Ihmisen ajan proosarunouksia

5.8.2020 :: Arvostelut, nro 100

  

Jyrki Kiiskinen: Kiiskiset. Teos 2019, 60 s.

Pertti Saloheimo: Ennustus linnuston tulevaisuudesta. WSOY 2019, 77 s.

 

Ihminen ei päätöksineen ole koskaan ainut kaltaisensa, vaikka olisikin itsekseen tai yksin. Pertti Saloheimon esikoisteos Ennustus linnuston tulevaisuudesta ja Jyrki Kiiskisen Kiiskiset tarkastelevat yksilöä, tämän käpertymistä omaan itseensä sekä suhdetta maailmanlaajuisiin, historian läpi ulottuviin ja yhä jatkuviin prosesseihin. Saloheimolla lajien kehitystä seuraava tutkija, Kiiskisellä eräs ”Kiiskinen” elävät, tutkailevat, tiedostavat ja ovat tiedostamatta sen, mitä heidän ympärillään tapahtuu ja mikä heitä jatkuvasti muokkaa.

Teoksessaan Micromotives and Macrobehavior (1978) taloustieteilijä Thomas Schelling kutsuu lukijan ihmettelemään yhteiskunnan järjestäytyneisyyttä. Kuinka voi olla, että miljardeja viikoittaisia päätöksiä tekevät kymmenet miljoonat ihmiset pystyvät luomaan ja ylläpitämään systeemiä, jossa voidaan elää millään tapaa järjestyksessä? Käynnissä olevien päätösten ja prosessien määrä sekä niiden risteystahti ja koordinaatiokyvykkyys ovat järkyttäviä. Myös Kiiskisen teoksen Kiiskinen elää miljoonien ihmisten miljardien absurdin tuhoisien päätösten keskellä ja suorittaa omia lattean arkisia askareitaan äitinsä kuollessa. Saloheimo asettaa tutkijansa tarkastelemaan luontoa ja luontokappaleita — ihmistä niiden joukossa — muokanneita, tieteen tutkimia prosesseja.

Muodoltaan sekä Kiiskiset että Ennustus linnuston tulevaisuudesta liikkuvat lyhytproosan ja runon, proosarunon ja runoproosan välillä. Molempien alaotsikko sisältää tietynlaisen lukuohjeen: Kiiskisten alaotsikko on ”runoproosaa” ja Saloheimon teoksen alaotsikoksi on asetettu ”proosarunoelma”. Kiiskisen teoksen partitiivissa ilmaistu alaotsikko ehdottaa avorajaisuutta ja jatkuvuutta, kun taas Saloheimon ”proosarunoelma” vihjaa draaman kaareen, rajallisuuteen ja yhtenäisyyteen.

Alaotsikoissa ilmaistu hybridiys toistuu ja kerrostuu teosten sisällössä. Saloheimo ja Kiiskinen käyttävät monipuolisuutta muodossa ilmaisemaan runojen aiheiden ja kuvaston laatua ja monimutkaisuutta. Saloheimon teos sisällyttää itseensä sekä kirjeitä rakastetulle että tekstiä rytmittäviä visuaalisia sivuja, joita kuvittavat pienet bakteereja tai musteläiskiä muistuttavat täplät. Onko kyseessä mikroskoopista avautuva näkymä, musteläiskätesti, meren tai kyynelroiskeiden suhrima kirjepaperi vai jokin aivan muu?

Runoissaan Saloheimo tarkastelee myös sitä, mikä on tullut ihmistä ennen ja miten kaikki se on muokannut ihmistä ja tämän havaintomaailmaa. ”Jos aikaväli on riittävän pitkä, ei kivikään kestä. Elämä siinä muodossa, missä sen tunnemme, on sortumaisillaan. Meidän on käytettävä kaikkia kykyjämme, mutta juuri tietoisuuden kynnyksellä otteemme kirpoaa. Enää ei riitä edes se, että muuntuisimme kasvissyöjien suuntaan”, eräs runo teoksen alkupuolella kertoo. Viimeinen säe kysyy: ”Kuka on ottanut haltuunsa meidän puhevaltamme, puhuu meidän suullamme?” Kuten runoilija Anna Tomi, myös Saloheimo hahmottelee ihmisen kontingenttia suhdetta ympäristöönsä ja sitä, mitä ihmiselämä osana luontoa, sen historiaa ja sen prosesseja tarkoittaa.

Teos on täynnä selvärajaista harkintaa ja helmiäisenkuulasta, luonnonhistoriallista tekstiä. Saloheimo yhdistelee tieteen historiasta löytyvää taustakirjallisuutta, muun muassa Charles Darwinin Lajien syntyä ja Sigmund Freudin Unien tulkintaa runolliseen ilmaisuun ja ajan, aikakausien ja tietämisen pohdintaan. Teos kiinnostuu siitä, mihin havainto johtaa. Tietoon? Ymmärrykseen? Luulotteluun? Historiaan?

Tarkasteltuaan pyrstöjä, silmän rakennetta ja luolia Saloheimon tutkija toteaa: ”Entä niveljalkaiset, hyönteiset ja muut, hämähäkit, skorpionit, äyriäiset, kymmenjalkaiset ravut? Niiden ajatteleminen saa minut hermostuneeksi.” Kokoelman lopussa tilanne on eskaloitunut: ”Olen tulivuorenpurkausten kemiallinen profeetta, eikä yksikään kameli voi pidätellä minua”, hän kirjoittaa kirjeessään. Ihminen on osa luontoa ja silti ihminen.

Helsingin Sanomien kritiikissä (3.10.2019) kriitikko Jukka Koskelainen huomauttaa Saloheimon kielen tahattomasta jäykkyydestä. Esimerkkinä hän antaa virheellisen sitaatin ”muuntelu tuottaa erilaisia tuloksia, joiden risteilymahdollisuudet riippuvat olosuhteista” (pitäisi olla ”risteytymismahdollisuudet”). Itselleni kömpelyys tuntuu tarkoitukselliselta tieteellisen tekstin imitaatiolta, jonka tavoitteena on etenkin runolliseen ja kielikuvalliseen ilmaisuun rinnastettuna ristivalottaa ihmisen tapoja havaita maailma ja muuntaa havainnon kohde joksikin, jonka tämä ajattelee tuntevansa. ”Mikään ei ole mitään eikä mistään seuraa mitään. Turha laskea tähtien kiertoratoja ja tarkkailla pääskysten lentoa. Jättäkäämme hyvän ja pahan tiedon hedelmä puuhun, kunnes se ylikypsänä putoaa maahan ja mätänee”, teoksen lopussa todetaan.

Kokoelman alku on erittäin vahva. Se kulkee lukijan lävitse ja tölväisee tätä kuin meren ensimmäinen aalto tyynen jälkeen. Viimeinen osa on nimetty erinomaisesti, mutta nyt ”Paratiisi, lost & found” kaipaisi odotusta jännitteiden ratkaisuun; niitä rakennetaan läpi proosarunoelman, viime hetkille asti. Draaman kaaren päässä odottava loppuratkaisu paljastetaan lukijalle nopeasti. Toisaalta teoksen pohdinnat havainnosta ja inhimillisyydestä huomioon ottaen voi myös olla, että lukijan ainoastaan annetaan uskoa saavuttaneensa ymmärryksen tutkimusten jatkosta.

Myös Kiiskisen runot hybridiytyvät monin tavoin. Ajoittain näkökulma vaihtuu äidin kuolemasta puhuttaessa yksikön kolmannesta yksikön ensimmäiseen. Silloin myös halki teoksen juokseva, jatkuvasti oudommaksi muuttuva uutisotsikoiden virta katkeaa. Katkokset osoittavat, kuinka yksittäisen ihmisen tietoisuudesta tulee ainakin tälle itselleen poikkeama maailman poikkeuksettomalta vaikuttavassa hurinassa. Kiiskinen kohtaa äärettömän ja loputtoman eli kuoleman, mikä on ainakin näennäisen eristetty kymmenien miljoonien miljardeista päätöksistä, joiden tulosta kaikki aina maailmantalouden kehityksestä ilmastonmuutokseen on.

Teoksen alareunan uutisvirta ympäröi päähenkilö-Kiiskisen henkilökohtaisen ja emotionaalisen kuplan, pommittaa sitä informaatiolla jostain. Aina ei ole selvää, mistä: ”Kemiran osakekurssi kiiltää auringossa”, yksi uutisotsikoista ilmoittaa. ”Euroopassa 43 miljoonaa saastuttavaa hengittäjää”, seuraavalla sivulla todetaan. Teos ikään kuin kysyy: Minkälaiseen umpisolmuun yhteiskunta on itsensä ajanut? Mitä mahdollisuutta kellään kiiskisellä on toimia muiden hyväksi, kun yhteiskunta jatkaa atomisoitumistaan uusliberalismin, maailmantalouden ja ympäristötuhon hönkiessä niskaan? Sekä Ennustus linnuston tulevaisuudesta että Kiiskiset ehdottavat, että ihminen voi mieltää itsensä poikkeamaksi koskaan sitä oikeasti olematta. Silloinkin hän on jumissa itsessään, eikä vähiten löytäessään naurun ja rakkauden.

Kiiskiset on onnistunutta runoproosaa nykyhetken mahdottomuudesta. Silti se jää lopulta kuvaksi päähenkilö-Kiiskisestä ja yhdestä tavasta selittää nyky-yhteiskunnan kallioreunalle rynniminen. Äidin kuolemaa käsittelevät osiot täydentävät kuvaa kaivatulla verevyydellä, mutta teoksen esittämä kritiikki jää silti ohueksi. Kuolemaa käsittelevien osioiden lienee tarkoitus pitää hyvyyden, kauneuden ja elämän pohdinta henkilökohtaisen lähellä ja osoittaa, että kuolemassa yhteys toiseen ihmiseen muuttuu jälleen olemassaolevaksi, vaikka yhteiskunta tekisi parhaansa katkaistakseen sen. Muut proosarunot käsittelevät teemoja etäännyttämällä ne päähenkilö-Kiiskisestä banaaliuden pallolaajennuksella.

Tämä toimii ajoittain, mutta lopulta lakkaa ilahduttamasta ja tuntumasta totuudelliselta. Yhtä kaikki, teoksen tarkoitus on myös kyseenalaistaa juuri se, mitä yksilö voi pitää totuudellisena. Voiko lukija, arkipäiväinen kiiskinen, edes kuvitella tietävänsä enempää kuin ”Kiiskinen”?

Tilasin arvioitavat teokset Postin lakon aikaan. Kiiskiset kävin hakemassa kustantajan toimistolta mutta Saloheimon teos ei koskaan päätynyt luokseni, joten luin kirjan PDF-versiona. Tilanne tuntui osuvalta arvioitaviin teoksiin nähden. Yhdenlaiset päätöksenteot ja prosessit häiriintyivät, toiset voimistuivat. Lukija keskittyi omiin ongelmiinsa samalla, kun häneen vaikutettiin.

Luulen sekä Kiiskisten että Ennustuksen linnuston tulevaisuudesta onnistuvan monenlaisten lukijoiden puhuttelussa. Omassa luennassani ristiriidat yksityisesti ja yleisesti koetun, havaitun ja tiedetyn välillä nousevat molemmissa keskeisiksi teemoiksi. Kiiskiset seuraa ihmiselämän mikro- ja makrotason välisiä suhteita. Saloheimo rakentaa romantiikkaa tihkuvan asetelman, jossa ihminen, ainainen tutkija, kietoutuu tietoon ja elämään, luontoon ja historiaan, etäisyyksiin ja muutokseen ja pysyvyyteen, haluun ja ymmärrykseen, hiekkaan ja kallioon ja oleskelee niissä.

 

Sofia Blanco Sequeiros

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi