Pääkirjoitus 4/2003

9.12.2007 :: Pääkirjoitukset

Miia Toivio

– Veikkoseni, minä matkustan vieraisiin maihin.
– Vieraisiin maihin?
– Amerikkaan.
– Amerikkaan?

Ja muutamaa hetkeä myöhemmin yksi mielenkiintoisimmista henkilöhahmoista länsimaisessa kirjallisuudessa napsauttaa ohimoonsa pienen reiän. Svidrigailovin, tai miksei myös Kafkan, tai Baudrillardin, siivittäminä mekin lennämme tässä numerossa Amerikkaan, tutustumaan erääseen toisinkirjoittamisen hetkeen, jolla on ollut innostava vaikutus viime vuosikymmenten runoudelle, eikä vain Amerikassa vaan maailmanlaajuisesti. Tässäkin tapauksessa on kyse runouden ja sen olemuksen uudelleen määrittelystä: romukoppaan heitetään sekä romantiikan luova nero että modernismin luonnolliseen puheeseen perustuva poetiikka. Yhtäkkiä runolla ei olekaan yhtä tekijää vaan monta, kun kierrätettyä materiaalia pistetään peräkanaa seisomaan siisteiksi säkeiksi kuin sotilaspoikia ikään. Tai runosta ei yllättäen löydykään säkeitä, vaan sivukaupalla lauseita, jotka katkonaisessa suhteessa toisiinsa muodostavat kuitenkin yhtenäisen tekstin, vaikka suosta ei nouse yhtä merkitystä, vaan lukuisia pieniä merkityksiä kuin sumua. Runon mitta voi myös olla villanelle, sonetti tai pantun – tai jokin muu, kirjoittamista rajoittava muoto, kuten kysymysmerkki.

Olemme astumassa Alueelle, joka ei tottele tavanomaisia suuntamerkkejä. Tai kartta, joka kädessä suunnistamme näissä runoissa, on todennäköisesti – tai toivottavasti – vanhentunut.

Jos tuntuu siltä, että eksyy. niin on onnekas. Silloin on nimittäin tietämään törmännyt omaan runouskäsitykseensä ja sen rajoituksiin. Jokainen, tietämättään tai tiedostaen, on oman TEORIANSA vanki: vain tutussa maastossa liikkuminen on mahdollista ilman juurakoihin kompastumista. Teoriasta vapautuminen käy lopulta sen tunnistamisen kautta (täysin psykoanalyyttinen ajatus, myönnän), ja tuona tunnistamisen hetkenä myös keskustelun mahdollisuus erojen havaitsemisen kautta syntyy.

Mutta eihän minulla ole mitään teoriaa! joku voi huudahtaa. Minä vain pidän hyvistä runoista! Niinpä niin. Mutta mikä tekee hyvän runon? Jollekulle hyvä runo on sellainen, joka tuntuu kertovan hänen omista tunteistaan. Jollekin toiselle hyvä runo taas kertoo hänelle jotain aivan muuta. Kolmas tykkää runosta, joka sointuu, neljäs haluaa runon muodostavan yhtenäisen kuvan. Viidettä miellyttävät aforismit, kuudes ei halua ymmärtää sanaakaan siitä mitä lukee. Seitsemäs innostuu runoista, joita luetaan ääneen. Ja kahdeksas hullaantuu loputtomista metaforista. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Mutta eikö edellisistä lauseista jääkin sellainen tuntuma, että runouden olemus määrittyisi sen funktionaalisuuden mukaan? Kyllä, ja sen vuoksi täytyy heti lisätä, että myös runouden tarpeettomuuden ja hyödyttömyyden korostaminen on yksi runous- ja taidekäsitys itsessään. Pitäisikö runoudella olla jokin yhteiskunnallinen tehtävä, ja jos pitää, niin kuka päättää siitä minkälainen tuon tehtävän ja sen toteutuksen tulee olla? Kädet ylös, kuka osaa vastata?

Päätän tämän kirjoituksen Heimo Pihlajamaan suomentamaan Tom van Deelin runoon ”Rukous joulukuussa”. Sillä onhan nyt joulukuu, ja pian on joulu. Hyvää loppuvuotta kaikille, tavataan taas ensi vuonna.

”Me olemme lanka joka etsii Ariadnea,
labyrintti joka itse ei osaa perille.
Päivät lyhenevät, niin kuin elämämme,
tyhjä maisema nauraa meille ruskeankeltaisena.
Se joka nyt ei toivo lunta, kaiken peittävää
yön valoa, ei tunne aina
vahtia pitävän valkoisen paperin uskollisuutta.”

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi