Max Jacob
Runoja noppapikarista ja muita tekstejä
Suom. Tommi Nuopponen
Poesia 2016, 173 s.
”Linkki symbolismin ja surrealismin välillä” lienee kirjallisuushistoriallinen standardiluonnehdinta ranskalaisesta Max Jacobista (1876–1944). Jacob ei sopinut ”porukoihin” – kaiketi ikänsäkään puolesta. Hänen syntyessään Rimbaud lopetti runoilemisen. Kun Mallarmé kuoli ja Breton syntyi, Jacob suuntasi taiteelliselle uralle, aluksi maalaamisen pariin. Silti – tai juuri siksi – Jacob tunsi ”kaikki” ja teki kaikkien kanssa yhteistyötä. Hän esitteli Boulevard Voltairen kämppäkaverinsa Picasson Apollinairelle; Modigliani maalasi hänen muotokuvansa, Poulenc sävelsi hänen runojaan.
Bretagnelaisena, juutalaisena, homoseksuaalina ja (kristillisenä) mystikkona Jacobissa oli moninkertaista marginaalisuutta suhteessa aikansa ranskalaiseen yhteiskuntaan – ei toki omissa piireissään, joissa hän ehti juhlia niin Montmartren kuin Montparnassenkin kukoistusta ja kubismin voittokulkua. Juutalaisena hän joutui vaikeuksiin saksalaisten miehittämässä Ranskassa. Jacob kuoli keuhkokuumeeseen Drancyn internointileirillä 1944 ennen kuin hänet ehdittiin lähettää Auschwitziin.
Jacobin keskeisenä teoksena pidetään ensimmäisen kerran 1917 julkaistua proosarunokokoelmaa Le Cornet à dés (myöhemmin useita laitoksia, muun muassa Picasson kuvittama, korjattu versio 1923). Tämän kokoelman, ja Jacobin ylipäätään, esittelivät suomeksi Pekka Parkkinen ja Jaakko Ahokas vuonna 1977 (Runoja noppapikarista, Weilin+Göös). Se sisälsi 73 runoa ja Ahokkaan kirjoittaman elämäkerrallisen esseen Jacobin vaiheista.
Tommi Nuopposen Poesialle suomentaman laitoksen esipuheen ”Klassikon sijaan: Max Jacob” on kirjoittanut Kristian Blomberg. Hän arvioi Jacobin vaikutusta 2000-luvun suomalaiseen proosarunouteen: ”kaikki” ovat lukeneet Parkkisen ja Ahokkaan valikoiman ja ”tutkineet siinä kyteviä (toistoperustaisen ja irrationaalisen) proosarunon malleja”. Teos olisi siis tämän mukaan samankaltaisessa asemassa kuin Hans Magnus Enzensbergerin toimittama Museum der modernen Poesie 1960-luvulla debytoineille suomalaisrunoilijoille (saksankielinen valikoimahan ei 2000-luvun kynnyksellä tuohon asemaan enää voinutkaan nousta).
Tommi Nuopponen ravistaa noppapikaria jälleen, ja sen kokoelma on satavuotisjuhlikseen ansainnut. Nuopponen kääntää kuten edeltäjänsä Ahokas ja Parkkinen eli erittäin hyvin. Mukana on varsinaisten noppapikarirunojen lisäksi kokonaisuudessaan teos Art poétique (Runousoppia, 1922) ja valikoimat teoksista Visions infernales (Helvetillisiä näkyjä, 1924) ja (postuumista) Derniers poèmes en vers et en prose (Viimeisiä proosarunoja, 1945). Kyseessä on siis melko kattava läpileikkaus Jacobin vapaamittaisesta runoudesta (sen lisäksi Jacob kirjoitti mitallista runoutta, näytelmiä, satuja, kirjallisuus- ja kuvataidekritiikkiä ja käänsi keskiajan mallorcalaista filosofia Ramon Llullia).
Kirjallisuudentutkija Barbara Herrnstein Smithiin vedoten Kristian Blomberg toteaa, ettei Jacob kirjoittanut klassikkoja; klassikko on teos joka avaa tai sulkee kulttuurikauden. Olisin klassikon määrittelyssä lempeämpi (puhumattakaan siitä että edellä mainitun periaatteen soveltaminen lienee käytännössä hankalaa), mutta ymmärrän mitä tarkoitetaan. Oman elämänsä klassikko Jacob joka tapauksessa oli: hän kirjoitti proosarunoissaan vain ja ainoastaan ”jacobia” – sitä eivät muut voineet tehdä, eivätkä usein myöskään hyväksyä.
Tinkimättömästä omaleimaisuudesta huolimatta eletty aika murtautuu runouteen. Ensimmäinen maailmansota on Noppapikarin runoissa läsnä. Kirjan avaava runo on nimeltään ”1914”:
Pöhöttynyttä vatsaa tukee poissaolon korsetti. Sulkakoristeinen hattu on lytyssä, naama pelottava pääkallo mutta tumma, niin raivoisa, että karmeaan leukaluuhun piirtyy ylimääräinen hammas tai sarvikuonon sarvi. Oi saksalaisen kuoleman kolkkoa näkyä.
Kuvat ovat usein väkivaltaisia: yössä pelätään murhaa, vihollisia tapetaan, synnyinmaata merkitsee savun sotalippu, oopperaesitys muuttuu täysimittaiseksi sodaksi, koulun taululla on ”vino liituvana kuin giljotiinin terä”. On latteaa tehdä suurta numeroa sodan absurdiuden ja jacoblaisen runon absurdiuden yhtäläisyyksistä, mutta täysin ajatusta ei voi välttää.
Maalaisperheen vossikkamatkasta ”kertovassa” runossa ”Elokuva” on täysi ”chaplinmainen” tunnelma, ei niinkään tapahtumissa itsessään kuin runon rytmissä. Elokuvan (vaikkapa juuri Noppapikarin aikoihin Ranskassakin valtavan suosituksi tulleen Chaplinin) vaikutus runouden rytmiin ja esimerkiksi uniin, joita Jacobin runot logiikaltaan ja rakenteeltaan usein muistuttavat, olisi houkutteleva tutkimuskohde. (Parkkisen ja Ahokkaan Noppapikarissa on runot ”Fantomas” ja ”Toistamiseen Fantomas” – mestaririkollinen Fantomas oli Louis Feuilladen erittäin suositun sarjaelokuvan aihe vuosina 1913–1914, ja sen merkityksestä muistuttivat surrealistitkin. Suomessa Fantomas palasi Jussi Kylätaskun 1960-luvun runouteen, mutta silloin herätteen antajana lienee ollut André Hunebellen tuore uudelleenfilmatisointi.)
”Tällä välin matkustamoon on noussut kaksi murtovarasta ja he ovat ryhtyneet omalaatuisiin tekoihin. He kiinnittävät koko nukkuvalle väelle pahvista leikatut korvat. Seuraavana päivänä herra, rouva ja piiat eivät enää tunnista itseään”, sanotaan ”Elokuvassa”. Rikoksia, vauhtia, elokuvaa, absurdiutta, identiteetin hajoamista – nykyaikaisen suurkaupungin elämäntunnetta.
Mystiikan sävyttämissä runoissaan Jacob jatkaa samalla linjalla. Vaikka kuvastoon ilmestyy nunnia ja demoneita, kristillistä oppia ja opetusta lienee turha etsiä – runoilijan uskonnollisuus on yhtä persoonallinen kuin hänen ”kääntymyksensä” tai mystiset kokemuksensakin. Tuntuu siltä, että eksistentiaaliset kokemukset kohdataan aidommin Viimeisissä proosarunoissa (esimerkiksi runoissa ”Profeettojen valtakunta” tai ”Emmauksen tiellä”, jotka ovatkin sitten todella suuria).
Runousoppia koostuu pidemmistä ”miniesseistä”, maksiimeista ja aforisminomaisista kiteytyksistä taiteen, kirjallisuuden ja avantgarden luonteesta. Jälkimmäiset tuntuvat osuvimmilta: ”Mieluummin henkisyyttä kuin henkevyyttä. Mikä tarkoittaa että teoksen henki on sen veri eikä väri.” Joskus kiteytys leikkaa kuin partaveitsi: ”Persoonallisuus, mikä sitkeä erehdys.”
Omintakeisessa kulttuurihistoriassaan Jacob luettelee kuuluisia nimiä Corneillesta Picassoon ja luennoi ”hamletismista” ja kristillisestä taiteesta. Mietteet ovat toisinaan kärjellään seisovia pyramideja: niiden suurin ihme on niiden pystyssä pysyminen: ”Tapakulttuurin ja aatehistorian kannalta tärkeät henkilöt kuten Balzac ja Baudelaire voisivat olla, voivat olla, kenties ovatkin huonoja kirjailijoita ja runoilijoita.”
Noppapikarissa asuu sattuma tai – jos kunnioitamme runoilijan uskoa – jumala. Ravista ja kaada, elämä on siinä. Jacobin runous on ytimiään myöten tämän aleatorisuuden juhlistamista. Tommi Nuopposen käännöstyö on osaltaan pystyttämässä komeaa muistomerkkiä runoilijan elämälle ja kohtalolle.
Veli-Matti Huhta