Raisa Jäntti
Grand plié. Askelmerkkejä
Puru-kollektiivi 2018, 104 s.
Uuden pienkustantamo Puru-kollektiivin muodostavat Solina Riekkola, Mirkka Mattheiszen ja Raisa Jäntti (s. 1979). Purun verkkosivujen mukaan kollektiivin tärkeimpiä tehtäviä on toimia jäsentensä teosten toimittajana ja julkaisijana sekä jäseniään tukevana keskustelukumppanina. Tavoitteena on teosten omaäänisyys ja ajallinen kestävyys.
Taidekriitikko, runoilija ja toimittaja Jäntti voitti esikoisrunokokoelmallaan Läpilyöntikipu (2015) vuosittaisen ja valtakunnallisen Runo-Kaarina-kilpailun. Jäntin kolmas teos Grand plié luotaa balettimaailmaa pääosin kollektiivisen me-puhujan äänellä. Se kertoo, kuinka balettisalissa voi kasvaa kieroon, kuinka se voi olla rakkaudeton henkisen ja fyysisen haltuunoton paikka. Grand plié on tilinteko sellaisen tanssimaailman kanssa, jossa minuudet kokonaisvaltaisesti murennetaan. Kokoelmassa ollaan takaisinmaksun äärellä.
Grand plién runot mukailevat liikettä. Runoissa on vahvan kerronnallinen ote, eikä niiden muoto ole tiukkarajainen tai monotoninen. Rytmin vaikutelmaa rakentavat tahdissa kulkevat välimerkit: ajatusviivat, pilkut, kaksoispisteet ja muut.
ajatella häntä on ajatella liikkeitä joista hän rakentuu
(
kuten taloissa on nauloja ja sähköjohtoja
)
kaikki yritykset pysäyttää hänet muistuttavat kuolemaa
(
että voisi vangita palavan tulen
)
Yksilöllisyydellä ei baletissa tee mitään, näyttää Grand plié sanovan. Se ei ole merkityksellistä, kaunista tai kiinnostavaa. Esteettisesti miellyttävän suorituksen vaatimus voittaa aina yksilön ja lihan. Kollektiivinen puhuja on Grand pliéssä ehdoton: se on sekoitus lapsenomaisuutta ja ulkoapäin tulevaa autoritäärisyyttä. Tanssi on elämän ja kuoleman asia:
jos hengitystä annetaan meille vain tietty määrä koko elämäksi
me tuhlaamme sitä surutta
koska emme haaveile tämän jälkeen mistään
Toisaalta taas teoksen henkilöt elävät supistuneessa todellisuudessa, jonka ympäriltä on eliminoitu muu. Mutta tästä eliminoinnista he eivät ole vastanneet itse. Tanssisalin kuri ulottuu lihaksista mieleen, tekee siitä karun ja rakkaudettoman paikan elää: ”Emme tietenkään rakasta heitä ja mikä heistä tekee // Emme tietenkään rakasta itseämme, mutta meissä on rauha”. Tanssisali on yhtä lailla päänsisäinen kuin konkreettinen tila.
Runot tulevat likelle. Niissä asemoidutaan esityksen katsojan sijasta itsensä likoon laittavan tanssijan kulmaan. Niissä on kurottu umpeen kaikki se etäisyys, jota balettiesityksen katsoja kokee. Kun lukija pääsee esityksen passiivisen seuraamisen sijasta kaivautumaan tanssijan kokemukseen, karisevat perusteeton ihailu ja glorifiointi.
Baletti ei Grand pliéssä ole painovoimalle kepeästi naureskelevaa korkeaa kulttuuria, vaan väkivaltaista ja mieletöntä viattomuuden suttaamista. Erityisen vahvasti se on aikuisten lyhytkatseisuutta. Tästä seuraa lapsen turvattomuutta, jonka tuntu on sekin runoissa voimakas.
Kollektiivinen puhujaääni istuu kokoelmaan. Kun puhutaan lukemattomien lapsuuksien poispyyhkimisestä, on se aina enemmän kuin yksi. Mutta mitä tulee kehojen ja mielien kokonaisvaltaisen haltuunoton jälkeen? Osittain Grand plié vastaa: bulimiaa, todellisuuden supistumista, disassosiaation oireita. Mielenterveyttä nakertavaa elämää. Toisaalta se junnaa nuorten tyttöjen kokemuksen kuvaamisessa, askelsarjojen automaatiossa, kivun ja minuuden poispyyhkimisen turruudessa. Pian lukijaakin turruttaa.
Kun Jäntti saa ilmaisuaan tiiviimmäksi, kuten ”Exercise à la barre” -runon jaksossa ”Ronde de jambe en l’air”, se edistää lukukokemusta erityisen kirkkaasti:
sidomme painoja nilkkoihin
että pysyisimme salin pohjalla
|
ettei valo
kellarin katolta
kiskoisi meitä mukaansa
Muutoin aihe uhkaa paisua niin, että siitä saisi aineksia jo muuhunkin. Sen oksia olisi voinut katkoa tylymmin. Lukijasta saattaa tuntua, että aihe on tyhjennetty ja sitä on jatkettu, mutta vaikutelma on jo laimentunut. Grand pliéssä keskeistä on nuorten naisten rimpuilu väkivaltaisen kasvattajan kourissa. Näkökulma kolutaan pohjamutia myöten ja hartaasti. Näitä mutia voisi toisaalta myös tarkoituksenmukaisesti nostattaa ja usuttaa pyörteisiin – virittää tapahtumien kaarta.
Grand plién taitosta on vastannut kollektiivin jäsen Mirkka Mattheiszen, kannen kuvasta Martin M. Lipka. Kannen abstraktin hahmon voi tulkita grand plién askelsarjaa toteuttavaksi naiseksi, sen toisen vaiheen esittäjäksi. Tanssija on siinä reisiensä varassa, muttei vielä sarjan syvimmässä pisteessä. Toinen käsi on kevyesti ilmassa. Kevyesti, mutta äärettömän raskaasti.
Mirkka Mattheiszen
#toistaiseksinimeämätön
Puru-kollektiivi 2018. [28 s.]
Mirkka Mattheiszen (s. 1976) on hänkin Runo-Kaarina-voittaja. Esikoisteos Kuvittele reuna ilmestyi 2014 Kaarinan kaupungin kustantamana, #toistaiseksinimeämätön on hänen toinen runoteoksensa ja ensimmäinen itsenäisen Puru-kollektiivin alainen julkaisu. Mattheiszen on kertonut olevansa ympäristötietoinen runoilija ja uusin kokoelma jatkaa tällä linjalla – voisi sanoa, että #toistaiseksinimeämätön on painokkaasti toislajisen kokemuksen ytimessä. Alussa se on eksplisiittisesti nimetty performanssiksi:
Tässä performanssissa yleisö altistetaan väkivallalle. Kun he ovat hevosia, heitä lyödään lautaselle, liha vereslihaksi. Kun he nousevat teurasautoon, heillä ei ole aikaa. Joskus heidän annetaan kokea lajityypillistä kipua, kuopia arpia tai appaa hiukan. Kun he kietoutuvat turkiksiin, niihin istutetaan kuoriaisia. Heidät alistetaan hyönteisruokavaliolle.
Kun he muuttuvat koiriksi, heidät viedään kävelylle.
Se on rakenteeltaan pohdittua assosioivaa virtaa, jossa lukija vieraannutetaan ihmisyydestään niin, että hän muuntuu tuon tuosta toislajiseksi. Ensin kaivaudutaan kaikkeen siihen luonnolliseen jonka kokemuksesta emme tiedä, sitten seurataan ylilyöviä illallisia, vietetään katumuksen täyteinen yö ja herätään laittamaan aamiaista. Puhujaääniä on varsinainen mosaiikki. Yleinen sävy on nyrjähtänyt: runoissa yhdistyvät epäloogiset asiat, ne ovat ensyklopediamaisia, luettelomaisia, millintarkkoja ja mittaavia. Vieraannuttamalla eritoten siitä, mitä syömme ja miten, Mattheiszen tekee näkyväksi etäisen luontosuhteemme sekä ruokateollisuuden eettisen arveluttavuuden.
Ensyklopedisyydessään teos tuo mieleen esimerkiksi Janne Nummelan, Tommi Nuopposen ja Jukka Viikilän Ensyklopedian (Poesia 2011), joka tutkii ja horjuttaa sanakirjojen ja kaunokirjallisuuden konventioita sekä tiedon luonnetta. #toistaiseksinimeämättömässä tietokirjamaisuus on assosioivaa ja se kietoutuu listaamiseen. Listamuoto on Mattheiszenin runoissa monin paikoin hallitseva ja kytkeytyy puolestaan toistoon. Listoilla Mattheiszen usein vyöryttää sinne tänne aukeavia kuvia ja luo rytmiä:
Eläinten ja ympäristön läsnäoloa ei lukija voi #toistaseksinimeämättömässä sivuuttaa, sillä ne kulkevat mukana säkeestä toiseen. Kokoelman runoja sävyttääkin lähes tutkimusmatkailijamainen lähestymistapa. Mattheiszenin kiinnostus ei kuitenkaan rajoitu vain nisäkkäisiin vaan ulottuu koskemaan monenmoisia lajeja ja loppujen lopuksi koko biosfääriä.
#toistaiseksinimeämätön onnistuu häiritsemään. Tämän se tekee esimerkiksi vyöryttämällä lukijalle eri laatuisten kuolemien kuvastoa:
Kokoelman keskeinen aihe on ihmisten lähes perverssi tapa mitata, tuotteistaa ja epäinhimillistää luonto. Tämä on oireellista myös sen kannalta, miten kohtelemme tuotantoeläimiä: lopputuotteina vailla sielua ja tajuntaa. #toistaiseksinimeämättömässä tällainen laskettavissaolevuus on keskeistä. Teoksen edetessä puhuja kuitenkin reflektoi suhdettaan eläimeen ja tulee tulokseen: ”Minut erottaa sinusta kyky mitata aikaa” tai: ”nyt näen tämän selkeästi: / on jonkinlaista olla sinä”.
Mattheiszenin runot olisivat yhtä hyvin voineet ilmestyä aikakauskirja Grantan 8. numerossa (2017), jonka teema on Eläin. Mattheiszen seuraa esimerkiksi eläinaiheista kirjoittaneen Tiina Raevaaran ja Marianna Kurton jalanjälkiä, joista jälkimmäisen proosarunon ”Ellen valkeudessa” näkökulma on kuolemansa jälkeen täytettäväksi joutuneen lemmikkilinnun.
Erityisen väkevästi performanssinomaisuus tulee esiin kokoelman loppupuolen runoissa, joissa kuvataan pröystäileviä illallisia.
heidät ohjataan pöytiin jokin kohoaa latvoihin,
taikinalevyt rullataan auki
pöytien päälle, parrat on rajattu huolellisesti,
kana ja kaikki minkä voi kietoa taikinakuoreen,
kiedotaan, on viisinollakahdeksan, on toisiaan
pakenevaa tumaa. He kietoutuvat itsekin,
tulevat valmiiksi kylläisinä, ojentelevat toisilleen
aterimia
Raamatulliseen sävyyn illalliset päättyvät ahneen rangaistukseen eli itseinhoon:
Minun vartaloni on alkanut haista.
Taipeet rasvoittuvat,
ihossani maistuvat vietetyt päivät,
auringonkypsyttämä hedelmistö
helteessä lämmenneet lautaset,
voi
pyyhkäisen sormeni pöytäliinaan
ihailen paenneita värejä.
Lineearisesti edelleen edeten kaikki päättyy aamiaiseen:
tavallinen aamiainen, nostelen kennoista yksi kerrallaan
piikkiöläistä kantaa Kaidanojan tilalta, MTT:n
säilytysohjelmassa, keskimäärin 55 grammaa kappale,
rikon kulhoon, ei juuri hiilihydraattifraktioita
veteen liukenematonta kuitua, green care -elämä, voita
Johannisbergistä pitkä laidunkausi vapaasti valittava aika
harjakoneet ja lypsy robotissa
Paitsi että tässä aamiaisessa ei ole mitään tavallista.
#toistaiseksinimeämätön on hallittu kokonaisuus, jonka teemaa Mattheiszen varioi kutkuttavasti. Sen jännite on taitavasti viritettyä, kieli virtuoosimaista ja rytmi hiottua. Teos tarjoilee hillittömän määrän kuvia ja läikkyy yli. Samalla se heittää ilmaan lukemattomia tulkintapolkuja. Eräs niistä on voimakas yhteiskunnallinen ääni, joka tekee näkyväksi unohdetun: toislajisten kokemusmaailman.
Mattheiszen on itse taittanut runovihkonsa ja vastasi samoin Grand plién taitosta. Kannen kuvasta vastaa puolestaan Juha Randelin. Kollektiivin teokset täydentävät toisiaan esteettisessä eleettömyydessään. Niiden kätkemistä sisällöistä ei kuitenkaan voi puhua millään muotoa vaatimattomina. #toistaiseksinimeämättömän kansitaide on sekin abstraktia, nimeämätöntä. Toisaalta se voi olla mitä tahansa, tulkintoja kutsuvaa.
Karissa Kettu