Martin Glaz Serup: Kenttä. Suom. Esa Mäkijärvi ja Oscar Rossi. Savukeidas 2014. 110 s.
Vaikka Kenttä on aikoihin ensimmäinen kiinnostava suomennos tanskalaista runoutta (ei tarvinne erikseen nimetä, minkä näin ollen luen joukosta pois) ja ylipäätään ensimmäinen suomennos Martin Glaz Serupilta, voi silti kysyä sen mieltä runokenttään (sic) tähdättynä tekona. Muuten ei voi valittaa, sillä muodoltaan Esa Mäkijärven ja Oscar Rossin käännös on oivaa työtä. Jos kuitenkin arvioi, missä määrin teoksen kulttuurinen konteksti, kielimateriaali, rakenne ja runokeinot tai sen tuottamat affektit ja subjektiviteetti ovat suomalaiselle runoudelle vieraita, saattaa kummeksua käännöksen tarvetta. Pelkkä pragmaattinen syy eli tulkkaus tanskaa taitamattomille ei oikein riitä, koska englanninkielisen käännöksen (The Field, Christopher Sand-Iversen) saa UbuWebista ja ruotsinkielinenkin (Marken, Stewe Claeson) on erinomaisen helppolukuinen. Kuinka ollakaan, suomennoksen lunastaa juuri se, että kaikki on läpeensä tuttua ja ilmeistä – tässä sen analyyttinen kärki.
Kenttä koostuu lyhyistä, keskimäärin muutaman rivin proosakappaleista; lyhimmät ovat yhden rivin ja vain yksi teksti yltää toiselle sivulle. Se on taitettu sillä tavoin väljästi, että joka kappaleelle on varattu oma sivu. Mitään typografisia korostuksia ei ole, ei liioin osastojakoa. Siinä mielessä, että kaikki tekstit kertovat jostakusta ”kentästä”, se muodostaa yhden pitkän runon. (Ei muuten käy ilmi, miksi suomennoksen alaotsikko on ”runoja”, kun se alkutekstissä on ”Et digt”.) Moodi pysyy tasaisena – kuin, hmm, kenttä? – lukuun ottamatta avausrunoa, jonka viitteellinen ja metaforinen tekstuuri poikkeaa muista:
Tämä on luontoruno, joka käsittelee muutakin kuin luontoa, muitakin asioita on, kolme kylmillään olevaa kasvihuonetta, niiden laitosmainen kosteus, sumussa keltaisina keskellä kenttää. Voiko kukaan olla kuin kenttä, voiko siihen samaistua – –.
Kuvaavinta tässä lienee metapoeettinen väärintunnistus. Jos Kenttä on ”luontoruno”, niin luultavasti sikäli kuin se seuraa Žižekin vaadetta vieraantua luonnosta lopullisesti. Ja jos Kenttä on ylipäätään ”runo”, niin mitä silloin, kuten Gertrude Stein tiedustelee, on proosa? Johdannon jälkeen teos kääntyy määrittämään ”kentän” henkilökuvaa ja kysymään samastumisen ehtoja, toisin sanoen tilaa, jossa erot ja etäisyydet romahtavat sisäänpäin. Siitä eteenpäin teksti on paitsi proosaa myös proosallista: mahdollisimman tavallista ja tunnusmerkitöntä.
Pääosin rakenne jatkaa tuttua anaforakaavaa, jossa toistuvalle subjektille voidaan sälyttää kaikenlaisia enemmän tai vähemmän kiinnostavia ominaisuuksia ja tehtäviä. Viimeistään John Ashberyn ”He”-katalogin (Some Trees, 1956) jälkeen muunnelmia ja kopioita on kertynyt satamäärin. Tässä tapauksessa oma merkityksensä on sillä, että muoto on kulutettu lähes tyhjiin. (Jokunen vitsi tietysti irtoaa siitä, että ydinsana on semanttisesti vähän kumma valinta: ”Kentästä tuntuu usein siltä kuin se todella olisi erittäin pienessä tilassa.”)
Kertojan diskurssi – kyllä vain – on säntillistä yleiskieltä; se pitää rekisterin keskitiellä ja välttää metaforaa. Ja kuten teoksen merkitystaloudessa itsenäiset rivit ovat aivan yhtä painokkaita eli ehdoin tahdoin joutavia kuin kaikki muut, samalla tavoin kaikki kentän määreet ovat yhtä triviaaleja ja pyrkimykset erottua aivan samantekeviä: ”Jos kentän pitäisi kiinnostua jostakin eläimestä, tai eläinlajista, jos se jostain syystä pakotettaisiin kiinnostumaan, olisi pakko valita, se valitsisi todennäköisesti linnun.”
Kautta linjan kirjataan tunnollisesti muistiin yksityiskohtia aikalaistodellisuudesta kuin realistisessa romaanissa ikään. Analyysiltään Kenttä on kuitenkin nokkelampi teksteissä, joissa tajunta kehii sumeaa logiikkaa ja kertojan diskurssiin vuotaa epäsuoran esityksen kautta kentän omaa ilmaisua, jos nyt mitään persoonallista voi attribuoida henkilöhahmolle, joka itse asiassa on yleisnimi:
Joskus kenttä ajattelee olevansa onneton kiihkottomalla ja tavanomaisella tavalla ja tulee onnelliseksi ajateltuaan sen varmastikin olevan aivan tavallista, kenttä tulee onnelliseksi ajateltuaan asioiden voivan olla huonomminkin ja alkaa sitten pelätä asioiden voivan muuttua vielä paljon huonommiksi ja yrittää siksi ajatella jotakin muuta.
Kenttä on siis äärimmilleen samastuttava, muttei tavanomaisena henkilöhahmona, joka vetoaa ennen muuta tunnistamiseen, vaan osoituksena subjektiviteetista, joka kykenee ainoastaan samastamaan, palauttamaan kaiken yhtäläiseen ja identtiseen. Käytännössä se on optimiin jalostettu uusliberalistinen subjekti, tilastollinen keskiarvo, ja teksti terävimmillään silloin, kun se rekisteröi tuon subjektin psyykkisiä automatismeja ja patologioita, jotka tietysti turvaavat yläkäsitteisiin ja vastakohtiin. Sattuvimmin banaali se on silloin, kun kenttä itse kokee olla ”kriittinen”. Siis vastauksena avausrunon kysymykseen: kuka tahansa voi samastua ”kenttään”, eikä se ole tekstin vaan kenen tahansa ongelma. Hienointa teoksen kokonaisuudessa onkin, miten se ehdottaa marxilaista lukijapositiota (vertaa: ”I don’t want to belong to any club that will accept me as a member”).
Koska Kentässä on kyse tilasta ja tilanteesta, jossa erot häipyvät, on itse asiassa varsin sopivaa, että mikään siinä ei oikeastaan vastusta kääntämistä. Olisi liikaa sanoa, että se siirtyy vaivatta kontekstista toiseen, sillä mitään toista ei ole – se saa ykseyden palaamaan samaan ykseyteen. Tällöin suomennoksen ansio on siinä, miten hienovaraisesti latteuden nyanssit on muotoiltu.
Juha-Pekka Kilpiö