla, ja mielellään matkailla usein. Suomalainen 1990-luvun lyriikka on viime vuosina monessakin runouskeskustelussa yritetty leimata lähinnä kielellisesti itseensä käpertyneeksi, hermeettiseksi eksistentialismi-kierrätykseksi, jota kirjoittivat Ranskaan suuntautuneet pseudoakateemiset vakavikot, tuttavallisemmin ysäriläiset. Helena Sinervo mainitaan tuossa pääosin 2000-luvullakin jatkaneessa joukossa ensimmäisten joukossa Jyrki Kiiskisen ja Jukka Koskelaisen rinnalla. Mutta ysäriläisyys ei vuonna 2010 julkaistusta runokirjasta puhuttaessa ainakaan tarkoita enää mitään, ja onkin ilo havaita että ysärikeskustelun ja ammoin luetun Sinervon varhaistuotannon luomaa skeptistä mielikuvaa vastaan asettuu nyt Väärän lajin laulut, moniaineksinen ja vahva kokoelma, joka saa aiheensa luonnontieteistä, matkakokemuksista ja länsimaisesta myyttiperinnöstä.

Tanssivalla Karhullakin palkittua teosta leimaavat matkailijan uteliaisuus, runsaat metaforat ja yllättävät leikkaukset. Eräs jäsentävä teema on turbulenssi, ne luonnon repivät suuret voimat, jotka jatkuvasti järjestävät todellisuutta uuteen uskoon. Itsensä tiedostavan osan suhde suurempaan kokonaisuuteen nousee yhä uusin variaatioin esille, ja Sinervo löytää hienosti yhtymäkohtia yleisen, tässä biologian, ja yksityisen kokemuksen välille:

Kuljen pihakujalla ja olen edelleen lapsi –
minne äiti hävisi ja miksi olen täällä yksin?
Gerbiili on laumaeläin
eikä mikään korvaa lajitoverin seuraa.
Miksi olen yksin täällä ja laulan
väärän lajin laulua, minkä lajin,
en edes tiedä, rakkauslaulu se silti kai on,
hiiripelletti sydämeni jyrsijälle.

Väärän lajin laulut viittaa darwininsirkkuihin, jotka oppivat erilajisen holhoojan alaisuudessa laulamaan ”väärää” laulua ja synnyttävät täten verisiä kärhämiä ja usein myös hybridijälkeläisiä. Runominän rooli on maailmaan vasten tahtoaan heitetyn subjektin, mistä syntyy ristiriita yksityisen ja yleisen välille. Yleinen maailma näyttäytyy teoksessa sattuman hallitsemana paikkana, jossa yksilön on oltava ”surujen paimentorvi, murheiden näköalapaikka” tai vaihtoehtoisesti ”iloita, kuunnella avautuvan samppanjapullon poksahdusta”. Yksilö näyttää tavoittelevan pysyvyyksiä, jotka ovat mahdollisia vain ohimenevän hetken ajan. Muutos voi olla myös kuplivan ilon lähde, jota ei väärää paikkaansa murehtiva eksistenssi ehdi huomata.

Omalla kohdallani kokoelmassa ongelmalliselta tuntuu kuvien ja sisältöjen liiallinen subjektivointi, joka pahimmillaan synnyttää vaikutelman runoilijasta tulkitsemassa runojaan lukijalle. Tässä lintujen parittelua kuvaavassa runossa herkullisen tilanteen erilaiset absurdit tulkintavaihtoehdot sulkeutuvat liian selittelyn myötä:

Eräs toinen uros yritti paritella täytetyn linnun kanssa,
ikään kuin sen oma sisäinen tyhjyys
olisi hamunnut täyttymystä
lastuvillan ja pumpulin täyteydestä.

Toinen, vastakkainen ongelma on viehtymys allegoriaan, joka ajoittain tuo raskautta ja käytössä kuluneita kliseitä kokoelman maailmaan. Kokoelman alussa laumastaan eksyneen, turisteille esiintyvän pingviinin rinnastaminen filmitähtiin toimii vielä, mutta kuva kaatuu, kun eläimestä tehdään jonkinlainen symboli länsimaiden perikadolle:

Tsemppiä, Jack, minä kuiskasin, mene nyt mene!
Olet ikäloppu mutta niin on koko länsi.

Sinervon runoilijanlaadulle on pitkään ollut ominaista liki whitmanilainen tavoite tehdä pieni suureksi, suhteuttaa lukuisat hajanaiset yksityiskohdat isompaan kokonaisuuteen. Vuoden 2000 Ihmisen kaltainen -kokoelman runossa meri ”kantaa selässään laivat, yökerhot, lankunpätkät, simpukat ja tammenterhot (…), vetää vihreän villapaidan niskan takaa naaman yli Norjan vuonoilta Vladivostokiin”, mutta uudessa kokoelmassa epävakaudesta on tullut ainoa pysyvä asia. Runosarjassa ”Sadekausi” kuvataan El Niñon, lapseksi kutsutun sääilmiön liikkeitä pallon pinnalla. Keskeistä on turvallisuuden tunteen valheellisuus, aina yllättävä, uutta luova liike ja pienestä alkavan tuhon mahdollisuus, jota Sinervo kuvaa kuluneimman kaaosteoria-kielikuvan avulla: ”toisella puolen maailmaa kesken minun aamukahvieni perhonen iskee siipeä.

Sinervon varhaisempaan, usein totiseen tuotantoon verrattuna Väärän lajin laulut tuntuu kepeältä, ja nimenomaan hyvällä tavalla. Raskaat aiheet ja moniaalle harova kuvasto näyttäytyvät anarkistisen huumorin valossa. Kielellisesti Sinervo näyttää vapautuneen entisestään, ja eräät runosarjojen osat käyvät välillä ilahduttavan lähellä nonsenseä ja mielettömyyttä, palatakseen taas uutta elinvoimaa saaneena vakavamman ilmaisun pariin.

Juntta on tyytymätön, se ei pidä
rasvaisista leikkeleistä.
Aisti ele. Leikkisä varsa.
Jos et hajota kieltä olet lehmä,
jos hajotat olet hullu ja saat niellä.

Väärän lajin laulujen runoilla on pääosin luonteva suhde ulkoiseen maailmaan, jolloin kieli ei käperry itseensä tai merkityksen ilmaiseminen kaadu omaan mahdottomuuteensa. Luonnontieteen ja aktiivisen havainnoinnin vaikutus runouteen on positiivinen siinä mielessä, että jo 1900-luvulla tyhjäksi kirjoitettu kielen hauraus ja asiaintilojen kuvaamisen mahdottomuus väistyvät aiheina taka-alalle ja kirjoituksen suhde ulkoiseen vitalisoituu. Sinervon kirjan huumori ja leikkisä anarkia ovat osa tuota samaa kehitystä, jossa kieli nousee subjektiivisuuden ja henkilökohtaisen ahdingon suosta pluraaliseen ilmaisuun, joka pyrkii kohtaamaan maailman ilmiöt niiden omilla ehdoilla. Niinpä, vaikka Sinervon kirjan aihepiiri on liki yhtä maailmantuhonkatkuinen kuin Markku Paasosen viimevuotisen Tulevassa maailmassa -kokoelman, molemmista kirjoista jää ilahtunut mieli. Nämä vanhat tekijät ovat tuoreemmassa tuotannossaan kytkeytyneet uusiin virtauksiin, silti oman äänensä säilyttäen. Virtaukset eivät tässä tarkoita mitään runomaailman trendejä, vaan maailmassa piileviä potentiaaleja, jotka enemmän tai vähemmän aktuaalistuvat kirjoituksessa.

Runoilijan matkailu on tietenkin metafora, vaikka Väärän lajin laulujen innoittajana kuuluu toimineen reaalinen Australian matka. Kokoelma kantaa repussaan Sinervon aiempien kokoelmien estetiikkaa (yhteys esimerkiksi Yves Bonnefoyn tuotantoon on edelleen vahva) mutta vie kantamuksensa avarampien maisemien äärelle, turbulentin kaaoksen synnyttämiin satunnaisiin yhteyksiin.

Hiljan uutisoitiin pingiinistä, joka matkusti jäälautalla Etelämantereelta Uuteen-Seelantiin. Suuren yleisön kauhuksi tämän urhea matkailija katosi, joutui ilmeisesti petojen syömäksi. ”Kettu sen siitä nappaa, jos se tuohon jää”, kirjoittaa Sinervokin laumastaan eksyneestä.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi