Monta matkaa aikuiseksi

26.8.2011 :: Arvostelut, Nettijulkaisu

Juuli Niemi: Yömatkat. Otava 2010.

Aluksi pieni yksinkertaistus. Voidaan ajatella, että runouden arvoa mittaavat esimerkiksi nämä kaksi kriteeriä: kuinka paljon se tuottaa lukijoilleen kokemuksia tai nautintoa ja kuinka paljon se uudistaa konventioita sekä kirjoittamista.

Juuli Niemen neljäs teos, Yömatkat, on, miten sen sanoisin, hyvin, juuliniemimäinen. Samat teemat, tyylit ja kirjoittamisen tavat, jotka ovat tuttuja Niemen aiemmista teoksista, ovat mukana myös nyt.

“Minun lapsuuteni oli saari jossa aina tuulee.
No mitä sitten yrität sanoa?
Jonka laiturille juostiin tiirojen alla sateenvarjon suojissa.
Aina kun keskeytät lukemisen joudun aloittamaan elämän alusta.”

Kuten Niemen kolmessa aikaisemmassa teoksessa, puhe on tytöistä, ja naisista, enimmäkseen suhteista näiden välillä. Kirja on herkkävireinen, väliin surullinen, pieniin asioihin uskova, tarkkoja havaintoja henkilöistä tekevä. Yömatkat on teoksena hyvin tarinallinen, samaan tapaan kuin vuonna 2005 ilmestynyt Pitkästä ilostakin oli. Tällä kertaa avataan Rain (joka on välillä rairai ja rairairai) näkökulma maailmaan. Rai on kadottanut nimensä, kaksi muuta raita, matkustaa liikaa eikä oikein hallitse elämäänsä.

Niemen runous on ollut minulle tärkeää ja nautinnollista, nimenomaan samastuttavuuden ja kokemuksellisuuden tasolla. Kuitenkin tämä neljäs kirja, joka niin monin tavoin muistuttaa aikaisempia, sai minut miettimään kahta eri asiaa. Toinen niistä oli uusiutuminen, jota en kauheasti löydä. Haittaako se jos runoilijalla on oma leimallinen tyylinsä? Eihän kukaan Antti Hyryltäkään odota uutta ja rajoja rikkovaa teosta. Mutta entä jos tuntuu, että Niemi kirjoittaa samat tarinat uudestaan, vain muuttaen yksityiskohtia ja henkilönnimiä? Onko tämä sitten niin sanottua käyttörunoutta, samalla tavalla kuin älykkäämmät viihderomaanit ovat lukuromaaneja?

Mietin myös johtuuko tämä ärsyyntyminen vain siitä, että olen kasvamassa ulos niin kutsutusta tyttörunoudesta, joka on ollut minulle läheistä 15-vuotiaasta asti. Haluan korostaa, että pidän tyttörunoutta tärkeänä monella tavalla, myös poliittisesti. Niemenkin tuotannossa, myös Yömatkoissa, sukupuolia käsitellään tavalla, joka luotaa syvältä sekä niiden essentialistista että performatiivista puolta. Lisäksi minua miellyttää se, että tekstit hahmottavat nuoren tytön todellista liikkumavaraa yhteiskunnassamme. Ja sitäkin, miten pohtimiseen voi välillä väsyä:

“Nuhruisen baarin edessä miehet istuvat muovituoleillaan kuin kotkat.
Tule tyttö kunniakierrokselle, sylistä syliin.
Mutta hän ei jaksa kuulla tästä naisesta olemisesta nyt.”

Niemen tekstit ovat aina toimineet eri-ikäisille. Voisin suositella näitäkin runoja sekä teini-ikäisille että isoäidilleni, ja tarkoitan tämän kohteliaisuudeksi. Niemi ei kirjoita pienen ja eristäytyneen teoriaperinteen tai koulukunnan sisällä vaan hänen runonsa sanovat: Tule, lue, koe. Totta kai monet tarpeeksi hyvät tekstit puhuttelevat eri-ikäisiä ihmisiä, mutta nuoruutta ja kasvamista käsittelevät tekstit löytävät tarttumapintaa kasvuiässä olevista. Tämän ovat kustantajatkin huomanneet, ja monia tyttörunoilijoiden tekstejä on viime vuosina poimittu erilaisiin nuorille tarkoitettuihin antologioihin. Esimerkiksi kun Joka tytön runokirja (Tammi) julkaistiin vuonna 2006, näin sen lahjapöydällä kolmissa eri ylioppilasjuhlissa.

Eikö sukupuolista vain toiseen keskittyminen sitten ole rajoittavaa, väsyttävää? Kenties välillä. Yömatkojenkin jokainen runo tuntuu kertovan siskosta, tyttökaverista, mummosta, tai siitä miten “kaikki joilla on paljon miehiä ovat vähän rairairai”. Toisaalta teeman käsittely tuntuu pakottomalta, aidolta ja luontevalta. Silti runot ovat parhaimmillaan silloin kun niihin saadaan mukaan jokin toinen ulottuvuus ja syvyyssuunta. Usein se syntyy sukupolvista. Yhtä paljon kuin Yömatkat kertoo feminiinisestä sukupuolesta, se kertoo kasvamisesta, perheistä ja suvuista.

“Me opimme että kotipihat saivat otteen myös vanhemmistamme
ja siksi täällä ei erota ystävinä.
Meidän lapsenkasvoillemme maalattiin pääsiäisenä
luudakkaat idyllit ja viiksekkäät antiikin tragediat.
Me kaikki opimme hyviksi näyttelijöiksi.”

Toisena lähtökohtana kokoelmassa on matkustaminen, ainainen lähteminen ja palaaminen. Teoksen alun sitaatti Elisabeth Bishopilta, runosta “Questions of Travel”, käsittelee samaa teemaa. Se epäilee matkustamisen, ja ylipäätään unelmien toteuttamisen mielekkyyttä: ”Oh, must we dream our dreams / and have them, too?” Yömatkoissa matkustetaan konkreettisesti muun muassa Kiinan muurille, mutta tehdään paljon matkoja myös alitajuntaan. Unista puhutaan tärkeinä identiteetinrakentajina. Teoksen lähtöpiste onkin Rai, joka voi oppia kokonaiseksi vasta sekä unohdettuaan unet että pitäessään ne luonaan.

Leimallista Niemellä on ollut myös flirttailu proosan kanssa. Hänen teostensa lajia on ollut vaikea lopullisesti määritellä, mikä on mielestäni kiinnostavaa. Näin on myös Yömatkojen kohdalla. Välillä teksti on jaettu perinteisen säkeellisesti, toisinaan sen ympärille on kirjoitettu proosapätkiä. Mutta koska kummankaanlainen teksti ei juurikaan riko kielen rajoja, vaan pitäytyy hyvin lähellä arkikieltä, ei ero tunnu kovin dramaattiselta.

Viime vuosien kotimainen proosaruno on yleensä mielletty taulumaiseksi, selkeästi jäsentyneeksi kieliopillisista lauseista muodostuneeksi lyhyeksi proosakappaleeksi, jossa teksti muodostaa suorakaiteen kirjan sivulle. Näitäkin löytyy Yömatkoista muutama, ja niiden rytmi tuntuu hivenen kiihkeämmältä kuin säkeellistä runojen, ja niiden ahdistus syvemmältä. Täten muodon vaihtelu vaikuttaa kokoelman rytmiin, mutta välillä tuntuu myös estävän todellisen syventymisen. Tuntuu, että eri tavoilla kirjoitetaan vain kokeilun vuoksi.

Ongelmalliseksi kirjan mittaisten tarinoiden luonne muuttuu silloin, kun mietitään toimiiko yksittäinen teksti tai runo yksinään, ilman kontekstia. Vastaukseni on varovainen kyllä, mutta silti toivoisin tähän kasvukertomukseen, tähän puoliaikuiseen suruun, jossa lapsuus on saari ja naiset juovat viiniä nimeltä Savuiset maat, hieman enemmän särmää. Hieman enemmän tekstin rikki lyömistä ja kokeilua, kiihkoa. Koska haikailu voi välillä muuttua tylsäksi, nostalgia väsyneeksi, matkat vain yhdeksi uudeksi auringonlaskuksi.

Juuli Niemi: Yömatkat. Otava, 2010. 90 s.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi