Kahden periferian satunnainen kohtaaminen käännösvalikoimassa

Rita Dahl (toim. ja suom.)

Maailman syrjällä. Portugalilaista nykyrunoutta

Palladium Kirjat 2017, 194 s.

 

Portugalilaista modernia runoutta ei Fernando Pessoaa ja muutamia yksittäisiä lehtijulkaisuja lukuun ottamatta ole juurikaan suomennettu. Rita Dahlin pitkään tekeillä ollut valikoima Maailman syrjällä paikkaa tätä aukkoa käännösrunoudessamme. Nykyrunoudella tarkoitetaan portugalilaisittain viimeisen sadan vuoden aikaista runoutta: valikoiman runot ulottuvat 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä 2000-luvun alkuun.

Valikoiman nimi viittaa Portugalin syrjäiseen sijaintiin Euroopan lounaiskolkassa. Oltuaan lyhyen aikaa merten kunkku Portugali vajosi vuosisadoiksi myös poliittiseen ja kulttuuriseen periferiaan. 1900-luvulla eristyneisyyttä lisäsi lähes puoli vuosisataa kestänyt diktatuuri (1926–1974), jonka aikana maan motto oli ”Orgulhosamente sós”, ”ylpeästi yksin”. Periferianarratiivi on tosin osittain perspektiiviharhaa: Afrikasta ja Etelä-Amerikasta katsottuna Portugali on aina ollut osa maailmanjärjestelmän keskusta, siirtomaavalta, joka on vienyt varsinaisista periferioista luonnonvaroja ja orjia ja tuonut sinne uskontonsa, tapansa ja taiteensa. Nykyisin portugalinkieliset maat muodostavat yli 200 miljoonan ihmisen yhteisön, vaikka Portugalista ei intellektuellien vetoomuksista huolimatta olekaan tullut ”atlanttisen kulttuurin” sillanrakentajaa – kenties siksi, että portugalilaisilla on yhä ennakkoluuloja entisten alusmaittensa kulttuureja kohtaan. Lisäksi Portugalilla on kielisukulaisuuden ja historiallisten kytkösten takia vahvat siteet Ranskaan, minkä ansiosta monet mannermaiset kulttuurivaikutteet ovat saapuneet Iberian niemimaalle huomattavasti aiemmin kuin vaikkapa Suomeen.

Fernando Pessoan määritelmän mukaan provinsiaalinen kulttuuri kuuluu sivilisaatioon ottamatta osaa sen korkeampaan kehitykseen. Olisi helppo lyödä Portugalin kirjallisuudelle provinsialismin leima sen perusteella, miten vähän kansainvälisesti tunnettuja kirjailijoita maasta on noussut – runoilijoista lähinnä Pessoa on selkeästi vaikuttanut 1900-luvun runouden kehitykseen. Perifeerisyys ei kuitenkaan tarkoita, ettei maassa voisi syntyä omaleimaista kulttuuria.

Kuten Dahlkin paneutuneessa esipuheessaan selostaa, portugalilaisen modernismin ensimmäinen aalto koettiin 1900-luvun toisella vuosikymmenellä. Portugalista oli vastikään tullut tasavalta, ja maan kulttuurille haettiin suuntaa niin kansallisromanttisesta saudosismista (< saudade ’ikävä, kaipaus, nostalgia’) kuin eurooppalaisista avantgardesuuntauksista. Jälkimmäistä linjaa edusti vain vuoden ajan (1915) ilmestynyt kulttuurilehti Orpheu, jonka kautta futurismin ja kubismin kaltaiset virtaukset saapuivat Portugaliin. Orpheun piiriin kuului nuoria kirjailijoita (muun muassa Pessoa) ja kuvataiteilijoita, joista monet kävivät Pariisissa hakemassa uusia vaikutteita.

Orpheulaisuutta Dahlin valikoimassa edustaa Mário de Sá-Carneiro (1890–1916). Nuorena itsemurhan tehnyt runoilija oli Pessoan läheinen ystävä, ja Sá-Carneiron minuutta ja identiteetin yhtenäisyyttä pohtivat runot tuovatkin monesti mieleen tunnetumman kollegansa tuotannon: ”En ole minä enkä ole toinen. / Olen jotakin siltä väliltä: / minusta Toiseen kulkevan / ikävyyden sillan pylväs.” Identiteetin häilyvyys koskee myös sukupuolta, kuten runossa ”Naisellinen”: ”Haluaisin olla nainen koskettaakseni / ja kohentaakseni rintojani peilin edessä ennen nukkumaanmenoa”.

Sá-Carneiron kaikkein kokeilevimmat runot, kuten futuristisvaikutteinen ”Manicure”, eivät ole päätyneet valikoimaan. Tämä on hieman sääli, sillä rajoja rikkovampi materiaali olisi tuonut selvemmin esiin eron orpheulaisten kokeilujen ja Presença-lehden (1927–40) ilmentämän toisen aallon modernismin välillä. Presença täydensi kuvaa kansainvälisestä modernismista esittelemällä muun muassa André Giden ja Marcel Proustin tuotantoa ja korosti muotokokeilujen sijaan kirjallisuuden psykologisia ja eksistentiaalisia puolia. Presençalaisuutta edustaa antologiassa José Régio (1901–69), jonka kristillisestä maailmankatsomuksesta kumpuava runous käsittelee ihmisen kaksinaisuutta, Jumalaa ja paholaista ihmisessä. Région runous on edeltävään sukupolveen verrattuna jopa esteettisesti konservatiivista; kielellisten innovaatioiden sijaan siinä korostuu filosofinen pohdinta ja itsetutkiskelu.

Ensimmäinen tasavalta jäi lyhytaikaiseksi, ja sitä seurasi pitkä sulkeutuneisuuden aika. Diktatuurin aikana Portugalissa vallitsi sensuuri ja salainen poliisi vainosi toisinajattelijoita. Runouteen sensuuri kuitenkin puuttui muuta painettua sanaa vähemmän, ja runoilijat myös kehittivät ilmaisumuotoja, joita ei voitaisi tulkita suoran poliittisiksi. Tätä taustaa vasten voidaan ymmärtää portugalilaisten suhteellisen myöhäinen (1940–50-luku) kiinnostus surrealismiin, joka merkitsi paitsi ilmaisun vapautta, myös vastalausetta nationalistiselle retoriikalle ja sotienjälkeisen neorealistisen kirjallisuuden todellisuuskäsitykselle.

1960-luvulla runoudessa yleistyivät kielellinen formalismi, itsereflektiivisyys, tyylien tietoinen sekoittaminen ja muut postmoderneiksi kutsutut piirteet. Jos kehitystä tarkastellaan Portugalin sisäisenä ilmiönä, se voidaan nähdä osana orpheulaisen avantgarden ja surrealismin muodostamaa jatkumoa sekä tapana ajatella toisin yhteiskuntajärjestelmän sallimissa rajoissa. Laajemmasta perspektiivistä voidaan kuitenkin huomata, että myös Ranskan, Espanjan ja Italian runoudessa oli tuohon aikaan vallalla vastaavia uusavantgardistisia ja postmoderneja tendenssejä. Sama pätee 70-lukuun: riippuu näkökulmasta, tulkitaanko runoudessa tapahtunut paluu arkisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin Neilikkavallankumouksen heijastumana vai verrataanko sitä samansuuntaisiin kehityskulkuihin muiden Etelä-Euroopan maiden runoudessa.

Eniten tilaa saavat 1950–70-luvuilla aloittaneet runoilijat. Ehkä selvin esimerkki 60-luvun itsetietoisesta runoudesta on Vasco Graça Moura (1942–2014), jonka kuivat ja abstraktit runot ovat täynnä viittauksia kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen. Myös Fernando Guimarãesin (s. 1928) runous suuntautuu usein runouteen itseensä. Runossa ”Pieni kunnianosoitus Bashôlle” japanilainen haikumestari ohjeistaa nuorta runoilijaa: ”Runossa kaikki voidaan sanoa puhumalla pelkästään vesipisarasta”.

Eräänlaista antiteesiä tällaiselle kultivoituneelle ja pienen kulttuurieliitin luettavaksi kirjoitetulle runoudelle edustaa suuren suosion saavuttanut Joaquim Pessoa (s. 1948), joka kirjoittaa suorasukaisesti erotiikasta, Lissabonista ja esimerkiksi jalkapallosta. Pessoan runoissa toistuu periromanttinen kuvasto: meri, laiva, sydän, satama, suudelma. Hänen laulunsa ”ex-neilikasta ja huonosta elämästä” ilmentävät vallankumouksen jälkeistä ilmapiiriä, jossa jokapäiväisen elämän vapautuminen sekoittui yhteiskunnalliseen pettymykseen. Ei tullut sosialismia, mutta ainakin seksi on hyvää. Ja vaikka Pessoa onkin Dahlin sanoin valikoiman selkokielisin runoilija, ei hänenkään runoutensa ole täysin vailla intertekstuaalista leikittelyä: teoksen Canções de Ex-Cravo e Malviver nimi viittaa keskiaikaisen pilkkarunouden (cantigas de escárnio e maldizer) perinteeseen.

Eivät 60-lukujen formalismi ja 70-luvun ”paluu todellisuuteen” silti täysin toistensa vastakohtia ole. Tästä hyviä esimerkkejä ovat Nuno Júdice (s. 1949) ja João Miguel Fernandes Jorge (s. 1943). Júdicen runoudessa metapoeettisuus yhdistyy proosallisiin ja kertoviin aineksiin, kun taas Fernandes Jorgen runoissa viittaukset arkitodellisuuteen ja yhteiskuntaan ovat hienovaraisia ja monitulkintaisia – suorin viittaus päivänpolitiikkaan lienee säe: ”Huhtikuu huhtikuutta. Unelma jonka puolue omaksuu” (runossa ”Oli meri”).

Valikoiman tuorein runoilija on Daniel Faria (1971–1999), jota tuskin voidaan pitää tyypillisenä sukupolvensa edustajana mutta joka silti – ja oikeutetusti – esiintyy useissa nykyrunouden antologioissa. Farian meditatiivinen runous kumpuaa kristillisestä hengellisyydestä; runoilija on itse kutsunut kirjoittamista askeesiksi. ”Minun täytyy olla viimeinen askelma Jaakobin tikkailla / ja viimeinen uni hänestä / hänen viimeinen lonkkakipunsa.”

Antologian pitkään aikajänteeseen nähden on hieman yllättävää, että mukaan on otettu vain yhdeksän runoilijaa. Esipuheessaan Dahl perustelee valintaa henkilökohtaisilla mieltymyksillään, mikä on mielestäni sinänsä aivan pätevä kriteeri. Runoilijoiden rajallinen määrä tarkoittaa sitä, että kultakin tekijältä on mukana runsaasti tekstejä, mikä vähentää antologioita usein vaivaavaa sirpaleisuuden tuntua. Ratkaisu on kuitenkin ongelmallinen kattavuuden ja edustavuuden kannalta, vaikka Dahl onkin pyrkinyt tuomaan esiin erilaisia poetiikkoja. Esimerkiksi vain kaksi valikoiman runoilijoista on syntynyt toisen maailmansodan jälkeen, ja vain yksi, Daniel Faria, on aloittanut runoilijana 1970-luvun jälkeen. Valikoima painottuukin viime vuosisadan keskimmäisille vuosikymmenille. Silmiinpistävää on myös, ettei mukana ole yhtäkään naisrunoilijaa, ei edes Nobel-suosikkina pidetty Sophia de Mello Breyner Andersen.

Jotkut keskeiset runoilijat, Herberto Helder ja surrealisti Mário Cesariny, ovat jääneet pois siksi, etteivät halua esiintyä antologioissa. On kuitenkin harmillista, että surrealismi jää kokonaan valikoiman ulkopuolelle, vaikka sitä olisi voinut edustaa vaikkapa Alexandre O’Neill tai António Maria Lisboa. Viime vuosikymmenten kokeellisen runouden veteraani Alberto Pimenta taas ei liene mukana siksi, että häneltä on jo ilmestynyt Dahlin suomentama valikoima Kivenheittopeli (Palladium Kirjat 2009).

Myös itse käännöksissä on joitakin ongelmia. Monesti tuntuu, että kääntäjä on tavoitellut liian sanatarkkaa käännöstä eikä lopputulos siksi toimi itsenäisenä tekstinä. Toisinaan taas käännöksiin on päätynyt kapulakieltä tai anakronistisia ilmauksia (”idearikas”, ”virikkeet”). Myös joitakin suoranaisia käännösvirheitä on teokseen jäänyt. Esimerkiksi Mário de Sá-Carneiron teos Indícios de oiro on suomennettu Kullan tulipalot, vaikka sana indício tarkoittaa merkkiä, jälkeä tai viitettä; kääntäjän mielessä on selvästi ollut sana incêndio ’tulipalo’. Samoin Daniel Farian teos A casa dos ceifeiros on suomennettu Sokeiden taloksi, vaikka oikea suomennos olisi Elonkorjaajien talo. Tällaiset kömmähdykset tuntuvat huolimattomuusvirheiltä, ja ne olisi voitu välttää huolellisemmalla toimittamisella.

Käännösjälki on myös siinä mielessä epätasaista, että toiset runoilijat kääntyvät paremmin kuin toiset. Esimerkiksi Eugénio de Andraden (1923–2005) pelkistetty, Lorca-vaikutteinen ilmaisu toimii suomeksi selvästi paremmin kuin Mário de Sá-Carneiron ja José Région mitallinen varhaismodernismi. Epäilen, että syynä eivät ole pelkästään kääntäjän esteettiset mieltymykset vaan suomenkielisen runouden historia ja keinovalikoima. Kuten totesin oman Pessoa-käännökseni esipuheessa (Minä, aina vieras, Poesia 2016), Suomesta puuttuu lähes kokonaan mitallisen modernin runouden traditio, mikä tekee tietynlaisen perinnetietoisen modernismin kääntämisen äärimmäisen hankalaksi.

Maailman syrjällä on puutteistaan huolimatta tähän asti kattavin meillä ilmestynyt katsaus portugalilaiseen moderniin runouteen. Tiettyine subjektiivisine painotuksineenkin se onnistuu tuomaan esiin erilaisten runouskäsitysten kirjon. Seuraavaksi jonkun pitäisi sitten toimittaa brasilialaisen runouden antologia.

 

Janne Löppönen