Kuolevan instrumentin kauneudesta

24.8.2011 :: Arvostelut, nro 64

Mari Koski: Sch. Poesia 2011

Kielikuvan ilmaisuvoiman problematisoiminen vaikuttaisi olevan suomalaisen nykylyriikan virtauksista se, joka yhdistää runoilijoita halki ilahduttavan eklektisen nimekekentän. Viimeisen vuoden aikana julkaistuista runoteoksista niinkin erihenkiset esimerkit, kuin Teemu Mannisen Futurama, Pekka Jäntin Houdinin uni ja jopa Arto Lapin Laululento tuntuvat kukin tahollaan – enemmän tai vähemmän latentisti – kyseenalaistavan perinteisen kielikuvan ylivallan runoilmaisun ensisijaisena viitekehyksenä.Vastasyntyneen Osuuskunta Poesian julkaisukatalogin ensimmäinen esikoisteos, Mari Kosken mainio Sch, lähestyy kuvallisuuden aiheistoa ja käsitettä vähintäänkin kokoelmanlaajuisena poeettisena haasteena. Vaikka Kosken säe ei jämähdä yksinomaan metalyyristen sivupolkujensa ryteikköön, luo kuvan tematiikka silti runoille yhteisen pohjavireen. Arvoneutraalin kommunikaation raunioilla yksi teoksen äänenriekaleista ei saa mielestään ”kuolevaa instrumenttia, se kuolee läpi purjehtii turta / mehiläinen miksi tässä, miksi ei meille yhteistä? en saa päästäni sitä, / jää vain sivuprofiili siitä mikä oli kaiken tuntemisen elinehto”.

Kielen ja kuvan välinen monimuotoinen rajankäynti kytkee teoksen osaksi tekstin itsensä visuaalisuutta korostavaa lyyristä suuntausta. Liitoksessa aktivoituvat niin pinnan ja syvyyden, heijastuksen ja peilaavuuden kuin myös tekstuaalisen rajauksen keinotekoisuuden elastiset aihepiirit. Abstraktit teemat siirtyvät paperille ajoittain kokeellisten ja materiaalisten tehokeinojen välityksellä; esimerkiksi useammin kuin kerran runojen vapaamuotoisen asettelun ja ilmaisun elliptisyyden väliset kujeet saavat havaitsijansa tuntemaan, kuin runoja olisi sivulla yhden sijasta useampia. Kielen visuaalisuus karkaa äärimmilleen kokoelman nimirunon persiankielisen käännöksen kohdalla: länsimaiselle, kieltä taitamattomalle lukijalle vieraiden kirjoitusmerkkien kiemuraiset hahmot edustavat radikaalia toista, tavoittamattomuutta. Silmissä soljuvat vain merkkien muodostamat materiaaliset kuvat.

Kosken esikoinen on melkoinen tiheikkö lukijansa rämmittäväksi. Sch:n korkein kompastuskivi liittyykin tekstin hetkittäin läpäisemättömäksi äityvään avoimuuteen. Sivumäärältään suppeaan niteeseen mahtuu turhankin kanssa säemateriaalia, jossa ”joistakin suunnista ei tule mitään, ne ovat aukileet vailla tarkkaa / sijaintia”. Lukijaa keskeytyksettä haastava lyyrinen ote on kyllä sinällään aivan toivottava ja runojen kommunikatiivisia konventioita kyseenalaistavissa kehyksissä myös perusteltu. Kritiikkiä säkeiden tavoittamattomuudesta onkin vaikea perustella muutoin kuin intuitioon vedoten; Kosken lyriikan äärellä turhautuu keskimääräistä useammin, tekstuaalisten elementtien välillä on paikoin kohtuuttoman hankala havaita yhteyttä. Tekstin sirpaleisella avoimuudella on toki myös positiivinen puolensa. ”Fragmentti on erityinen silmä”, kuten teoksessa ykskantaan väitetään. Säkeiden keskinäinen epäsuhta pakottaa lukijan hylkäämään esimerkiksi yksittäisen runon koherenssia kohtaan tavallisesti suuntaamansa ennakkoasenteet ja vaihtamaan metaforista lukuasentoaan tuon tuosta lennossa myös erillisinä hahmottuvien fragmentaaristen tekstiyksikköjen sisällä.

Skeptikko voisi mutkia oikoen leimata Kosken teoksen vielä yhdeksi kielen ja kommunikaation moneen kertaan ruodituilla ongelmilla saivartelevaksi höpinäksi. Tältä tuomiolta kokonaisuuden pelastaa kuitenkin kaksi tekijää. Ensinnäkin kokoelmaan kätkeytyy kunnianhimoinen ja vaikuttava yritys kirjoittaa esille kielirunollisesti uskottava toiseus. Kommunikaatiopoliittisesti tiedostavan, omien psyykkis-ilmaisullisten ongelmiensa kanssa kamppailevan lyriikan dogmiin kun ei vakavasti otettava ”sinä” ole tahtonut perinteisesti mahtua. Erityisesti Kosken teoksen lukijan vinkkelistä haastavimmassa osastossa ”NEW.” klassisesti(kin) hahmoteltu sinuus kirjoittuu esille tavalla, jota on aivan turha yrittää parafraseerata tai sitaatein havainnollistaa. Menee sen kuuluisan ”ylijäämän” piikkiin.

Toinen kokoelman erityispiirre on kirjoittajansa taituruus säkeentekijänä. Kun runo vetäytyy sisältönsä puolesta suppuun tai leviää vaihtoehtoisesti liian avoimeksi, kiinnittyy huomio väkisinkin itse ilmaisupinnan vivahteikkuuteen. Erilaisten kielellisten rekisterien harjoilla surffaavana skribenttinä esikoisrunoilija Koski liki häikäisee: ”tämä erottaa meidät, tämä yhdistää // juottolat, spenglerin kanssa kömytyt yöt, help your see, tee-se-itse- / goethet / … / ja sivu alkaa täyttyä merkinnöistä jotka käsittelevät / c) päihtymistä t) sydämen etymologiaa // ’annetaan kiruginveitsi, peitsien / delegaatio’”. Lyyriselle tekstille tarjoutuu romanttinen mahdollisuus murtautua ulos käsitteellisistä kahleistaan, kun ilmaisun antaa olla vain ilmaisua ja sellaisenaan siemailtuna esteettistä, kaunista ja, no, ylevää.

Edellä ehdotetusta, hupsuttelevasta ja hieman paheellisesta, potentiaalisesta keveydestään huolimatta Sch on jotakuinkin raskas lukukokemus, mutta niinhän uudensorttinen ja ennenkokematon runo(muoto) usein tuppaa olemaan. Haastavia Kosken teksteistä tekee se, ettei lukija oikein voi hetkeksikään upota, kompastua tai liioin hengähtää merkitystiheässä ympäristössä. Säkeen jatkuva uusiutuminen ja poeettiset kuperkeikat vaativat perehtyneisyyttä ja skarppia lukukykyä siinä määrin, että ajoittain tekee mieli antaa periksi, kääntää sivua. Tällaisena heikkona hetkenä kielestä voi onneksi ”vain” nautiskella, oli se sitten kuinka paheksuttavaa hyvänsä; kutsuuhan jo teoksen materialisoituneen moniulotteinen otsikko hiljentymään runouden äärelle.

Onnistunut esikoinen saa ylimääräisen tupsun hattuunsa yksinkertaisesta, mutta lämpimästä ja viehättävästä ulkoasustaan. Samalla Osuuskunta Poesia jatkaa poEsian kunniakasta perinnettä saattaa julkaisunsa pdf-muodossa myös materiaalista todellisuutta välttelevän, mahdollisesti vähävaraisemmankin runoudenystävän saataville.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

3 kommenttia

  1. […] materiaalisia kuvia”, kuten Miikka Laihinen toteaa kritiikissään (Kuolevan instumentin kauneudesta , Tuli&Savu, […]

  2. […] kirjoitetuissa kritiikeissä on käsitelty runojen fragmentaarisuutta (Anna Tomi Parnassossa ja Miikka Laihinen Tuli&Savussa). Se onkin nykyisin trendikkään muototietoinen piirre runoudessa. Fragmentaarisuuden voi […]

  3. […] Sanomat, 18.5.2011) Outi Oja: Kuunnelkaa, lyriikkaa! (Kiiltomato, 27.6.2011) Miikka Laihinen: Kuolevan instrumentin kauneudesta (Tuli&Savu, nro 64) Anna Tomi: Lainalaisuuden mittasuhteet (Parnasso, 4/2011) Share […]

Kommentoi