Pääkirjoitus 2/2007

3.4.2008 :: Pääkirjoitukset

ILOSTA JA VASTUUSTA

Harry Salmenniemi

TULI & SAVUN ILO JA VASTUU on ollut koko olemassaoloaikansa rikastaa suomalaista runouskeskustelua. Nyt tämä rooli tuntuu entistä tärkeämmältä. Näyttää siltä, ettei toisenlaisten runouksien ja runoilijoiden tunnustaminen ole lainkaan yksinkertaista ja etteivät uudet tuulet ole aina edes tervetulleita.

Uskallan tunnustaa, että olen lukijana pitkään odottanut jonkinlaista ilon ja leikin vallankumousta: olen odottanut hetkeä, jona suomalainen runoilija uskaltaisi iloita sanoista, murtaa niiden merkityksen, jättää jotakin kesken, tehdä jotakin liikaa, paisuttaa ja leikkiä, olla ottamatta itseään liian vakavasti.

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että suurilta kustantamoiltamme ilmestyvä runous noudattaa yhä edelleen varsin pitkälle modernistista runousoppia, josta on jo pitkän aikaa sitten tullut uusi itseään toistava muodon vankila ja jonka lukutapa on jo kauan aikaa sitten automatisoitunut. Vaikka leikkisää runoa toki ilmestyy ja vaikka kokeellisuuskin hetkellisesti uskaltaa nostaa päätään, antaa suuri vallankumous vielä odottaa itseään.

Sen mitä Eva-Stina Byggmästarin tapaiset kirjallisuuden iloitsevat sanaloihtijat tekevät suomenruotsalaisessa runoudessa, soisi tulevan kielimuurin toiselta puolen myös suomeksi kirjoitettavaan lyriikkaan. On yksinkertaisesti oltava riittävän rohkea leikkimään, iloitsemaan, olemaan vuoroin viisas ja typerä, tekemään kaikkea sitä mitä sanoilla on mahdollista tehdä.

Tätä rohkeutta vaaditaan yhtä lailla kirjoittajalta kuin lukijalta, kustantajalta kuin kirjallisuuslehdeltäkin. Olisi kiehtovaa elää vuosi, jonka aikana Suomessa julkaistaisiin laajalti runoutta, jossa on aitoa potentiaalia esteettiseen vallankumoukseen tai esteettiseen skandaaliin – asettuneelle kirjallisuuskentälle pieni hämmennys tekisi epäilemättä hyvää, eikä ainakaan tämän lehden toimitus kammoksuisi tekstien aiheuttamaa epävarmuutta.

On olennaista muistaa, että toisin kuin ihmisille sanoille voi tehdä mitä hyvänsä: sanan tappaminen ei ole murha vaan osa sitä kiehtovaa leikkiä, johon rakas runous meidät väistämättä viettelee.

On uskallettava iloita – ja lopultakin ehkä juuri tämä on myös keskeisin vastuumme.

Tämän numeron myötä päätoimittamisen ilo siirtyy minulle Teemu Mannisen jatkaessa muilla kentillä työtään suomalaisen runouden monipuolistamiseksi. Kiitän kaikkia edeltäjiäni lehdestä, jonka tekemisestä on helppo innostua, ja toivotan uuden toimituksen puolesta lukijan tervetulleeksi ennennäkemättömän runouden maailmaan.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi