Hurmeisia lauluja maailmojen ääriltä

2.2.2021 :: Arvostelut, nro 102

Noora Kaikkonen

Lauluja rubiininpunaisesta lammesta

Kuoriaiskirjat 2019, 115 s.

Noora Kaikkosen Lauluja rubiininpunaisesta lammesta monipuolistaa suomalaista runokenttää harvinaislaatuisella tavalla. Seikkailu- ja kauhukirjallisuuteen keskittyvän pienkustantamo Kuoriaiskirjojen julkaisema runoteos yhdistelee fantasiaa, tieteiskirjallisuutta ja kauhua. Se lainaa kalevalaisista ja skandinaavisista mytologioista. Kokonaisuutta voisi kutsua spekulatiiviseen runouteen kuuluvaksi runoelmaksi, mutta muoto- ja genrerajoja ylittävän elementtien lainailun vuoksi myös muut nimitykset ovat mahdollisia.

”Syntysanat” aloittavat kertomuksen täynnä rakkautta ja kuolemaa. Runojen kertoja, ”Sydän rikki räytyneenä / tyhjän Avaruuden poikki matkanneena / elämältä vieras lapsi alukseeni hautautuneena”, saapuu teoksen keskeismiljöön, rubiininpunaisen lammen, äärelle. Teos yhdistelee alusta asti fantasian ja tieteiskirjallisuuden moninaisia rakennusaineita. Lammen luomisesta runoillessaan kertoja kysyy: ”Syntyikö se Kuolon kantapäästä, / ruumisluista Kalman miesten / […] / Tai ehkä Hallan hakasista / Tuonen hallin leukaluista”? Lopulta hän toteaa: ”Syntyi se neiden vuosta / valuvasta neiden pinnan / sururinnasta, kierosilmästä, / veen emästä Kalman virtain.”

Omassa luennassani rubiininpunainen lampi on paitsi paikka myös runon kertojan keino kertoa menetetystä rakkaudesta, ehkä menettämästään maailmasta. Kadotettu rakkaus on motivaatio sille, miksi sydänverta on vuodatettava ja lammesta runoiltava. Kaikkonen tuntee taustatyönsä keskeiset aineistot todella hyvin ja ammentaa monesta lähteestä. On todennäköistä, että muut kuin kirjailijan vertaisten luennat teoksen hahmoista ja sen kaaresta, omani niiden joukossa, yksinkertaistavat väistämättä.

Kun lampi on syntynyt, on aika kertoa maailmasta sen ympärillä. Teos levittää lukijan eteen joukon hahmoja ja tarinoita mutta palaa jatkuvasti lammen luo. Rekiretki johtaa kuolemaan, ja vain kettu jää hiipimään lammen jäälle. Hallava Hevonen ravaa, Punasurma syntyy, Metsän Neito vie Kyllikin sulhon.

Teoksen kertoja on oman tarumaailmansa yksinäinen kuningatar, joka ”kutoo kuvaa verenpunaista / langasta Lammen, suomuista suuren Tammen”. Näyt, tarinat ja laulut eivät voi korvata rakkautta, joka on poissa, ruumiina kaukana jossain. Lopussa hän kaipaakin takaisin Linnunradalle ja palaa alukselleen. ”Aika mun mennä on!” hän julistaa. Valot käynnistyvät, lukija voi kuulla aluksen moottoreiden pauhun. Lauluin luotu maailma tuhoutuu, ruumiit nousevat haudoistaan, ”Veren virtojen Lampi syvyyksiin / sukeltaa.”

Vaikuttavinta teoksessa on paneutuneisuus, jolla se on luotu, sekä uskallus rikkoa muoto- ja genrerajoja. Runoilija on selvästi löytänyt maailman ja vannonut kirjoittavansa sen tarinat ylös. Teos on täynnä parhaalle fantasia- ja scifikirjallisuudelle ominaista seksikkyyttä, vaaran ja seikkailun tuntua, joka kumpuaa hahmojen outoudesta, itsenäisyydestä ja heidän melodramaattisista kamppailuistaan. Tätä todellisuutta eivät hallitse hampaiden pesu ja soijarouheen turvottaminen päivällistä varten vaan ikuinen rakkaus, järkkymätön tahto ja tuntemattomat vaarat. Kirjailija rakastaa sitä, mikä hänen maailmoissaan on vierasta, ja osaa kertoa siitä tavalla, joka saa lukijan kaipaamaan niihin.

Kaikkosen oma kuvitus korostaa tahtoa välittää tarinat lukijalle jokaista yksityiskohtaa myöten. Kansi on punamusta, ohuella viivalla piirretty kuvaus teoksen miljöistä, hahmoista ja tapahtumista. Teoksen kuvat ovat mustavalkoisia, nekin usein ohuella viivalla piirrettyjä. Tekstejä ja kuvitusta voi lukea symbolisella tasolla: niissä toistuvat luurangot, pääkallot ja erilaiset eläimet. Symbolisen tason keskeinen tarkoitus on käynnistää lukijan mielikuvitus ja tehdä hahmoista ikimuistoisia. Tämän Kaikkonen on sisäistänyt hyvin, vaikka ajoittain tietyt seikat teoksessa rikkovat illuusioita, joiden luomisen hän osaa.

Kehystarina rakkaansa menettäneestä kertojasta sekä tarinan sisäiset hahmot ja kertomukset ovat huolellisesti suunniteltuja. Suunnitelmien huolellisuus ei kuitenkaan aivan pääse oikeuksiinsa suhteellisen lyhyessä ja rivakasti kulkevassa runoteoksessa, joka pursuilee lukijan huomiosta kamppailevia yksityiskohtia. Nyt osaa kertomuksista vaivaa kiireen ja luonnosmaisuuden tuntu. Tämä liittyy myös tapaan, jolla eri tarinat on motivoitu. Teos käyttää suhteellisen paljon aikaa kertoakseen lukijalle, miksi tämän tulisi kiinnostua siitä. Tässä Kaikkonen onnistuu. Yksittäisten hahmojen ja tarinoiden motivointi ei kuitenkaan ole yhtä selvää. Lukiessani olen valmis uskomaan niihin, sillä uskon teokseen kokonaisuutena, mutta en toisaalta ymmärrä, miksi luen tietystä hahmosta tietyssä kohdassa teosta.

Tähän vaikuttanee myös runojen muoto. Tyypillisin runo teoksessa on säkeistöihin jaettu kertova runo, mutta poikkeuksia on. Viittaukset kalevalaiseen runouteen, siitä lainaaminen ja vanhasta suomesta ammentava kieli ovat hyvin hallittuja, vaikka runot eivät noudatakaan tarkkaa mittaa. Rakkaus lajiin, niin taruihin kuin suomeenkin, kuultaa läpi teoksen eri tasoista, myös siinä käytetystä ja sitä varten luodusta kielestä. Kaikkonen ymmärtää tarut, mytologiat, eepokset ja fiktiivisen maailman luomisen paitsi niiden tarinallisen rakenteen, myös kielen tasolla.

Silti rekisterin vaihdokset ovat välillä turhan yllättäviä. ”Ette saa Lampea minusta / ette minua Lammesta / sinne vaellan aina uudestaan / verenkarvaisiin hurmeisiin”, erään runon päähenkilö, ”Hullu”, huutaa. Hetkeä myöhemmin hän jatkaa: ”Ja rovastille näytän persettä / ja valtiovallalle näytän persettä / ja persettä näytän teidän perseillekin”. Hullun, josta runo kertoo, voi tulkita teoksen alun sydänsuruiseksi kertojaksi. Joka tapauksessa hänen asemansa ”hulluna” motivoi rekisterinvaihdoksen; Kaikkonen yrittää melko nopeaa, sinänsä kiinnostavaa rytmistä muutosta. Silti ”perse” kalskahtaa liikaa nykyhetkeltä sujahtaakseen saumattomasti runoon, joka palaa hyvin pian lyyrisen dramaattiseksi: ”Itsenne likoon laittakaa, veriveden tyrskyyn langetkaa!”

Osa ilmaisuista särähtää monella tavalla: ”Niin Punasurma matkusti, tuo juutalainen / pois tulien luota vainottu syöpäläinen”. Kielikuva epäonnistuu sekä ilmaisullisesti että poliittisesti. Se repäisee lukijan pois muuten niin ansiokkaasti luodusta maailmasta ja jättää tämän pohtimaan verenpunaisen lammen sijaan nykyhetkessä kasvavaa antisemitismiä. 

Viimeisessä runossa viitataan Stalinin tunnettuun lausahdukseen: ”Tuhansien sotakunta / tilastollinen tragedia, sanoi Stalin / jota myöhemmin lainattiin / verenpunaista hirviötä sitäkin.” Huolella suunnitellun, melodraamaa erinomaisesti tyylikeinona käyttävän, vahvasti fantasia- ja scifikirjallisuuteen nojaavan runoteoksen lopulla tämä tuntuu hieman samalta kuin se, että Harry Potter -sarjan jästimaailmaa tuntevat velhot keskustelisivat toisesta maailmansodasta. Periaatteessa niin voisi tapahtua, mutta kirjan sisäiseen logiikkaan kuuluu, ettei se tee niin. Ymmärrän, ettei tarkoituksena ole ollut luoda tyylipuhdasta fantasia-, tieteis- tai kauhukirjallisuutta ja että mukaan on haluttu sekoittaa aineksia nykymaailmasta. Sekoittamisen silmänkääntötemppu voisi kuitenkin tapahtua hienovaraisemmin.

Lauluja rubiininpunaisesta lammesta on hieno lisä suomalaiseen runouteen. Spekulatiivisen fiktion ja runouden sekä fantasia-, kauhu- ja scifielementtien yhdistämisen ystävät epäilemättä löytävät siitä paljon, mistä kiinnostua. Kielen ja muodon rytminen viimeistely sekä teoksen sisäisen jatkuvuuden varmistaminen, ehkä jopa romaanimuodosta lainattujen ainesten rohkeampi hyödyntäminen, voisivat päästää kirjailijan lahjat kertojana oikeuksiinsa.

Silti, kuten luomistyötä vilpittömästi rakastava aito oppinut, Kaikkonen uskaltaa kokeilla uutta. Tämä on mittaamattoman arvostettavaa, vaikkei kokeilu aina toimisi teoksen kokonaisuuden hyväksi. Erilaisten kielellisten, rytmisten ja genrellisten ainesten sekoittaminen tällaisessa teoksessa luo uusia polkuja kotimaiselle kirjallisuudelle.

Sofia Blanco Sequeiros

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi