Arjen melankolinen ylikellotus

26.9.2015 :: Arvostelut

raskalainenehkäisy

 

Riikka Heinonen: Ranskalainen ehkäisy. ntamo 2014. 74 s.

Poesian vuonna 2013 julkaisema järkälemäinen Helsinki Poetry Connection. Lava-antologia nivoutui ainakin allekirjoittaneen luennassa perinteisen runoiltama-asetelman päälaelleen kääntävän, sinänsä kiinnostavan esteettisen ristiriidan ympärille: voiko ääneen esitettäväksi kirjoitettu runo yleensä toimia paperilla? Julkaisun dokumentaariset ansiot olivat verrattomat, mutta monen antologiaan osallistuneen kirjoittajan kohdalla musteen ja paperin vaativa materiaalinen dynamiikka osoittautui vielä haastavaksi hallita.

Helsinki Poetry Connection -aktiivi Riikka Heinosen maltillinen kontribuutio antologiaan edusti kokonaisuuden innostavampaa sektoria. Nostalgista melankoliaa tihkuvissa runoissa persoonallinen ääni välittyi mainiosti lukijalle asti. Tämä ei sinänsä ollut yllättävää, olihan Heinonen saanut tekstejään julki jo Nuoren Voiman vuoden 2010 runousnumeron debytanttikattauksessa. Tätä taustaa vasten tuntuu harmilliselta, ettei Heinosen varsinainen esikoisteos Ranskalainen ehkäisy kanna aivan maaliin asti. Vaikka monet kokoelman yksittäisistä teksteistä toimivat hyvin, on kokonaisuuteen jäänyt myös paljon ilmaa; löysiä säkeitä sekä muodon ja sisällön tyhjäkäyntiä.

Mitään esteettistä vallankumousta Heinosen teoksessa ei edes tavoitella. Poeettinen turvallisuushakuisuus kostautuu ilmaisun geneerisyytenä; kaupunkiympäristöön paikantuvat, viileän lakonisen puherytmin sävyttämät synkkävireiset tunnelmarunot joutuvat tekemään hartiavoimin töitä, jotta erottuisivat kaltaistensa harmaasta massasta. Tematiikan tasolla teos toistaa yllätyksettömästi esikoislyriikan turhauttavia kaavamaisuuksia. Lapsuusmuistoilla kuorrutettu minäksi kasvamisen ja itsensä löytämisen aiheisto tuntuu totunnaisuudessaan valjulta varsinkin, kun runojen subjektiivinen kokemustodellisuus ei oikein ota laajentuakseen yleispätevämmän viestin asteelle. Läpeensä henkilökohtainen tulokulma on kaunokirjallisesti kiinnostava vain ani harvoin, eikä Ranskalainen ehkäisy lukeudu näiden harvinaisten julkaisujen joukkoon.

Heinosen runojen tummasävyinen, itsessään paikoin ihan ilmaisuvoimainen tunnelmointi kumartaa lavarunoilmiön suuntaan ainakin voimakkaan paikallisvärin tunnustamisen muodossa: Helsinki-kehys elää kokoelman teksteissä poikkeuksellisen vahvana. Tekstien sanasto ja varsinkin kevyt kuvallinen ornamentointi tallaavat silti turhan tutunkuuloisia katuja pitkin: ”Viidennen linjan viimeiset vanhat talot / kosteina aamusta. / Sängyn päädyssä roikkuvat köydet. / Lattiassa on railoja, jotka polvesi kairasivat / kun työnnyit minuun. / Kaikkia pintoja ei ole helppo unohtaa / ensimmäisen kevään ja viimeisen syksyn lohkeamia. / Pienten matkamuistotaulujen / neuvot kaikuina porttikongeissa. / Luopumiselle on hetkensä / olen luisunut horjuvalta laiturilta veteen.”

Vetelimmillään runot kierrättävät laimeaa sana-ainesta sisältököyhän tekstimassan juoksupoikana: ”On syys, ikävyys / rantavedessä kelluva kortsu / ja vastasolmittu ystävyys.” Soinnillisen kliseen ja sisällöllisen banaliteetin välisen ristivedon varaan rakentuva kolmisäe voi toimia dynaamisessa esitystilanteessa ihan mojovasti, mutta paperilta luettuna runon mauton naiivius korostuu liiaksi. Myötäsukaisempi lukija saattaisi toki tulkita tällaista tekstiä siten, että runon vaatimaton kielellinen anti ilmaisee yhdellä tasolla runon ja koko teoksen teemoihin lukeutuvaa arjen lannistavaa tasapaksuutta. Itse en kuitenkaan keksi ensimmäistäkään mielekästä perustelua sille, miksi runon teemaksi valikoitunut arjen latteus pitäisi pukea myös esteettisesti latteaan ilmiasuun.

Tai no, keksin toki yhden: Heinosen runoissa vilahtelee tavan takaa jokin sellainen elementti, joka 2000-luvun taitteen kotimaisessa lyriikassa tavattiin nimetä ironiaksi. Ironinen mutkien oikominen (”Länsimainen taidehistoria: / ranskalainen pisuaari, satula ja härkä.”; ”Aamuaurinko laskee undergroundin suuntaisesti, / kankea croissant ja kello viiden tee, ei aihetta juhlaan.”) jää kokoelmassa aika pinnalliseksi, runominän kyynisiä puheasentoja korostavaksi tehokeinoksi. Toisaalta, kun siististi coolin ironisen tyylittelyn yhdistää teoksen pääkaupunkikuvastoon, alkaa Ranskalainen ehkäisy äkkiä hahmottua kuin jonkinlaisena hipsterisukupolven lyyrillisenä välitilinpäätöksenä; tyylikkäästi kyynisenä punapipoisena parkaisuna arjen alati uhkaavan latteuden ja tunne-elämän kiemuraisten metkujen syövereistä. Henkilökohtainen laajenee sittenkin piirun verran yleispätevämpien merkitysten suuntaan, mutta ajankuvaksi kokoelmasta ei ehkä sittenkään ole; ainakin itselläni oli huomattavia vaikeuksia samastua runojen pessimistisiin näkökulmiin.

Teoksen arkinen aiheisto ja Helsinki-keskeisyys rikkoutuu kokonaisuuden puolivälin tienoille sijoittuvan matkarunojen ryppään kohdalla. Runojen puhujien yhtäällä haaveileva, toisaalla maailmantuskaista vastuun melankoliaa poteva turistipositio alleviivaa kokoelman yksinäisyyden ja (metaforisen) eksymisen teemoja. Rakenteellisesti ratkaisu toimii, mutta sävyltään sikermän tekstit muistuttavat kyllä enemmän Euroopan vaihdemiehen pateettisia seikkailuja Helsingin Sanomien palstoilla kuin esimerkiksi Ville Hytösen monitasoista kulttuurirunotta: ”Kun eksyy Venetsiassa, lakkaa olemasta. Sateenvarjo aukeaa / kapeiden kujien väliin. /— / Kanaali pursuaa pahaenteisesti katukiveykselle, / mädäntyneet puupaalut haisevat talojen alla, Atlantis / hivuttautuu aaltoihin // millin sadasosa kerrallaan.”

Heinosen lyriikka toimii vetävimmin laveampien muotoratkaisujen puitteissa. Pidempien runojen itsessään aavistuksen jähmeät, usein toisteiset rakenneratkaisut päästävät tekstin arjenkarheuden parhaiten oikeuksiinsa: ”Kadut ovat täynnä unohdettuja miehiä, / jotka harhailevat puhkijuhlitun baarin pelikoneelta toiselle, / tavallisia miehiä, jotka eivät näe eteensä, // urautuneita miehiä, jotka katselevat ympärilleen, / velkaisia miehiä, jotka tähyävät horisonttiin, / imettäviä miehiä, joiden katse on sumea.” Arkielämän melankoliaa ylikellottavat tekstit eivät ehkä häikäise esteettisellä omaehtoisuudellaan, mutta omanlaisensa intensiivinen tunnelma kokoelman onnistuneimmissa runoissa kyllä vallitsee.

MIIKKA LAIHINEN

Miikka Laihinen on Jyväskylässä asuva kriitikko.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi