Kategoriat
2|2010 3|2010 Arvostelut

Politiikan ja vanhenemisen säehuomioita

Claes Andersson: Pimeän kirkkaus. WSOY 2010.

Olen odottanut Claes Anderssonilta levollisen kuulasta runokirjaa, joka pukisi sanoiksi hänestä huokuvan viisauden. Olen ajatellut, että aika ajaisi häntä ajattomuuden äärelle irti iltapäivälehtien metelistä ja epäolennaiseen keskittymisestä. Että yksityinen ja syvä kokemus ylittäisi maailmaankiinnittymisen taustakohinan. Ainakaan Pimeän kirkkaus -kokoelman kohdalla näin ei tapahdu.

Politiikan kommentoinnintarvetta sen sijaan löytyy, mikä tällaisessa muotopätevässä runoudessa tuntuu kömpelöltä. Roolilta, joka tuottaa omat repliikkinsä ikuisesti uudelleen:

Jos poliitikko tuomitaan valtakunnan-
oikeudessa menestys on taattu
seuraavissa vaaleissa
Puhelinterrorilla ja seksuaalisella ahdistelulla saavutetaan hyviä tuloksia
Pääasia on se, että näkyy ja kuuluu
koko ajan

(s. 35)

Eltaantuneimmillaan Anderssonin kolumnirunous on eilispäivän kohuja summatessaan:

Pääministerinä olen sitä mieltä, että
köyhistä on turha puhua niin paljon
On paras keskittyä niihin, joilla menee
hyvin ja jotka eivät kärsi puutetta

(s. 38)

Kriittinen ja yksioikoinen mielipidekirjoitus saa katkeruutta peitokseen, ja runot vellovat moralisoinnin hetteikössä, jonka kohteena ovat ennemmin taudin oireet kuin syyt. Tuloksena on heikkotasoista 70-luvun kaikua. Tekstin muistikirjamainen sävy luo vielä mielikuvaa kirjoitusprosessista, joka koostuu päiväkirjan epätarkkojen lauseiden säkeistämisestä. Tällaista tekstiä lukiessa sanottu asia ei nouse kiinnostuksen kohteeksi – miten mikään itsestään selvä mielipide voisikaan kiinnostaa – vaan ennemmin sanojen käyttäjän motivaatio: Onko tautologinen jalanpolkeminen tahatonta, vai pyrkiikö runo ilmaisemaan jotain ohi tekstin semanttisen tason? Mikä on taka-ajatuksena runoudessa, joka ruotii eilispäivän uutisaiheita löytämättä niihin yhtään uutta näkökulmaa?

Andersson onnistuukin kokoelmansa ”politeia”-osan runoilla vain toistamaan mediamaailman otsikoita, jotka eivät kosketa todellista elämää miltään olennaiselta osalta. Samalla kun Vanhanen papattaa mikrofoneille, ihmisiä syntyy, kuolee ja rakastuu, Vanhasesta huolimatta. Edes pääministeri ei ole useinkaan kansalaistensa elämässä mitättömyyttä suurempi. Byrokratia pitää huolen, että valta ja kulttuuri eivät kohtaa suoraan, vaan viiveellä – ne koskettavat toisiaan siististi virkamiesportaassa, joka olisi poliittisen runouden piikinkärkenä eilisen iltistä ja poliitikkoa huomattavasti kiinnostavampi kohde. Tuntuukin, että poliittinen analyysi ei ole Anderssonin vahvuus, hän on siihen liian hysteerinen, mikä tuottaa lööppikielen toisintoa myös kritiikin tasolla. Siksi hän ei koskaan pääse itse asiaan, mikä ilmenee myös sikermässä (myytävänä netissä):

Kaikki tieto mikä tarvitaan pieneen ydinlataukseen.
Atomit, plutonit ja protonit kaupan päälle.
Tarkka käyttöohje 18 kielellä.
Ei alle 8-vuotiaille nuorille. Yllätä isä ja äiti!
(s. 49)

Sarkasmi onnistuu vain tuomaan ymmällään olevan runoilijan säkeiden taakse. Runo ei ole hauska eikä se onnistu kritiikissään. Kaikki tieto on ollut kaupan halki ihmiskunnan historian. On sympaattista, että Andersson kirjoittaa itsensä pieneksi ihmiseksi, mutta se vaatisi oman pienuutensa rehellistä myöntämistä. Nyt sarkasmi vain yrittää piilottaa puhujan todellisen statuksen, ja lopputulos vastaa tuohtuneen lukioikäisen kouluaineen loppukaneettia.

On jo myöhäistä kauhistella sitä, että pommiohjeita löytyy netistä, tunnemmehan kaikki Petri Gerdtin. Sen sijaan että hän löysi pommisivustoja, on olennaisempi ja mykäksi tekevä kysymys, miksi hän räjäytti pomminsa. Mitä hän ajatteli kävellessään reppu selässä Myyrmanniin? Ja mitä me sivusta seuraajat voimme edes kuvitella tietävämme siitä surusta, jota hänen vanhempansa ja kuolleiden lasten omaiset ovat eläneet tähän päivään? Andersson ei runollaan auta ymmärtämään tästä mitään. Hän on vain kömpelösti asian vieressä loukkaamassa niitä, jotka jo ovat henkisesti rampoja. Olennainen puute hänen osoittelevissa lauseissaan onkin se, että mielipiderunojen affektinen epätarkkuus kantaa leimaavia merkityksiä paljon yli ilmeisimpien kohteidensa.

Mielipiteellisyyden ohella Pimeän kirkkauden läpäisee myös lähelle tuleva puhunta, vanhenevan miehen ääni, joka on täynnä tunnetta. Tämän lisäksi kirjan säkeet paikallistuvat sotienjälkeisten ikäpolvien kaareen sukupolvimaiseksi tuntojen kirjaamiseksi:

Isä nukkuu nojatuolissa niin kuin aina
Hän näkee unta ruudista ja luodeista
Kuolleet ystävät heräävät ja puhuvat
hänen kanssaan

(s. 16)

Kokoelman ehyin ja täsmällisin anti löytyy elettyä ympäristöä ja vuodenaikoja koskevista havainnoista. Anderssonin säkeissä syksy tulee lähes tovejanssonmaisen eläväksi:

Lokakuu repii puiden vaatteet,
sinkoaa linnut maan alle,
ryöstää rouvien hatut, paidat pyykkinarulla
ovat sairastuneet tanssimaniaan, myrsky tyrkkii mihin tahtoo
Talo on muuttunut suuriksi uruiksi joita tuuli soittaa

(s. 13)

Samalla tavoin hän kykenee kirjoittamaan lohduttavasti surustaan runossa (kesä, jolloin pikkusiskoni kuoli):

Kesäkuu juhannukseen saakka oli kylmä
ja sateinen
Puutarhan alppiruusu sulki lehtensä,
kyyristeli ja käänsi meille selkänsä
Oli kesä, mutta se tuntui jäähyväisiltä
Pikkusisko kuoli ja jätti meidät
hämmennyksiin
(s. 18)

Andersson kirjoittaa vuoron perään kauniisti ja kömpelösti, rakentavan viisaasti ja kyynisen epämääräisesti. Pimeän kirkkautta lukiessa tuntuu, että hän ei ole ollenkaan tietoinen kirjoittamansa tekstin laadusta tai tarkastele sitä kriittisesti, vaan että riittää kun sanoissa on jonkinlainen tunnelataus. Se synnyttää runoutta, joka on vuoroin toivottoman hajanaista ja kliseisen turhanaikaista ja vuoroin olemuksen syövereistä kumpuavia sanoja, viimeisiä, jotka ovat jääneet jäljelle ja riisuutuneet kaikesta selittävyydestään.

Teoksesta huokuukin vaikutelma kirjoittamisen vaikeudesta, aivan kuin kirjoittaminen olisi jonkinlainen kone, joka on saatava käyntiin keinolla millä hyvänsä ja joka sitten ohjaa itseään milloin mihinkin. Seulonta jää lukijalle, jonka on kahlattava iskelmäsanoitusmaista suurten sanojen kylvämistä ja runokieliseksi taottua listalitaniaa. Keskittymisen arvoisia ajatuksia ja havaintoja irtoaa vain paikoin. Yleisesti ottaen Anderssonin runot ovat sitä vahvempia mitä kauemmas ne liikkuvat ajankohtaisuudesta ja politiikasta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.