Sateen ääntä ei voi kääntää

21.10.2019 :: Arvostelut

Samuli Lampinen

Kulissishokki

Books on Demand 2018, 81 s.

 

Samuli Lampinen on julkaissut omakustanteena jo yhdeksän kokoelmaa ja yhden aiemmat julkaisut kokoavan teoksen. Hän on yli 60 maassa matkustanut runoilija ja ruohonleikkaaja, kerrotaan Kulissishokki-teoksen takakannessa. Pitkäjänteinen, itsenäinen julkaisutoiminta heijastaa ehkä jotakin olennaista Lampisen valinnoista ja arvomaailmasta.

Kulissishokki sisältää yksin matkustavan reppumatkaajan havaintoja Afrikasta, Aasiasta ja Etelä-Amerikasta. Runojen puhujan ja kirjoittajan välille olisi houkuttelevaa vetää tässä yhteydessä yhtäläisyysmerkit. Kirjoitushetki on usein läsnä Lampisen runoissa. Kokemusten säilyttäminen on kirjoittamisen keskeinen yllyke:

 

Laadin näitä raportteja
kuin selvittäisin vanhentunutta murhaa.
Kerään todistusaineistoa unohtamista vastaan.

 

Teos on jaettu neljään otsikoituun osaan: Afrikan tähti, Henget rakastavat käytännöllisyyttä, Eldorado nyt! sekä Kultainen aurinko. Läpi teoksen runot on otsikoitu järjestysluvuin, ja tämä ratkaisu vahvistaa mielikuvaa matkanteosta etappi kerrallaan. Lampisen kieli on suoraviivaista, yksinkertaisuuteen luottavaa. Kokoelma etenee matkanteon ehdoilla. Joskus ympäristö tarjoaa puhujalle aforismeja, toisinaan raportti on arkinen. Osa kauniista tai syvämietteisistä säkeistäkin jää arkisten ajatusten jalkoihin. Kuvaston konkreettisuus ja huumori tekevät lukemisesta silti viihdyttävää:

 

Tärisen ja hikoilen pöntöllä, jota ei voi vetää.
Otsalampun kajo haparoi seinäkirjoituksessa:
“Don’t ever forget how lucky you are.”

 

Räikeät elintaso- ja kulttuurierot pilkahtelevat teoksessa esiin tuon tuostakin. Puhujaa muistutetaan etuoikeuksistaan silloinkin, kun hän kärsii ripulista. Seinäkirjoitus on suunnattu epäilemättä hänelle, ainakin puhuja ymmärtää sen sanoman. Vallitsevat olosuhteet ovat matkailijalle kuitenkin ohimenevä kokemus.

Puhujan oma kulttuuritausta ilmenee vaivihkaa siinä, millaisin kielikuvin hän piirtää ja pyrkii ymmärtämään ympäristöään: ”Keskipäivä on autiomaan sydäntalvi.” Usein puhuja tuntuu tekevän kulttuurien välistä käännöstyötä. Työn mahdottomuus tulee kauniisti esiin 28. runon säkeessä: ”Sateen ääntä ei voi kääntää toiselle kielelle.” Vaikka hän on aiemmin runossa kuvannut maisemaa sanoilla ”märkä runsasvartinen vihreä villasukka”, paikallista sadetta hän ei saa suomen kielen piiriin.

Yksin ja vieraana olemisen kokemus välittyy Kulissishokissa monisävyisesti. Matkaillessa kokemus vieraudesta muuttuu ja saa erilaisen mittakaavan. ”Tunnin päästä on pimeä kuin toiselta tähdeltä katsottuna”. Avausrunon kielikuvassa tuttu, ennakoitava pimeys risteää avaruuden äärettömään ja vieraaseen pimeyteen. Ehkä vieras maankamara on kuin toinen tähti, jolta hän katsoo yötaivasta eri näkökulmasta. Ehkä puhuja tuntee syvää yhteenkuuluvuutta maailmankaikkeuden kanssa. Kokemus syvästä yhteydestä ihmiskuntaan ja maailmankaikkeuteen nousee esiin myöhemminkin. Se näyttäytyy tilana, jonka nimenomaan anonyymi yksin oleminen mahdollistaa:

 

Jalkani kauhovat avaruutta, minä olen tulossa ja menossa.
Tulevaisuus ja menneisyys ovat ajatus. Kaikki on tässä.
Tässä vilinässä, tässä kadunkulmassa.
Viivoituksella.
Jalkojen todellisuus kaupungin multiaistisessa prismassa.
Me heijastumme toistemme lomitse.

 

Runossa viitataan Mirkka Rekolaan. Arvelen runoja lukiessa, että Rekolan tuotanto on tärkeä kirjallinen ihanne Lampiselle.

Muutamassa runossa kuullaan myös paikallisten puhetta. Huolimatta ajoittaisista näkökulmanvaihdoksista havainnot suodattuvat puhujan kautta. Ääni on tunnistettava läpi teoksen. Virkistävänä poikkeuksena mainittakoon 53. runo, jossa käydään keskustelua buddhalaisen munkin kanssa:

 

Onko Jeesus ihminen, kyllä vai ei?
Onko Muhammed ihminen, kyllä vai ei?
Onko Jeesus jumala, kyllä vai ei?

 

Suoraan asiaan menevä, hauska kysymystulitus antaa kokoelman kävelyvauhtiin tervetulleen rytmivaihdoksen. Rikkonaisen englannin kaiut tekevät runosta kiehtovan.

Kulissishokin jälkeen Lampiselta on ilmestynyt Maailmannapa (2019), sekin matkakirjallisuutta. Kulissishokkia voi luonnehtia runomuotoiseksi matkapäiväkirjaksi. Sen äärellä lukija pääsee kokemaan kiireettömyyden, trooppisen yön ja vatsataudit nojatuolissa. Se ei suoraan ota kantaa matkailun eettisyyteen liittyviin kysymyksiin tai siihen, miten etuoikeuksiin ja epätasa-arvoon voisi tai pitäisi suhtautua. Tämä rajaus on minusta hyvä. Puhuja on maailmantilan peili, josta lukija voi katsella myös itseään, jos uskaltaa.

 

Saara Laakso

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi