Valmiina lähtöön

26.4.2016 :: Arvostelut

9789522155917_netti

Jouni Tossavainen

Sininen torni

ntamo 2015

64 s.

 

Ulkoasultaan tyylikäs Sininen torni -kokoelma sopii hyvin juhlistamaan Jouni Tossavaisen 30-vuotista runoilijantaivalta. Kuopiolainen kirjailija on kirjoittanut yli kaksikymmentä teosta, sekä proosaa että runoutta. Vuosi sitten hän sai Savonia-palkinnon kirjastaan Hannes Kolehmainen – New Yorkin Lentävä suomalainen.

 

Uusimmassa teoksessa äänen saa ruotsalainen kirjailija August Strindberg, joka tunnetaan muun muassa avioliittoinstituution kriitikkona ja vapaan rakkauden puolustajana. Runoissa kuvitellaan vuonna 1912 kuolleen kirjailijan elämän loppuvaiheita useimmiten ikään kuin hänen näkökulmastaan, mutta paikoin niissä tarkastellaan Strindbergiä ulkoapäin nykypäivästä käsin. Kokoelman nimi viittaa rakennukseen, jossa Strindberg eli neljä viimeistä vuottaan ja jonka hän nimesi Siniseksi torniksi ensimmäisen vaimonsa Siri von Essenin mukaan.

 

Teos alkaa Strindbergin ruotsinkielisellä runolla, joka on viereen suomennettu turhankin tunnollisesti.  Teksti taustoittaa kokoelman nimeä ja Siri von Essenin suurta merkitystä kirjailijalle. ”Aina kun laskin myrskyä päin / Nostin sen mastooni. // Sinisenä liehunut huntusi / On yhä yhtä sininen”. Runoa seuraa lyhyt lainaus, jonka voi tulkita kuvaavan Strindbergin elämännäkemystä: ”Rodun ylläpitämiseksi vaaditaan neljä lasta. Kaksi lasta tarvitaan korvaamaan isä ja äiti kun he kuolevat. Kolmas menee kuolleisuusprosentin ja aviottomien jättämän aukon täyttämiseen.” Ajatus ei ole kovin romanttinen, mutta jokseenkin näin Strindberg myös eli. Teemaa syvennetään kokoelman mittaan. Kirjailijan näkemystä voi pitää rousseaulaisena: luonto ja luonnollisuus ovat hyväksi, kun taas kulttuuri ja yhteiskunta ovat rappeuttaneet ihmisen. Kaupunkielämä rasittaa kirjailijaa ja muistuttaa jatkuvasta mammonan mahdista: ”täydellinen lintukaan ei ehdi paljon pidemmälle kuin siipirikko. (…) / Ehkä tapaamme vielä, pääsemme sitten pääasiaan eli rahaan / aikamme kyvykkäin siipi yhä lisääntyy paritta kuten lentokoneet.” Tuleeko raha kuitenkin rahan luo, jolloin jonkinlainen ”pari” – suhteita – tarvitaan? Ehkä ihmiskammoinen Strindberg koki itsensä tässäkin mielessä ulkopuoliseksi.

 

Ajan kuluminen ja elämän problematiikka ovat runoissa voimakkaasti läsnä. ”Rakkaus naiseen, Jumalan kiitos / ei kosketa vanhaa miestä”. Kuten voi liiankin vakuuttavasta sanamuodosta päätellä, epäilys kuitenkin kaihertaa miehen mieltä. Viiltävästi hän toteaa: ”hetki pelossa että kaipuu on olemassa.”

 

Kokoelman perustunnelma on kaikesta kapinoinnista huolimatta lopulta seesteinen, ei ehkä onnellinen, mutta tyytynyt, elämästä kyllänsä saaneen ihmisen olotila. ”Kuolema ei ole fragmentti vaan yksinkertainen luomus / totuus jota paetaan pilviin.” Yö vapauttajana on kirjailijalle tuttu ja lohdullinen ajatus. Luopumisen kipu on silti mukana läpi teoksen. Strindberg oli kuollessaan suhteellisen nuori, mutta elämässään paljon kokenut. Turva kuolemankin edessä löytyy oikeasta yksinäisyydestä, ei joukossa ihmisten keskellä koetusta.

 

Kuinka näköinen kuva on, sitä en tiedä. Pidän teoksen tunnelmaa tyypillisenä elämän loppuvaiheen kuvauksena siinä mielessä, että jos on ollut mahdollisuus käydä läpi mennyttä elämäänsä ja valmistautua lähtöön, ajatukset voisivat olla kirjassa kuvatun kaltaisia. Seitsemänkymmentä vuotta vastikään täyttäneen Merete Mazzarellan uusimmassa kirjassa Aurinkokissan vuosi tunnelma on samantapainen. Kirjailija tekee jonkinlaista tiliä elämästään ja päättää teoksensa konkreettiseen, ja tässä yhteydessä varsin puhuttelevaan, pilkkuun. Tossavainen puolestaan kirjoittaa: ”Helpottaa / kun ajatus on koko ajan kuolema / joka kerta säe viimeinen. Siksi se jatkuu” – ja myös ilman loppumerkkiä.

 

Moni liittää elämänsä parhaat ja rakkaimmat muistot kesäpaikkaansa, niin myös kokoelman päähenkilö. Tästä kertoo runo ”Furusund – kesän paikka”. Tukholman saaristossa sijaitseva saari tunnetaan siitä, että se on ollut paitsi Strindbergin myös Astrid Lindgrenin ja monen muun kirjailijan ja taiteilijan kesänviettopaikka. Runossa asetetaan vastakkain vanhuus ja nuoruus. Se alkaa vanhuuden kuvalla. ”Kanto ei kuki, ei nouse verso ei viheriöi varsi”. Selitys tulee myöhemmin: ”Ukot on kuorittava / pystyyn niin että haavat eivät verso uusia kantoja.” Haavan voi nähdä paitsi puuna, myös vauriona, haavana, jonka ei ole hyvä levitäkään. Haavan kerrotaan olevan huono kilpailija ja väistyvän nopeasti erityisesti havupuiden tieltä. On aika tehdä tilaa nuoruudelle ja uudelle elämälle.

 

Ehdoton valopilkku ja ilon tuoja läpi kokoelman on runoilijan kahdeksanvuotias tytär Anne-Marie, joka syntyi Strindbergin kolme vuotta kestäneestä liitosta Harriet Bossen kanssa. Teoksen kolmas osio koostuu yhdestä ainoasta runosta, joka on 19.4.1912 päivätty kirje Anne-Marielle. Se on kirjoitettu vajaata kuukautta ennen päähenkilön kuolemaa. Teoksen päättää 26.10.1910 päivätty kirje. Kirjan rakenne ei siis ole kronologinen. Isän ja tyttären välisiä kirjeitä käytetään jäsentämäään päähenkilön pohdintoja. Kirjeistä näkyy näiden välinen tasapainoinen suhde ja päähenkilön kyky rakastaa. Lapsessa elämä jatkuu. ”Suo minulle ainoa ilo, joka minulla on, että saa antaa”, puhuja sanoo. Kirjailija ei ole katkera, vaan suo tyttärelleen kaiken mahdollisen hyvän: ”Iloitse Sinä nuoruudestasi nuorten kanssa, äläkä sure velkaa vanhukselle, joka toivoo vain poislähtöä.”.

 

Strindbergiä on sanottu naisvihaajaksi. Hän myös kirjoitti ystävästään taiteilija Carl Larssonista varsin kitkeränsävyisiä tekstejä, ja syynä arvellaan olleen kateus tämän idyllistä elämää kohtaan. Tässä kokoelmassa ei niinkään välity kuva ihmisvihaajasta, ehkä pikemmin pelkäävästä ja herkästä ihmisestä, joka ei koe tulleensa ymmärretyksi. Poikkeusyksilön ymmärtäminen on aina vaikeaa. Usein on hankala käsittää, että jollakulla voi olla erityisen suuri tarve olla yksin. Silloin on vain luotava riittävän vahva nahka, mikä saattaa ulospäin näyttää ihmisvihalta, vaikka on loppujen lopuksi edellytys sille, että voi toimia myös muiden ihmisten hyväksi: ”kuka muu pääni multaa muhittaa kuin yksinäisyys”. Runoilija jopa personoi yksinäisyyden kuka-sanaa käyttämällä.

 

Runojen vanheneva Strindberg kokee yhä syvenevää ulkopuolisuutta. ”Iloiset keskustelut asuvat siellä / missä viihtyvät kaipaamatta sivullisten seuraa”. Vai luuleeko hän vain näin ja on tehnyt välttämättömyydestä hyveen ja rakentanut yksinäisyydestä kotinsa? Toisaalta ”rumempaa ei ole / kuin vanhan miehen valitus tai rakastuminen”. Tai vanhan naisen. Yli kuusikymmentäviisivuotiaana uudelleen avioitunut Merete Mazzarella on joutunut paljon pohtimaan “oikeuttaan rakastaa”. Sininen torni -kokoelmasta välittyy kirjailijan koskaan kuihtumaton rakkaus ensimmäiseen vaimoonsa. Kirjailija itse yksinäisyyden ja tilan tarpeineen sekä kirjoittajan töineen, rakas tytär Anne-Marie sekä ensimmäinen vaimo ovat teoksen Strindbergin elämän peruspilarit, mikä puetaan teoksen lopussa myös sanoiksi. ”me kolme / mies, nainen ja lapsi olimme maailma / perustellusti, täydellisesti / meille riittäen ja siksi kaunis.

 

Lähes kolmisivuisessa omakuvassa ”Sinisen tornin sika” jokainen säe alkaa sanalla ”sika”. Runo on tarkkanäköinen ja kattava kuvaus kirjoittajasta ja kirjoittajan työstä. ”Sika ahmii elävästä ja kuolleesta totuuden, muuten ei voi kirjoittaa kaikkea, edes pientä valhetta / Sika ulostaa totuuksia, muun puhuminen on syntiä, varsinkin toisen suusta iso vale”, runossa sanotaan, mikä tuo mieleen Matti Pulkkisen vertauksen romaanista sikana, joka käyttää ravinnokseen mitä tahansa. Liika hienotunteisuus ei ole kirjoittajalle hyve. Kirjailijan työtä pohditaan tämän jakson runoissa laajemminkin. Mitä runoilijan työstä lopulta jää? ”Hän sanoi sitä [vedenlämmitin] Gunnar Ekelöfin perinnöksi. (…) Runoilijan lämmitin on toiminut noin 80 vuotta moitteettomasti.”

 

Jos ei kirjailija eläessään säästänyt kohteitaan, ei häntäkään tässä kokoelmassa lopulta säästetä. Viimeisen osan aloittava runo on kokoelman järkyttävin: ”Kuoleman kuva on salaa otettu.” Myös kokoelman nimelle annetaan tässä uusi merkitys: ”ja 63-vuotiaan sankarin linna tarkoittaa tässä vankilaa / Kööpenhaminan Sinistä tornia jossa Kustaa Vaasa istui.” Kuvaajan luoma vastenmielinen kuvaus kohteestaan kertoo ulkoisen ja sisäisen vastakkaisuudesta. Siitä, miten runominä on tähän asti puhunut itsestään, on syntynyt lukijalle hyvin erilainen käsitys ja olo kuin tästä irvokkaasta taltioinnista. Kauniista seesteisyydestä ei ole tietoakaan. Seuraavassa Anne-Marielle nimetyssä runossa esitellään onnellisuutta tuottavat asiat ja viiltävä kuva ”kuolleen käärmeen hajun jälkeensä jättäneestä” tytön äidistä. Elämä ja ihminen ovat moninaisia: yhtenä hetkenä yhtä, toisena toista, milloin minkäkinlaisin silmin katsottua.

 

Irene Vehanen

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi