Virpi Vairinen
Ilmanala
Kolera 2017 [68 s.]
Virpi Vairisen toinen runokokoelma Ilmanala kasaa palasina maailmalla olevista informaation rippeistä erilaisia mahdollisuuksia tilaksi. Tekijän esikoinen Kuten avata äkisti ilmestyi vuoden 2015 lopulla ja oli Tanssiva karhu -palkintoehdokkaana. Tällä välin monessa mukana oleva Vairinen on ehtinyt muun muassa päätoimittaa digitaalisen runouden Nokturno-sivustoa ja Daniil Kozlovin kanssa viime kesänä ilmestyneen Nuori Voima -lehden runousnumeron sekä kirjoittaa taideteosten kuvauksia kirjallisuudessa käsittelevää väitöskirjaansa Turun yliopistossa.
Digitaalinen aika kumisee myös Vairisen uuden kokoelman taustalla ja vaikuttaa sen rakentumisen periaatteisiin, vaikka teos paperille painettu runokirja onkin. Kollaasimaiselle teokselle ominaisesti se koostuu heterogeenisistä aineksista, ja kirjan materiaalisuutta korostavat sivunumeroiden puuttuminen, typografian vaihtelevuus ja kuvallisen ja sanallisen aineksen sekoittaminen. Samalla keinot muistuttavat juuri Vairisen kokoelman tapauksessa lukijaa virtuaalimaisemasta, verkosta, jossa kuvien katkeamaton virta ja silppu on arkipäivää.
Siinä missä Vairisen esikoisteos lähestyi aikaa yhden päivän ja siihen kuuluvien vuorokaudenaikojen kautta, pyrkii toisinkoinen hallitsemaan ja luomaan tiloja. Ilmanala jakautuu osastoihin, jotka edustavat kulkua erilaisissa tiloissa ja niiden halki, tavallaan. Lähtöruutuna on ”Asunto”, ensimmäinen osasto. On olennaista, että se ei ole sama asia kuin koti, vaan jotain kylmempää, jotain mihin ei ole tunnesidettä, vaikka puhuja asunnossa asuukin. Vielä melko helposti hahmotettavasta, rajatusta tilasta siirrytään yhä suurempaan ja sitten yhä rihmastomaisempaan, yhä hajoavampaan. Asunnosta kävelyreiteille, sitten maihin, mantereille, matkoille, sitten metro- ja megapoleihin. Viimeisessä osastossa ”Danndanndann” saadaan lopulta kierroksella kiinni tilan vastinpari, aika.
Samalla kaikki nämä paikat ovat kuitenkin aika yhdentekeviä. Sillä oikeasti se tila, jossa me kaikki vietämme lähes kaiken aikamme, on online-tila, joka on yhtä todellinen tai epätodellinen kuin metropolikin. Teos osoittaa, että tilat eivät olekaan olemassa itsessään, vaikka näyttäisivät siltä, vaan ovat neuvottelujen tulosta, kuten talousjärjestelmä tai nuottiviivasto. Virtuaalisuus on ihmisiä yhdistävä paikka, jaettu tilallisuuden, mutta samalla ei-tilallisuuden, kokemus.
Virtuaalitodellisuuteen tai ainakin sitä edeltävään koneellistumiseen rinnastuu kokoelmassa lähes kaikki. Koneet pyörittävät markkinataloutta ja määräävät siten maailman tahdin ja ihmisen arjen:
valtavat liukuportaat ilman symbolista merkitystä
kaakelitunneli jäljelle jääneissä ajatuksissa
Kielen eri rekisterit sekoittuvat toisiinsa, historia nykyisyyteen ja ihminen ei-inhimilliseen. YouTuben joogavideoiden aikakaudella ei kykene edes siirtymään asanasta toiseen rinnastumatta samalla laitteeseensa:
näytön asetukseksi muutettu vertical
täydellinen liukuma
Ūrdhva mukha śvānāsanasta Adho mukha śvānāsanaan
hybriksestä perääntymiseen
Teoksen syntykontekstina onkin maailma, jossa numeroilla ja esineillä on perustellumpi oikeus olemassaoloon kuin aistivan subjektin kokemuksella. Siksi jälkimmäinenkin kietoutuu esineisiin, tarttuu epätoivoisesti materiaalisiin jälkiin, jotka kertovat, että joskus ihminenkin oli olemassa: rakasti täällä numeroiden, pörssikurssien ja Wikipedia-artikkeleiden keskellä. Ja niin kirjoittajat pakenevat omaa inhimillisyyttään kaavioihin tai kylmyyteen: ”samastua mihin tahansa esineeseen, jota on yksi, // kuten hansikkaita lumihangella”.
Tämän todellisuuden tuottamassa ohuessa ilmanalassa happi loppuu, ja samalla lailla tukehtuu ihminenkin informaatioyhteiskunnan alle. Eräs mahdollinen pärjäämiskeino olisi muuttua koneeksi, joka ei joudu kokemaan hankalia tunteita, kipuilemaan sukupuolen kanssa tai kantamaan vastuuta tekemistään virheistä:
Haluan olla tietokone jolla ei ole kasvoja jolla ei ole ihonväriä eikä sukupuolta.
Haluan olla tehtaan kone joka ei tunne kipua eikä väsymystä.
Haluan olla auton koneisto jonka tila tarkistetaan säännöllisin väliajoin.
Kyseisen runon alaviitteet vievät kahteen suuntaan: Heiner Müllerin Hamletinkone-näytelmään (1977) sekä Wikipedian ihmisen ja koneen eroja käsittelevään ”Kone”-artikkeliin. Teoksen loppuaukeaman viitteet tarjoavatkin uutteralle lukijalle lukuisia mahdollisia reittejä teoksen tulkintaan. Viitteiksi Vairisen kokoelman lähdeluettelossa kelpaavat yhtä lailla toiset taideteokset, akateemiset julkaisut kuin Wikipediakin. Tai mitä nyt netistä sattuu löytymään. Sikälikin teos vertautuu verkkoon, online-tilaan, jossa mikä hyvänsä kuva tai tieto voi asettua rinnakkain toisen kanssa, tasavertaisesti. Tuossa näennäisen tasa-arvoisessa asetelmassa piilee myös vaaransa, kuten totuuden jälkeiseksikin kutsuttu aikakautemme osoittaa.
Parhaimmillaan teoksen visuaalisuus synnyttää oivalluksia: kun sulkumerkkiä ja pistettä paperilla verrataan linnun siipien räpytykseen, ei päästä lähellekään sitä, millaista olemassaoloa ja liikettä oikea eläin on. Osa käytetyistä keinoista taas tuntuu tarpeettomammilta, kuten runon muodostaminen Helsingin pörssiin listautuneiden yritysten kurssitietojen kopioimisesta sellaisenaan teoksen aukeamalle, vaikka seuraavalla sivulla noita markkinatalouden merkityksen muodostamisen prosesseja vieraannutetaan rinnastamalla ne inhimillisiin kokemuksiin, esimerkiksi: ”vaikeuksia tunne- tai työelämän kanssa -1,86%”. Onhan jossain virtuaalitilan tuolla puolen vielä puita, jotka kuolivat tämän paperin vuoksi, mistä kirjoittaja on itsekin tietoinen: ”valkoisen paperin / ulkopuolella asioita kuten ilmastonmuutos”.
Kirja tekee näkyväksi sen, millainen on luomamme systeemi ja millaisia ovat ne merkitystyhjät markkinatalouden ylläpitämät tilat, joissa päivittäin kuljemme ja surffailemme. Samalla se etsii edes pieniä halkeamia noista tiloista. Kirjan viimeiselle sivulle onkin painettu sitaatti Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen teoksesta Seutu joka ei ole paikka (2015): ”Kaikki järjestelmät vuotavat aina.” Ja niin myös näistä merkitystyhjistä paikoista pääsee vuotamaan inhimillinen kokemus, aivan kuin sinnikäs ruoho versoo haljenneen asfaltin väleistä.
Harri Nordell kiittelee Vairisen kokoelmaa (HS, 16.12.2017), mutta aivan kehuvan kritiikin päätteeksi hän kuitenkin toteaa, ettei Vairisen edustama runous ole hänelle henkilökohtaisesti merkityksellistä. Toteamus itsessään on omituinen, mutta en usko, että Nordellin huomio on täysin lukumieltymyksistä johtuva asia. Juuri samaistumisen hankaluus on Vairisen kokoelman ongelma, eikä jotain sellaista, minkä ohittaisin olankohautuksella Nordellin tapaan, saatikka mitään visuaaliselle tai käsitteelliselle runoudelle väistämätöntä. Vieraannutukseen pyrkivistä keinoista ja toisaalta inhimillisyyttä vuotavista kohdista huolimatta on harmillista, että Vairisen kokoelma tarjoaa niin harvoja aidon vaikuttumisen hetkiä. Enkä silti tiedä, olisiko muunlaista mahdollisuutta kirjoittaa näistä tiloista. Tuntuu, että samalla, kun kollaasi muotoilee uusia tiloja informaatioyhteiskunnan rumista rippeistä, muodostuu noihin tiloihin juuri käytetyn menetelmän vuoksi etäisyyttä. Näin etäinen tekijä onnistuu koskettamaan lukijaa vain ”välillisesti”.
Jään kaipaamaan kirjavan kollaasin sisällä kirjoittajaa ja ihmistä, johon samaistua. Lähimmäs päästään yllättäen keskivaiheen proosarunossa, joka on William Blaken Taivaan ja Helvetin avioliittoon (1790–1793) viitaten nimetty ”Muistamisenarvoiseksi kuvitelmaksi”. Runossa käydään läpi hengästyttävällä vauhdilla ja takaperin Pohjois-Amerikan mantereen muutos pitkällä, lähes parinsadan vuoden aikajänteellä. Samalla runon puhujan käsitykset mantereesta muuttuvat, kun se ensin merkitsee runotyttöjen ja Ingallsin Laurojen maisemaa, maagista mannerta, johon sitten rinnastuu ankara nykyisyys metamfetamiinilaboratorioineen. Välissä raivataan maata ja rakennetaan ensimmäisiä rautateitä, joilla ihminen pyrki radikaalisti ottamaan uuden mantereen tilaa haltuunsa, taltuttamaan maailmaa helpommin hallittavaan muotoon. Assosiaatiot vievät taas vuoroin todellisuuteen, vuoroin kuvitteelliseen. Lopuksi päädytään takaisin lähelle nykyaikaa, kahdeksankymmentäluvun neonvalomaisemaan, viattomuuden viimeisiin hetkiin. Pariskunnan suudellessa kuva etääntyy elokuvamaisesti kauemmas, yli kaupungin, kunnes koko maisema on pelkkää ihmisen rakentamasta maailmasta lähtöisin olevaa keinovaloa, joka lopuksi sokaisee, estää näkemästä. Pieni henkilökohtaisuuden tuntu viivähtää silloin aukeamalla – kenties tämä on se kohta, josta järjestelmä vuotaa.
Veera Koivaara