Miia Toivio
Valehtelisin, jos väittäisin, että luen runoutta ranskaksi ja saksaksi. Vaikka jonkinlaiset taidot omaan kummassakin kielessä, on luetun ymmärtäminen erityisesti runouden suhteen niin hankalaa, että törmään käsittämättömyyden muuriin. Kun halu lukea iskee päätänsä kielitaidottomuuden seinään, on ainoa turva muut lukijat, joitten ystävällisyyden varassa olen. Puhun tietenkin kääntäjistä, korvaamattomista tiedon välittäjistä, jotka suomentavat tuntemattomat tekstit minunkin ulottuvilleni.
Samalla kun tiedonvälitys mahdollistaa sen, että maailma tulee meitä lähelle, nopeasti, välineet maailman vastaanottamiseen ovat silti suppeat. Valtaosa maailman runoudesta jää saavuttamattomiin, sillä suomennoksia saatikka sitten pienten kielialueitten runouden suomentajia ei useinkaan ole. Suomennoksien uupuessa englanti on ainoa kieli, jonka kautta voin tutustua vaikkapa indonesialaiseen runouteen. Tie maailmaan vie yleensä myös Googlen tai Amazon-dot-comin kautta. Englannista onkin tullut tiedon valtaväylä, joka sekä avaa maailman että sulkee sen. Toisessa imperialismin aallossa se on valloittanut pallon ja mahdollistanut kommunikoinnin ihmisten välillä, jotka eivät edes pysty lukemaan toistensa äidinkieliä. Mutta samalla kun tiedon nopea, globaali liike on englannin avulla mahdollista, kielten ja kulttuurien erot peittyvät sen maton alle.
Englannin kielen osaaminen on meidän sukupolvellemme itsestäänselvyys, melkein kuin toinen äidinkieli. Kaikki eksoottisuus on englannista karissut, siitä on tullut tuttu kaveri, jota näkee usein. Tilanne on tyystin toinen kuin meidän vanhemmillamme, joista monet eivät koskaan tule osallisiksi siitä globaalisuudesta, johon me olemme kasvaneet. Voi kuitenkin kysyä, mitä englantia osaamme – pop-musiikin, mainosten, televisio-sarjojen, internetin? Väittäisin, että englannin kieli ja eritoten kulttuuri englanninkielisissä maissa on edelleen meille eksoottista ja outoa, ja kaupallisen maailman tuottama kokemus tuttuudesta vain näennäistä, pinnallista. Esimerkiksi voisi ottaa nyt julkaistavat Frank O`Haran runot (s. 20-23), jotka liikkuvat tiiviisti New Yorkin maisemassa – ja me kuljemme kevyesti mukana, ikään kuin maisema olisi meille tuttu, vaikka suuri osa meistä ei koskaan ole edes kyseisessä kaupungissa käynyt.
Usein ei tule mietittyä sitä, mitä merkitsee se, että pienenä kielenä vastaanotamme maailman etäisimmätkin kolkat käännettynä. Kääntäminen on usein häivytetty näkyvistä, ikään kuin tiedonsiirto kielestä toiseen olisi mutkatonta ja nopeaa. Vaatimus kääntämisen näkymättömyydestä ja sujuvuudesta tekee myös kääntäjästä näkymättömän. Mutta maailmankirjallisuus tulee meidän ulottuvillemme vain kääntäjän käsien kautta, ja ilman noita käsiä valtava määrä kirjallisuutta jäisi meiltä lukematta. Kääntäjän ja kääntämisen merkitystä pienen kielen ja kulttuurin elinvoimaisuudelle ei voi väheksyä. Kääntämisellä voidaan myös aktiivisesti pyrkiä elävöittämään katoamassa olevaa kieltä: esimerkkinä tämäntyyppisistä pyrinnöistä on Anette Åkerlundin (s. 34) tapa kääntää kirjoittamansa runot romanikielelle, jonka asema romaninuorten keskuudessa on viimeisen 50:en vuoden aikana rajusti laskenut.
Kääntämisen prosessi on käännettävälle teokselle suuri muodonmuutos. Runouden lukijoina tämä on meille tuttua ja itsestään selvääkin. Runo käännettäessä muuntuu oikeastaan tyystin toiseksi runoksi, se menettää jotain, mutta myös saa jotain uutta, tulokielen eli kielen johon se käännetään, erityisyyttä. Kenties juuri runous tuokin näkyville sen, miten sitkeästi tekstin merkitykset ovat kiinni kielessä. Runon ”sanoma” tai ”merkitys” ei ole itse runo, vaan runo tapahtuu sen sanomisen tavassa, josta merkitysten kimput eivät ole erotettavissa.
Kun mietimme tämän lehden teemaa, eksoottisuuden termiä ehdotettiin tiputettavan pois. Minulle myös huomautettiin, että termi voi olla jopa loukkaava, sillä mikään kieli ei ole sen käyttäjien näkökulmasta eksoottinen. Suhteen määritteleminen erilaisuuteen tuntuukin erityisen haastavalta tehtävältä. Vieraita kieliä ja kulttuureita ei saisi essentialisoida oudoksi toiseudeksi, mutta toisaalta liika samaistaminen, samanlaisuuden korostaminen vie kunkin ominaislaadusta paljon pois. Jonkinlainen sekä-että -asenne olisi kenties paikallaan, kun puhumme runouden kääntämisestä sekä eurooppalaisen että ei-eurooppalaisen perinteen kielistä ja kulttuureista. Yhtymäkohtia on varmasti löydettävissä aiheissa ja keinoissa, mutta mielenkiintoisinta mielestäni lopulta on kunkin perinteen omanlaisuus. Miten perinteen erityisyyden välittäminen onnistuu käännöksessä, onkin haasteellinen pähkinä kääntäjän purtavaksi.
Kysyimme muutamilta kääntäjiltä pienessä kallupissa, mitä maailmankirjallisuuden teoksia heidän mielestään pitäisi suomentaa. Vastaukset näette kääntämistä käsittelevässä kollaasikeskustelussamme ”Uskollisuus, näkymättömyys, vapaus?” (s. 24-29). Oma toiveeni voisi olla vaikkapa virolaisen Hasso Krullin runoelma Swinburne, ja täten myös itse Algernon Charles Swinburnen (1837-1909) runot. Mitkä olisivat sinun ehdokkaasi?
Hyvää runovuotta 2005!