Esa Mäkijärvi: Kaukainen maa. Teos 2011.
On löydettävä sisältään maisemien maisema
ja kuvailtava se
– Esa Mäkijärvi
tak, jug-jug, errr,
dk, dk, dk
– Eeva-Liisa Manner
Esa Mäkijärven kolmas kokoelma kokee tehdä tätä matkaa laulu laululta teillä etäisyyksiin. Koska teos nimeää parateksteissä esikuvikseen muun muassa Mannerin, Saarikosken ja Haavikon ja koska se on jo ehtinyt muuntua vastaanotossa sekä modernismin apologiaksi (HS 23.3.2011) että heikoksi jäljitelmäksi (Parnasso 1/2011), jatkan vielä suhteesta traditioon. Vaikka lähtökohta on kirjoitettu esiin hyvin selvästi, tuntuu anhavalaisen klubin hang around -jäsenyys Kaukaisen maan tapauksessa sikäli kummalliselta, että siinä ei ole mitään modernistista.Kokoelmassa on Ekelöfiltä lainattu motto, sen jälkeen viisikymmentä numeroin merkittyä runoa, valtaosa lyhyitä, keskimäärin kuuden säkeen mittaisia, muutama usean aukeaman, yksi omistettu Mannerille, yksi Sonneville ja yksi käännetty Adrienne Richin runosta ”Diving into the Wreck”. Yhdistävänä piirteenä on modernismin runokeinojen ja tekniikoiden poissaolo: Runot eivät hyödynnä polysemiaa, syntaksi on yksiselitteinen, ja säejakoa motivoi pikemminkin tapa kuin merkityksen käänne. Puhuja ei muutu, vaihdu eikä vaihda roolia. Vieraita ääniä tai kieliä ei ole, ei liioin eri tekstilajeja, löydettyä materiaalia, päällekirjoitusta eikä kollaasia. Silloin kun metakielellisiä tai kirjoitusta reflektoivia elementtejä käytetään, ne tulevat yleensä kyseenalaistaneeksi kokoelman itsetietoisuuden kuten säe ”se [kieli] on musiikkia” runossa, joka on mykkä foneettisista ja rytmisistä merkityksistä.
Epämodernistisuus jatkuu kuvien toiminnassa. Puhtaan kuvan tilalla on kuva & käyttöohje, jossa puhuja esittelee temaattisia latistuksia: ”Nuottiviivasto. / Elämän kaikki nousut ja laskut.” Kuvien välisissä siirtymissä assosioivan leikkauksen puolestaan korvaa kuvaston yhdenmukaisuus: ”loppumaton metsä / rannaton meri / taivaaseen ulottuva vuori”.
Modernismin keinojen sijasta runot rakentuvat automatisoiduista binaarioppositioista (strukturalismi for dummies?) sekä toistosta, joka kasvattaa pituutta ja tyhjentää merkitystä. Runoa valuu eteenpäin samuutena, sameutena, johon säkeiden singulaarisuudet ja runon osien väliset suhteet, muutokset ja tapahtumat katoavat:
ja niin
matka seuraa lähtöä
saapuminen lähtemistä
ilta päivää
aamu yötä
– –
totuus seuraa valhetta
kirkkaus hämärää
valo pimeyttä
– –
aurinko maata
maa kuuta
kuu avaruutta
Viimeisen kymmenen runon mitassa toistuu 25 kertaa lause ”Tapaan sinut puutarhassa”. Kuten paratiisin ja luonnontilan topokseen kuuluu, kaukaisen maan puutarha on ”tavallisen ajan ulkopuolella”. Tästä seuraa, että lause ei koskaan toistu toisena vaan konteksti on jokaisen esiintymän kohdalla muuttumaton ja merkitys näin ollen yhdenmukainen ja -tekevä.
Käsiteparit ja toiston pysyvyys näyttäytyvät ennen kaikkea keinoina ilmaista mahdollisimman yleistä kokemusta. Sanasto on singottu pysyvästi yläkäsitteiden ja kokonaisuuksien korkeimmalle asteelle (kasvi, musiikki, avaruus) ja lausumaa pidätetään alkuperäisen ja pysyvän merkityksen paratiisissa, ”ajassa ja paikassa / jossa kieli on tullut pysähdyksiin”. Ilmaisu pelkistyy geneerisyyteen, joka hylkii poikkeuksia eikä epäile kategorioidensa rajoja. Sellaisten vastakohtien kuin pimeys vs. valo ja totuus vs. valhe asettaminen ajattelun yleiseksi laiksi alkaa vaikuttaa strategialta, jolla kohderyhmäsuunnittelu tuottaa ylihistoriallista runoa yleisinhimilliselle subjektille. Nämä rakenteet tarjoutuvat kirjoittamisen kehikoksi siinä määrin vaivattomasti ja valmiina, että päätyvät levittämään helppoihin ratkaisuihin ikävystymistä koko teoksen luentaan.
Yhteisen nimittäjän poetiikka tuottaa niin ikään puhujan vailla ominaisuuksia, jolloin esimerkiksi toistoa ei voi lukea puhujuuden motivoimana, kuten änkytyksenä tai neuroosina. Pyrkimys yleisyyteen tiivistyy tämän tekstin epigrafina olevissa säkeissä, joissa subjektius palautuu jonkin ur-myytin kaivamiseen ”maisemien maisemasta”. Tämä merkitsee myös, että kokemus ei muotoudu kielen omien mahdollisuuksien ehdottamana vaan kyse on yksinomaan jälkikäteisestä siirtämisestä (”on löydettävä” ja sitten ”kuvailtava”). Oletus universaalista ykseydestä tuntuu sulkevan ulkopuolelle esimerkiksi sellaisia asettumattomia kokemuksia kuin esikuvaksi nimetyn Mannerin eläimeksi-tulemisen tai joitakin vielä tuntemattomia subjektiuden alueita.
Kaiken kaikkiaan Kaukaisen maan kytkös edeltävään runouteen on problemaattinen. Kokoelman julkilausuttu aie eli modernismin jatkaminen on siinä mielessä hämmentävä, että koko pyrkimys on perustavasti antimodernistinen: sikäli kuin ismin ohjelmana oli vangitun muodon murtaminen ja jokainen paluu tappio, päätyy samojen ”itsenäisten” kuvien vedostaminen täältä ikuisuuteen vain rajoittamaan tätä eetosta. Niinpä saattaa olla eduksi, että Kaukainen maa, kuten sanottua, ei lunasta intentiotaan. Toisaalta tämä merkitsee, että se hylkää modernismin runokeinoista nekin, jotka yhä voisivat olla mielekkäitä. Lopulta tradition läsnäolo paikantuu pääasiassa runojen ympärille tiputeltuihin nimiin, jotka tuntuvat palvelevan jonkinlaisena välittömästi tunnistettavana kiinnekohtana teoksen konseptissa. En ole varma, onko tällainen ohjailu muuta kuin epäluottamusta lukijaa kohtaan.
Muuten olen sitä mieltä, että kritiikin kiinnostuksen herääminen vasta tekijän siirryttyä Teokselle kahden ntamolta julkaistun kokoelman jälkeen saattaa kertoa jotain merkkiarvon rakentumisen mekanismeista.