Jokapäiväinen runomme

30.5.2011 :: 4|2010, Arvostelut

Rea Tiirola-Tyni: Silti kirkas, Kaarinan kaupunki 2010

Runo-Kaarina kilpailun 2010 voittanut Rea Tiirola-Tyni debytoi mutkattomilla runoilla, jotka kartoittavat perheenäidin jokapäiväistä elämää. Hänen teoksensa Silti kirkas asettuu tiiviiksi osaksi kodin ja perheen muodostamaa lyyristä maailmaa, joka muodostaa koko elämän puitteet.

Teos nojaa vankasti 60-lukulaiseen arkirealismiin, jossa havainto tai oivallus säkeistyy yksinkertaiseksi esimerkiksi elämän merkityksellisyydestä – ja koska runot eivät kurota metafysiikkaan tai aina edes mikrokosmoksensa ulkopuolelle, ovat elämän käännekohdatkin pienimuotoisia. Salaisuus piilee niiden metonymisessa luonteessa, jossa runous kasvaa elämän osaksi mekanismin pysytellessä selkeänä: näin elän elämääni, näin ovat kaikki muutkin eläneet minua ennen, olen osa traditiota ja se on elämän merkittävin sisältö.

”sekoitan öljyä ja sipulia
pilkon porkkanaa kesäkurpitsaa
lisää sipulia kultaisia renkaita
kuin kuu pilven takana tai veteen pudonnut kivi”
(s. 32)

Säkeistön viimeinen säe on avain, joka kultivoi arkisen ruoanlaittotapahtuman, havainto, joka tekee satunnaisista vihanneksista erityisiä. Tiirola-Tynin runoissa merkitys löytyy tavan takaa tällaisesta runotyttömäisestä estetiikasta, jossa kauneus löytyy herkistymisestä.

Kun näkyväksi tehdään arkinen ja tuttu, herää kiinnostus tietysti puhujaa kohtaan. Tällaisessa modernismin perinnerunoudessa tämä seikka heijastaa kiinnostavasti kulttuurin traditiota. Kauko-Idässä yksinkertaiset runohuomiot yleensä totalisoivat itsensä, mistä kumpuaa subjektin kadottavaa maailmassaolon pelkkyyttä, jota kutsutaan täälläpäin viisaudeksi. Meikäläinen niukkuus sen sijaan käsitetään yleensä lakonisuutena, ja keskeislyyrinen traditio etsii runon minästä luonteenpiirteitä, jonkinlaista biografiaa – mikä helposti herpaantuvan lukijan mielessä kirvoittaa kysymyksen: mikä tässä on tärkeää, missä on pihvi.

Silti kirkas tuntuu olevan lyyrinen vastausyritys tähän kysymykseen. Tiirola-Tynin runous rakentaa koheesiota, joka motivoi itsensä kovaksikeitetyillä runoaineksilla. Havainto ja kultivoitu maku perustellaan klassisen musiikin tuntemuksella, mistä on myös kokoelman nimi peräisin:

”– – Pianissimon kohdalle joku muinainen
soitonopettaja on kirjoittanut: silti kirkas. Kirkkaudesta en
tiedä, mutta että forten ja mezzoforten erottaisin toisistaan.”
(s. 23)

Sivulta 16 lähtien tätä musiikkiteemaa kehitellään sivistyksen eufemismina. Se tuo mieleen suuret ikäluokat, jotka kirjoittivat nuoruudessaan klassisesta musiikista tuntiessaan tarvetta esiintyä syrjäänvetäytyvinä älyllisinä esteetikkoina. Ollakseen kompastumatta sentimentaalisuuteen teoksen runominä suorittaa väistömaneerit tähdentämällä ettei ole ammattilainen, vaan kansanrunoutta opiskellut äiti ja entusiasti. Tämä selittelevä piirre rönsyilee kömpelöitä sukkeluuksia, ja se on koko teoksen heikkointa antia. Assosiaatioleikki esimerkiksi sotkee Monet’n kömpelösti Mozartin puheeseen suklaakuulien sotkiessa koko runon tahmallaan, joka päättyy musiikkitermiin alistettuun paperinmakuiseen havaintoon:

”(– –) ihan mozartia,
mozartkuulaa, joskus pelkkää kuulaa,
eikä mozart ole aina hauska,
monetista puhumatta.
ja kesken loppunousun stereot päättävät mennä rikki,
hiljaisuus tulee staccato.” (s.34)

Tämä esimerkki paljastaa Tiirola-Tynin toisenkin maneerin, ”ja”-sanan käytön, joka töksäyttää lauserytmin luoden mielikuvan ytimekkäästä kielestä. Mielikuvan siksi, että pelkällä kieliasulla ei voi kiteyttää ajatuksia. Eristetyksi tulee ennemmin monologimainen puhe, joka kulkee assosiaatiosta toiseen. Kun tähän kokonaisuuteen vielä lisää Silti kirkkaan runokuvaston, ollaan tyylipuhtaan runollisuusestetiikan lyyrisen sorvin ääressä:

”Heitän kukkia kompostiin, kuihtuneet krysanteemit, neilikat, tuntemattomiksi värjätyt kasvit. Puuro hautuu hellalla, päätyy sämpylätaikinaan. Mikään ei saa olla mitä on” (s.22)

Paikoin kliseinen aihemaailma kaartuu puheeseen, jonka äänensävy on tottumuksesta väritön. Maailman tila todetaan. Kuvaksi puhujasta kasvaa iäkkään ja konservatiivisen ihmisen nostalgiaa nykyisestä rakentava hahmo, jonka motivaatio on muutosvastarinnassa. Traditiohan on aina ensimmäisenä vastustamassa murroksia. Silti kirkkaan maailma on tullut valmiiksi ja esiin astuu yksittäinen yleistämiskelpoinen inhimillisen kokemuksen kartoitus. Tällainen ”näin on hyvä” -maailma on lukukokemuksena levollisen miellyttävä. Kukat kuihtuvat ja puuro hautuu hellalla. Yksi arkipäivä tulee kuvatuksi eleettömyydessään. On kadonnutta kauneutta ja yksinkertaista ravintoa. On koti ja pysyvyys, toisto jonka kaavamaisuudessa seikkailut ovat kykyä nähdä toisin, kykyä arvostaa tavallista ja jokapäiväistä useista eri näkökulmista.

Kun runoteoksen maailma on näin tiiviiksi kirjoitettu ja valmiiksi tullut elämää ylentävien säkeiden, huomioiden, havaintojen ja ajatusten kokonaisuus, voi emootioonkin langeta häpeämättä:

”Suomussalmella kuulin venäläisten ja suomalaisten yhdessä laulavan näitä samoja lauluja; muistan, kuinka silloin itkin, ja itken.” (s.30)

Konservatiivisuus ei tietenkään ole mikään puute, ja Tiirola-Tyni edustaa sitä eleettömän tietoisesti ja pystypäin. Jo teoksen ulkoasu, painotekniikka ja paperi, luovat mielikuvan sisäistyneestä ja ajattomastakin lyyrisestä runoudesta, mitä tukee entisestään kanteen valittu Hannu Konolan freskomainen Katse-teos. Ehyen ja täysin yhtenäisen estetiikan rikkoo oikeastaan vain takakannen Kaarinan kaupungin vaakuna, jollaisia näkee runoteoksia useammin virastojen vuosikertomuksissa.

Silti kirkkaan viisaus on vaitonaista muistamista, sen korostamista, että maailmassaolon eksistentiaalisen tyhjyyden rikkoo vain kosketus ja suvussa kiertävä veri. Äidin onni on saada jäädä taustalle antaen lastensa kasvaa täysiksi ihmisiksi heitä rajoittamatta, mutta silti heihin samastuen. Samalla maailman myllerrys vaikenee, ja suuret tragediatkin saavat heraldisen auransa. Syklisen maailmankuvan vahvuus on sen vankkumaton logiikka:

”eikä lapsuus lopu koskaan, aina tulee uusi luokka, uusi syksy, uusi maanantai, vaikka aurinko kuinka paistaa.” (s. 57)

”Vuodet menevät kuin junanvaunut, kolisten ja täristen, sekalaista porukkaa ympärillä, puolikkaat keskustelut, aina myöhässä asemalla.” (s. 17)

”Joskus tuntuu etten ole edennyt elämässäni. Ne jotka olivat silloin vanhoja ovat yhä samannäköisiä, paitsi ne jotka elävät ja ne jotka ovat kuolleet.” (s. 58)

Tautologia kiertää radallaan aurinkoa, joka Silti kirkkaassa on perheen piiriin syntynyt elämän kauneus:

”Vauva ei ole vauva enää, se kävelee nyrkit pystyssä, maha edessä ja sääret leveällä, se huutaa öö-öö ja on onnellinen, voi miten onnellinen se on.” (s. 26)

”Minä rakastan veljeä, se sanoo. Luulee että rakastaminen tarkoittaa halaamista ja puristaa hampaat irvessä.” (s. 20)

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi