Vanki, mittakaavaan pakotettu

24.8.2011 :: Arvostelut, nro 64

Marianna Kurtto: Auringon koko voimalla, WSOY 2011

Marianna Kurtto on palkittu proosarunoilija, jonka kaksi ensimmäistä kokoelmaa Eksyneiden valtakunta ja Maisemasta läpi kantavat intiimiä kirjoitusta, vuorotellen sulkeutunutta ja leikillistä, vieraannuttavaa ja periproosarunollista.  Kurton uusi kirja Auringon koko voimalla ei ole kokoelma. Se on kokonaisteos, (särjettyä) proosarunoa kohtausyksikkönään käyttävää tarinankerrontaa, joka valjastaa kirjoituksen N:n ja J:n suhteen kuvaamiseen. Leikillisyys palvelee nyt traagisen tunteellista rakennetta, Joséphinen ja Napoleonin monologisen ja epäonnisen rakkauden impressioiden tuotantoa.

”Kosketin odottaa J:n sormea herätäkseen eloon, mutta koska se on eloton, sen oma odotus on sille vieras.”,”Mies roikottaa päätään ikkunasta, muistaa rakastettunsa tuoksun. Tunsiko hän/sitä ollessaan kivisessä palatsissaan // tärkeä, – -”.

Kirjassa on kappaleenmittaisen proosarunon perusmuodon ja säkeistetyn, monirytmisen runon lisäksi typografisia kokeita, jotka liian usein jäävät irrallisiksi aksenteiksi. Kirjoitus sellaisenaan, jota lähellä Kurton aiemmat kirjat ovat, voisi kasvaa myös toisin, muihin suuntiin ja muilla kuin muodon varioinnin ja sisällön aiheenmukaisuuden ehdoilla.

Auringon koko voimalla, kuten muutkin viimeaikaiset runoromaanit, sitoo kirjoituksen kerrontaan, mutta ei pysty tuottamaan sillä magnetismia, joka ylittäisi jo Maila Pylkkösen tai Eeva-Liisa Mannerin modernismeissa luettavat vapaan kirjoituksen mahdollisuudet. Esimerkiksi sadunkaltaiset historiasta etäännyttävät piirteet ja historiallisen dokumentin piirteet voitaisiin molemmat kiihdyttää toisiin mittakaavoihin.

Puolustukseksi: Kokonaisuuden kytkentä aiheeseen tuo erään piirteen (korostamalla sitä) Kurton tekstiin: ajankulun vaikutelmat erirakenteisissa runoissa ovat huomattavan erilaisia. Sivulla tai aukeamalla voidaan todistaa vuosia tai salamannopea hetki voi levittäytyä koko runosarjaan. Hetki runokuvana määrittää laajempaa aikaa, sitoo pitkän keston tapahtumat väläyksen valopiiriin; lasin “RÄTS”ähtäminen siruiksi Napoleonin kädessä aineellistaa tunteen.

Silti typografiset kikat, konkreettisesta runoudesta, tekstinkäsittelyohjelman muotokeinoista tai nettikirjoituksesta poimitut, tuntuvat irrallisilta Kurton säe- ja lauselogiikkaan nähden. Ne korostavat joitakin säkeitä tai sivun avaruuden tapahtumia ikään kuin lukijan tai kirjoituksen hahmoherkkyyteen ei luotettaisi. Muodolliset kikat sisäistyvät kirjoitukseen vasta muuttaessaan kirjoitusta perustavasti muutenkin kuin yllätyksinä.

Esimerkiksi sivulta 19: ”Herra N. ratsastaa epätarkka keisari joka ei löydä sydäntään.” Tässä kursivoitu on painettu kaunokirjoituskirjasimella. Fonttimuutos korostaa tunteellista päätelmää, otsikoi teoksen Napoleonin, alleviivaa mahdollisuutta, että N. on historiallisena ja inhimillisenä hahmona epätarkka, tavoittamaton myös itselleen, tunteistaan etääntynyt, eksynyt mies, kuitenkin keisari. Alleviivaus muistuttaa mainosten iskulauseita, jotka suggestoivat ajattelemaan tuotetta tarjotusta näkökulmasta.

Samassa runossa, rytmillisesti täsmällisten säkeistönylitysten lomassa, sana kavio esineellistetään: “niin kuin epätarkka // sitten äärimmilleen tarkentuva k a v i o”. Syntyy jonkinlainen kovuuden vaikutelma, kavio painuu hitaasti vasten katukiveä, näkökulma kadunrajassa… Kirja on kyllä tehty taiten – jopa riviväliä vaihdellaan visuaalisen vaikutuksen muuntelemiseksi. Mutta miksi on tehty, mitä taito palvelee, sitä en hahmota.

Vastaukset kysymykseen miksi jokin kirja on kirjoitettu tulevat epäsuorasti ilmi tarpeesta palata niihin. Auringon koko voimalla tuntuu kuin tyylillä ohjatulta pukudraamalta, joka tulee teeveestä silmiin ja korviin ja menee aivoihin vaikuttaen seuraavan yön unikuvien sisältöön ja rytmiin, mutta vääjäämättä unohtuu muuttamatta tajunnan tapaa. Jotkin runot koskettavat hetkellisesti.

Historiallisen draaman kirjoittajan työ: tunkeutua menneiden tunteisiin, kuvitella ne ja antaa kuvitelmansa toisten kuviteltaviksi. Nyt lukiessa herää tunteellinen vastustus. En usko, että J. tarvitsee tavaraa ”ollakseen onnellinen”, ihmisiä ja hevosia pidättelemään hänen ”rakkautensa oikkuja”. Raukka parka. Jostain homehduttavasta, eristävästä kaipauksesta, jonka muistan, N:n ja J:n eroaa sillä, millaiset sosiaaliset koneet heitä kaipauksessaan rajoittavat ja lohduttelevat. Koneet: seurapiirit ja hovit eivät esiinny teoksessa ihmisinä. N:n ja J:n lisäksi vain huoneeseen astuva palvelija, ”hänestä / emme tiedä mitään”, elää.

Rytmit Kurtolla ovat mainioita, kuten runossa, jossa Napoleon asettuu loppuiäkseen Saint Helenan saarelle: ”Avaan ikkunan ja suljen, / siihen minulla on oikeus, maisemaan jossa marliinit / kätk evä t aittaa surun: se on minun maisemani, mies ei ole minun, mutta näin piirrän hatun / ja lieristä tulee totta”

Yllä lainatussa ei silti ole rytmiikan lisäksi mitään, miksi palaisin siihen. Napoleon, yhdentekevä merkkihenkilö, ja runonpuhuja minä, taitava, mutta etäinen. Ja heidän suhteensa, esteettinen. Jos ”siihen minulla on oikeus” viittaa kirjoittajan oikeuteen muokata (historiallisia) mielikuvia, toivon, että kirjoittaja ei epäilisi oikeuksiaan tuonkaan vertaa.

Aukeamasta 66-67 eteenpäin runot ovat visuaalisesti kutsuvimmillaan. En ylläty, että pidän lopun muutamasta kirjemuotoisesta tekstistä enemmän kuin ”proosarunoista”. Miksi? Tässä tapauksessa kirjeet luopuvat kirjaa hallitsevista proosakerronnan ”hän”, ”mies”, ”J” tai ”N” subjekteista sekä ulkopuolisesta kertojasta. Koska kirjeiden lähestymistapa kertomukseen on suorempi – ne puhuvat suunsa puhtaaksi – ja visuaalinen ilme täydempi, täydentävät ne muuten impressionistisina katkelmina etenevää kokonaisuutta. Viimeisen kirjeen puhuja on Saint Helenan saari. Puhujavaihdos on ihan totista leikkiä, mitä kokonaisuus kaipaakin.

Kuitenkaan teoksen loppu ei pysty avaamaan hahmojen psykologista prosessia, niiden määrättyä asentoa. Takakansikin lataa Napoleonin kohtalon: ”mies kävelee halki pelilaudan”. Jos kyse olisi shakista, jos N. olisi moukka, sotilas, tapahtuisi muuntuminen kuningattareksi. Mutta kyse ei ole shakista, vaan jostakin kaksinapaisesta kimblestä, eikä keisarissa tuntuvasti muunnu mitään; tapahtuu vähittäinen rappeutuminen, arsenikkimyrkytys. N. ja J. on asetettu kohtaloon jo ennen kuin avaan kirjan. Heille kaikki on ”liian myöhäistä”.

Toisin on koskettavassa, useammassa runossa oivaltavasti muovatussa tapahtumakulussa, jossa sotaan lähtevä Napoleon maalauttaa Josephinesta rintataskuun mahtuvan kuvan: N ja J ovat avoimia hahmoja. Luennassani Auringon koko voimalla kaipaa lisää näitä yksittäisten tekstien välisiä intensiteettejä – vapautumista runon sivumitasta ja esineluonteesta, kuten proosarunon laatikosta. Nyt kirja on liiaksi kuin puheensa kohde, Napoleon Saint Helenalla: “vanki: / mittakaavaan pakotettu”.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi