Kokonaishenkisyyden ja kehollisuuden kirjoitusta

21.8.2012 :: Arvostelut, nro 67

Jonimatti Joutsijärvi: Ei mikään itsessään. Sanasato 2010.

Ensimmäisessä esseekokoelmassaan Ei mikään itsessään Jonimatti Joutsijärvi kiinnittää huomionsa kielen vierauteen: kieli on tuntematon ja kiinnostava kuin vastasyntynyt lapsi Alli, jolle osoitetulla kirjeellä Joutsijärvi aloittaa kirjan.

Kirjan monitulkintainen nimi viittaa muun muassa kokemukselliseen ajatteluun, henkiseen itsetarkkailuun, jossa myös ruumiillisuus on keskeistä. Teoksessa on paljon kirjoitusprosessin pohdintaa ja oman luovuuden kypsyttelyä. Kielen henkisyys ja kehollisuus yhdistyvät Joutsijärven kehopoetiikassa. Se korostaa, että kirjoittava ihminen ei elä ruumiistaan irrallaan, vaikka elämmekin valtaosin edelleen länsimaisen, ruumiillisuudesta etäännytetyn kulttuuritradition alaisuudessa.

Paikoin turhankin syvälle oman henkistymisprojektinsa syövereihin uppoavassa mietiskelyssään Joutsijärven esseiden tunnelma on hiukan introvertti. Kuitenkin Joutsijärvi tuo hienosti esiin asioita kirjoittamisen levottomuudesta. Hän kirjoittaa esimerkiksi nuoruudesta, kärsimättömyydestä, innostumisesta, vaihtelevuudesta työskentelyssä, keskittymisen hajaantumisesta.

Esseiden kieli lähenee toisinaan runoutta. Kokemus on usein orgaaninen, luonnon näkymiin vertautuva: ”Lumisade hangelle tai maakerrosten järjestäminen toistensa lomaan tai metsän kerrostumat aluskasvillisuuksineen, pensaineen, nuorine ja vanhoine puineen ovat kaikki hyviä esimerkkejä kerrostumisen prosesseista, jotka runoudessa ovat tärkeä reitti ilmaisun täydentämiseen, joka voi johtaa siihen, että runolla on useampia kosketusyhteyksiä itsensä ulkopuolelle.”

Tuhti, vuolaasti pohdiskeleva kirja ei sovellu kiireessä luettavaksi. Jos kirjan lukisi hutaisten ja ylimielisesti, se olisi kovin helppo leimata ”nuoren kirjoittajan itsekeskeiseksi tilitykseksi”. Pienissä erissä luettuna kirja on hyvin antoisa, ja mielestäni se sopii luettavaksi etenkin kirjoittaville ihmisille, jotka haluavat pohtia omaa kirjoitusprosessiaan vertaamalla sitä jonkun muun kokemuksiin. Joutsijärven tyylissä on herkkyyttä ja avoimuutta. Esseistisen minän itsevarmuudesta huolimatta kirjoittaja ei sorru pönäkkään kaikkitietävyyteen tai ehdottomaan oikeassa olemisen haluun.

Meditaatio, henkisyys, energia, kaaos, kosmos. On myönnettävä, että koin Joutsijärven ”runomystikkouteen” kallistuvan esseistisen omakuvan paikoin rasittavaksi, selittelevän tuntuiseksi. Joutsijärvi kirjoittaa metodiaan näkyviin, ja lavea, yksityiskohtainen selostaminen lienee tietoinen ratkaisu. Toisinaan ruumiillisen kokemuksen kuvailussa on niin paljon toistoa, että pieni tiivistäminen olisi tehnyt tekstin luettavuudelle hyvää. Katson, että tässä kirjassa on kuitenkin ansioita, jotka tekevät siitä kirjoittamiskokemuksen ja esteettisen havaitsemisen pohdintana arvokkaan, ajattoman. Moni löytänee kirjasta kiinnostavaa ”vertaistukea”, mutta uskon, että on myös niitä, jotka kokevat somaesteettisen (ruumiillis-filosofisen) lähestymistavan hyvin vieraaksi.

Esseistiikassa runsas minä-muodon käyttö on yleistä, mutta Joutsijärvi vie esseidensä subjektiivisuuden vielä hieman pidemmälle, koska esseiden keskiössä on hänen oma kirjoittamisensa ja kokemuksensa. Tämä on kokoelmalle sekä rikkaus että rasite.

Kritiikkiä ja kriitikkona toimimista käsittelevässä esseessään Joutsijärvi käy läpi kriitikon työn perusasiat ja -haasteet, korostaen subjektiivisuuden merkitystä.

”Kriitikkona olen havainnut paneutumisen prosessista jotakin. Paneutuminen teokseen, joka ei välittömästi innosta, edellyttää paljon: useita fyysisiä lukusuorituksia eli ajankäyttöä, yritystä välttää liian nopeaa mielipiteenmuodostusta lukemisen aikana, tarkkaavaista teoksen havainnointia ja havaintojen välisten yhteyksien oivaltamista lukemisen jälkeen. Näin miltei minkä tahansa, vaikka kuinka kurjan teoksen voi selittää itselleen mielekkääksi ja alkaa uskoa omaan käsitykseensä, mikä on hulluutta, mutta näin voi myös ylittää oman makunsa rajoja, missä on mieltä.” (s. 41)

Joutsijärvi kuljettaa esseissään runoilijan ja kriitikon roolejaan sujuvasti rinnan ja valaisee näkemyksiään esimerkeillä teoshavainnoistaan. Hän tarkastelee kiinnostavasti muun muassa Jorma Erosen runoutta, Turun kaupunkitilaa ja Jean-Luc Nancyn Corpusta.

Esseissä muistutetaan viisaasti, että vaikka kriitikko saattaa joskus ajautua pahasti hakoteille, jopa harhaisuuteen asti, kritiikin kirjoittaminen tarjoaa kuitenkin aina mahdollisuuden arvioida omia käsityksiä ja lukutapoja uudelleen – jos tämän mahdollisuuden vain oivaltaa. Samaan tapaan kirjassa pohditaan kaikkia kirjoitusprosesseja. Parhaimmillaan esseet opastavat pois nykymaailman suorituskeskeisyydestä, kohti kirjoittamisen syvempiä arvoja. Runouden merkityksen Joutsijärvi kiteyttää erityisen palavasävyisesti viimeisillä sivuilla: ”Korkeinta ja syvintä, mitä runouden voin kuvitella tekevän, on sytyttää kieliolento ihminen kysymisen tuleen”.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi